Museon ovikello soi taas

Tässä tämän viikonlopun museokävijä kommentit vieraskirjassa:
Monet kirjoittavat, että tänne pitää tulla uudestaan, koska paljon nähtävää. Museo kertaa elävästi historian kulkua.

"Ihmiset katoavat, mutta muistot jäävät", kirjoitti siihen taiteen opiskelija. Tuon lauseen olen nähnyt hautausmaalla Ranskassa.

Nuori ranskatar katsoi museota lopuksi liikuttuneena ja sanoi, että museo on kuolleiden ihmisten omaisuuksien muistopaikka. Totta on, että esille tulee museokierroksella elämän kiertokulku kehdosta hautaan konkreettisesti iloineen ja suruineen vaikkakin pienoiskoossa.

Koko ajan on ollut vähän ihmisiä museossa. Tämä kevät on viime kevättä vilkkaampi, jolloin oli enemmän hiljaisia kausia. Näkee, että eteenpäin me ollaan päästy. Ja kiinnostusta riittää nykyään muutenkin kuin pääsesonkiaikana. Paikallisten houkuttelu museoon kannattaa, koska he voivat tulla ympäri vuoden, turistit taas enimmäkseen kesäisin.

Paikallisetkin katsovat vielä internetistä ennen tänne tuloaan, tienvierikyltit yksin eivät heille riitä.

Jospa saataisiin nyt tilat Anduzesta! Jos ei viimeinen talolöytö siellä tärppää, sitten joku toinen. Talokuume alkaa jo vaivata, eikä yksin minua. Se on tarttuvaa. Anduzessa meillä olisi aina vilkasta, se on varmaa. Kesällä tuo kylä muuttuu pikkukaupungiksi.

Uusi museotalo?

Tässä kuvassa uusi mahdollinen museotalo Anduzessa. Seija poseeraa siinä vieressä.

Hinnat ovat paljon laskeneet, joten nyt on tilaisuus päästä käsiksi taloihin Anduzessa. Vaikka toisaalta oma taloni Lézanissa on myös halvempi ja varmaan joudun myymään sen halvemmalla kuin ennen. Joka tapauksessa se kannattaa, jos saan nyt museolle uuden toimitilan paremmalta paikalta Anduzesta.

Anduzessa meillä olisi monta kertaa enemmän museokävijöitä, koska se on turistikylä toisin kuin tämä Lézan, jossa ei ole mitään. Mutta aikoinaan ostin täältä tämän talon, koska se oli paljon halvempi kuin tuolla turistipaikalla.

Tuo keltainen fasadi menettelee toistaiseksi. Siihen voi saada EU:n avustusta, koska museo on ollut toiminnassa ainakin 10 vuotta. Niin olen kuullut Kirjurin museon pitäjältä naapurikylästä. Vihreät ikkunaluukut voi itse maalata vaikka punaiseksi.

Tuo talo on keskeisellä paikalla Anduzessa, sinne on helppo löytää, mutta ei liian meluisa silti, koska se ei ole pääkadun lähellä. Kuulin tänään talon omistajlta, että siinä oli ennen luostari ja siksi toisessa kerroksessa on kauniit kaarikatot. Museo tulee vaan alakertaan, koska normien mukaan ei saa olla rappusia, vaan helppo pääsy myös pyörätuolisille. Tilat ovat rajoitetut, noin 88m², mutta kaiken saisi järjestykseen vitriineihin ja koululuokan erikseen omaan huoneeseen.

Tämä kaikki on vielä epävarmaa, koska ensi viikolla alustavasti selviää tarkemmin, jos on mahdollista perustaa museo näihin tiloihin vai ei. Turvallisuus-, vammais-jne. normit ovat vaativat. Täytyy hankkia taas rakennuslupa ennen remontin tekoa alakertaan. Asumiskerros toisessa kerroksesa on jo kunnostettu nätisti ja talon katto on uusittu. Vinttitilat ovat isot ja joskus niistä voisi tehdä lisähuoneita.

Totta vai puuta heinää?

Viime viikonlopulla oli lauantaina 14 henkeä museossa ja sunnuntaina 2. Turisteja kaikki, jotka löysivät tänne milloin museomainoksen, milloin museokyltin, milloin internetin kautta.

Sitävastoin yksi ryhmä peruutti taas tulonsa. Ja näitä museokäynti lupailjoita on jäänyt taas monta tulematta. Oppi taas kerran, että jos joku soittaa tulevansa, se ei tarkoita yhtään mitään. Ei voi ottaa mitään lupauksia vakavasti. Toisesta korvasta ulos se, mikä menee toisesta sisälle. Niin on parasta suhtautua näihin (paikallisiin) tulijoihin. Valmistan kaiken museossa, vasta kun ovikello soi, en mitään ennen. Muuten saan touhuta täällä tyhjän panttina.

Välimeren maan mentaliteetti on vähän niin ja näin. Kyllä me suomalaiset pidämme sanamme yleensä, eikä puhuta yhtä ja tehdä toista. Ei saa yleistää, mutta parempi ottaa ranskalaisten sanat varauksella, jos ovat tuntemattomia ihmisiä. Puuta heinää suusta tulee monesti.

Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, sanoi vanha kansa. Riemuita ei kannata hyvistä museotuloksista ennen vuoden loppua.

Tuumasta toimeen

Tässä kuvassa Seija ja Andrew, jotka tulivat Englannista tänne vierailulle.

Seija on yhdistyksemme jäsen. Minulla on hänen piirustuksiaan ja koulutavaroitaan lainassa museon koulunäyttelyssä.

Tänään me oltiin Anduzessa katsomassa pari taloa. Toinen oli aika sopiva museota varten keskellä Anduzea.

Täytyy päästä alkuun tässä museon talohankkeessa, muuten se ei mene eteenpäin. Eilen oltiin yhdessä toisessa kylässä katsomassa, mutta se ei ollut varteenotettava. Mielenkiintoista. Ranskalaiset ikivanhat talot ovat ihania holvikattoineen ja monine kerroksineen! Aina oppii, vaikka ei mieleistään aina näekään.

Sitten toinen iso kysymys tulee eteen. Täytyy myydä tämä oma talo ennen toisen ostoa. Pitää ottaa yhteyttä siihen perheeseen, joka osti terassin taloni vierestä. Heille tästä talosta olisi eniten hyötyä. Vaikka tietenkin myyn, miten ja milloin parhaiten järjestyy. Ensi joulukuussa tulee täyteen 17 vuotta, kun tämän ostin. Nyt on jo niin ahdasta museossa, että olisi helpottavaa löytää isommat tilat. Vuosien varrella yläkerran toiseen huoneeseen on kertynyt paljon pahvilaatikoitakin jo muuttoa varten. Psykologisesti olen täysin lähtövalmis tästä kylästä niinkuin olin aikoinaan Helsingistä Runeberginkadun yksiöstäni. Tänään muutto näytti uskomattoman konkreettiselta, kun nähtiin ainakin yksi hieno uusi paikka. Tämä on ollut jo vuosia puheenaiheeni ilman mitään näkyvää. Joskus tulee se päivä, jolloin täytyy tulla jotakin valmista, tuumasta toimeen.

Selvää on, että Anduzen turistikylä on paras paikka. Ja se on myös kotoisin, koska se oli se löytöpaikkani vuonna 1992, kun tänne alueelle tulin ensimmäistä kertaa. Siellä on paljon muistoja.

Mitähän ne akat nyt puhuvat kylällä?

Vapaa suomennokseni: Museoon löytöretkelle

Kauniita miniatyyrejä nukkenallemuseossa

Vuonna 2000 perustetussa l'Estrangladou-kadun nukkenallemuseossa kokoelma karttuu koko ajan. Sen perustajan Ulla Suonpään innokas keräilyharrastus jatkuu. Nähtävänä on nukkeja, nalleja, vanhoja leluja ja muita lapsuusmuistoja.

Miniatyyrejä on iso kokoelma: nukketaloja, koulu, sairaala, kauppoja...1800-luvulta tähän päivään. Jopa vanhempaa näkee.

Museon aukioloajat....

______________________________________________________________________________

Tässä uusi artikkeli nukkenallemuseosta, joka on tänäpäisessä Midi Libressä. Se on pieni kuten muutkin kyläuutisten sivulla yleensä. Madame, joka huolehtii kylämme uutisoinnista tuohon paikallislehteen, soitti aamulla, että voin käydä ostamassa  lehden, koska artikkeli julkaistiin tänään.

Tämä madame on entinen kunnantalon eläkkeellä oleva sihteeri, joten minulla on muistoja hänestä museon alkuajoilta.

Nyt hän oli täällä ihmeissään ja kysyi, mistä ihmeestä tällaisia nukketaloja löytää. Ja hän tokaisi, että kylällä ei tiedetä, mitä täällä museossa oikein on. Se oli uutta hänen suustaan. Toinen sävel kuin ennen.

Tämä armenialaista  alkuperää oleva rouva, kuten Nathalie ystäväni tiesi, on ollut nukkenallemuseon kova kriitikko. Naapurin emäntä sanoi häntä "ilkeäksi juoruakaksi". Noita juoruakkoja on näköjään meidän kylillä paljon!

Tämä entinen kunnantalon virkanainen on niin kiireinen ja tärkeä ihminen, että tälläkin kertaa oli vain salamavierailu. Huomenna hänen pitäisi tulla uudestaan ajan kanssa joidenkin muiden kanssa. Ja lisäksi hän lupasi tuoda myös ryhmänsä tänne sen jälkeen nyt keväällä.

Tämä yhtäkkinen kova kiinnostus museosta sai alkunsa viime syyskuun museoartikkelista Alès Agglo-lehdessä, joka toi tänne ensimmäisen kylämme eläkeläisryhmän viime kuussa. Kun akat pääsevät vauhtiin, silloin kaikkien pitää nähdä, mistä oikein puhutaan. Siis nukkenallemuseo puhuttaa kylällä.

Naapuri sanoi, joka on ystävä yhden kunnantalon valtuustossa olevan miehen rouvan kanssa, että tämä meidän museoyhdistys on yksityinen ja palvelee vain omaa etua. Tästä ei ole kuntalaisille mitään hyötyä, kuten heillä on muista kunnan yhdistyksistä, joihin he voivat aktiivisesti osallistua. Sellaisia kunnatalon kuulumisia naapurilta sain.

Siis huomenna on tulossa uudestaan museovierailu näiden kyläkonkareiden kanssa. Korvissani soi vieläkin ne sanat, jotka juuri tältä uutismadamelta kuulin vuosia sitten:"Nukkenallemuseosta ei ole kylälle mitään hyötyä".

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!

Armeijamuistoista silkkikenkiin

Kokoelmaa täytyy monipuolistaa. Sen olen oppinut vuosien varrella. Täytyy olla jokaiselle jotakin museossa.

Täällä ei saa olla pelkästään nukkeja ja nalleja, se on tylsää, vaan kaikkea mahdollista. Se on hauskempaa.

Niin tarinoita riittää kaikkea maan ja taivaan väliltä. On mielenkiintoista, kun juttu luistaa ja kun keskusteluun osallistuvat kaikki museokävijät. Tunnelma on silloin kuin vanhan ajan pienessä sekatavarakaupassa. Siellä toteutui myös sosiaalinen kanssakäyminen, joka on tärkeää.

Tässä kuvassa ison veljen armeijakortti, jonka löysin vanhan päiväkirjan lehtien välistä. Hän oli lähettänyt kortin kotiin armeijasta minun nimelläni, olin siitä iloissani ja kortti piti säilyttää päiväkirjan sisällä, jonne mahtui aikoinaan valokuvia, vanhoja vintistä löydettyjä äidin piirustuksia, lehtileikkeitä vanhoista lehdistä jne. Se oli kuin scrapbook, kuten nykyään sanotaan.

Kortti on päivätty 5.9.69. Vanhin veli oli silloin armeijassa ja lähetti kotiin kuulumisia. Kuvassa 60-luvun sotilashuumoria. 

Ennen säilytettiin kaikkea. Nykyään siivotaan paikkoja  ja heitetetään pois, ei paljoa tunteilla. Lisäksi kaikki alkaa olla enemmän ja enemmän digitaalista eli helposti häviävää ja pois pyyhittävää. Siksi nämän vanhat dokumentit menneestä maailmasta ovat arvokkaita.

Tähän korttiin liittyy jotakin uutta, mikä liittää sen tähän päivään. Sotahistoria on esillä tänä vuonna, kun juhlitaan 70 vuotta sodan päättymisestä.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/01/jatkosodan-loppumisesta-tulee-70-vuotta

Lisäksi uutta on myös se, että viikonlopulla alettiin puhua tämän Veikko-veljen kanssa Skypessa! Museolla on ystäviä!

Alimmaisena on unelmasilkkikengät 1880-luvulta. Näin samantapaiset Tampereen Kenkämuseossa Vapriikissa. Niitä ihaillaan paljon museossa. Ne muistuttavat satumaisia Tuhkimon kenkiä.

Vähän tavallisesta poikkeavat yllättävät esineet museossa saavat paljon huomiota ja piristävät. Järjestystä voi hiukan rikkoa, kun ollaan kerran muistojen valtakunnassa. Samalla tavalla ne muistot pulpahtavat mieleen joistakin pienistä asioista arkipäivän keskellä.

Nukkenallemuseo on koko ihmiselämä pienoiskoossa.

Pojat ja nukketalot

Tässä yksi 7-vuotias poika, joka ihailee nukketaloa vitriinissä. Hän kerää nukkeja ja tekee kenkälaatikoista nukketaloja.

Poika tuli museoon isovanhempiensa kanssa. He ovat olleet lomalla viisi päivää naapurikylässä. Joka päivä hän oli kysynyt, milloin mennään sinne museoon.

Kaikkein kiinnostavinta tämän pienen keräilijän mielestä oli vanhin 1700-luvun nukke.

Posti toi kirjeen

Tässä yksi ryhmäläinen kiittää museokäynnistään. Hän oli mukana ryhmässä, joka oli täällä viimekuun alussa. Siinä oli meidän kyläläisiä ja muutamia naapurikylistä.

Kirje tekee nykyään vaikutuksen, koska tulee aina harvinaisemmaksi tässä virtuaalimaailmassamme, josta ei aina painettuja konkreettisia dokumentteja jää.

Dixou vie luontoon

Villitimjami kukkii ja tuoksuu!

Oltiin Dixoun kanssa pitkästä aikaa kukkulalla. Tässä kuvat. Minulla ei ole niin hyvää kameraa kuin siskolla, mutta näkee noistakin vähän.

Alimmassa kuvassa kylämme näkyy taustalla Sevennien edessä.

Nyt on taas ihan kesäistä ilmaa Suomeen nähden. Toisaalta on sadellut myös paljon ja se sade on saanut luonnon kukkimaan ja vihertämään joka paikassa. Alkukesä on aina vihreämpää kuin loppukesä. Ja linnut laulavat niin kuin olisi lintujen konsertti joka päivä. Tämä on kauneinta aikaa vuodesta, kun luonto herää uudestaan elämään, kuin ihmettä.