sunnuntai 2. elokuuta 2015

Sesonkiuutisia


Tässä kuvissa tänäpäisiä museokävijöitä.

Pariisilaisilla oli myös koira mukana. Se on niin vanha ja raihnainen, että ei jaksa enää kävellä paljoa. Mutta lastenrattaissa se kulkee hyvin.

Ensin tuli yksi madame, sitten yksi pariskunta ja äiti ja tytär, kaikki ranskalaisia ja eri puolilta Ranskaa.

Varmaan pari tuntia kesti tämä museovierailu, kun puhetta riitti kuin kyläkaupassa ennen vanhaan. Sellainen tunnelma täällä oli. Se onkin museon tarkoitus, että museovieraat viihtyvät.

Riittää yksi sana sinne tai tänne jutunjuurta ja jatkoa tulee vähän jokaiselta, vaikka ventovieraiden kanssa näin yhdessä oltaisiin.

Aika melkein loppui kesken silti, kun he vieraskirjaan kirjoittivat ja heitä haastelin samalla. Mielenkiintoinen aihe tuli esille.

Eläkeläispariskunta kertoi matkustelevansa ja olleensa Kuubassa. Siellä oli ollut paljon englantilaisia, kanadalaisia ja ranskalaisia turisteja.

He olivat halunneet mennä sinne ennen amerikkalaisten tuloa. Kova köyhyys oli ollut silmiinpistävä ja kuubalaisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys. Kauppoja ei ollut, jos oli, siellä oli vain ihan muutama tavara. Ei pahemmin rikollisuutta, vaikka luulisi, kun on köyhyyttä, sen mukana tulee usein varkaudet. Alkoholinkäyttö oli sitävastoin runsasta paikallisilla.

Sitten tilastoasiaa sesongista. Tämän vuoden heinäkuun alusta tähän päivään viime vuoden sesonkiin nähden ollaan tasoissa, yhtä paljon museokävijöitä. Se on ihan hyvä tulos, koska on lama-aika. Nousua ei aina ole. Toisaalta päivät vaihtelevat ja tämä tulos voi heilahtaa plussan tai miinuksen puolelle yhdessä päivässä.

Mutta mikä on museokävijöiden mielestä kiinnostavinta museossa? Nukketalot ja koululuokka pääasiassa. 

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Uusin silmin

Tässä nallet vielä kerran. Isompi näyttää paremmalta, kun sillä on silmät päässä.

Onneksi varastossa oli vielä lasisilmiä. En ole ostanut niitä aikoihin, koska en ole enää tarvinnut nalletarvikkeita nallejen tekoon. Paikkaamiseen tarvitsee aina joskus.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Nallekaupoilla

Tässä viimeisimmät nallekaupat. Iso maksoi 5 euroa ja pieni 3 euroa Anduzen kirpparilla sunnuntaina. En koskaan ennen ole saanut niin halvalla.

Myyjästä riippuu.Tämä  oli harrastelijamyyjä, joka oli koonnut tavaransa ties mistä, arvaan kaatopaikalta jne. Toisaalta sinne jotkut vievät hyvääkin tavaraa.

Kuten meidän kylän kunnantalo oli heittänyt koulun vanhan kiinteistön pulpetteineen ja muine koulutavaroineen kuorma-auton nosturin lavalta suoraan kaatopaikalle. Ja siten se oli rikkonut vanhan koululuokan kokonaisuudessaan roskina! Isabelle kertoi minulle. Kunnantalo ei arvostanut vanhaa, vaan teki kylmästi ja nopeasti tilaa ja tyhjää remontoitavaan yhteen koululuokkaan, joka otettiin käyttöön.

Toisen roska on toisen aarre. Niin sanotaan monella kielellä eri kulttuureissa.

Toiselta nallelta puuttuu jalka ja käsi. Ei haittaa. Noita  vammaisia nalleja saa olla myös museossa, en restauroi. Ne ovat elämää nähneet. Isommalla ei ole enää silmiä, ehkä laitan sille silmät, saa nähdä.

Varmaankin 1930-50-luvulta nämä nallet peräisin. Laihuus viittaa vanhoihin nalleihin. Joten isompi voi olla 30-lukua, ranskalainen. Mohair on hävinnyt melkein kokonaan. Pienempi voi olla 40-50-lukua.

Ystävät, kotiväki ja museokävijät sanovat, että ei mahdu enää museoon. Mutta minä saan ne mahtumaan, koska juuri iso reissussa rähjääntynyt nallekasa on sydäntä liikuttava.

Kuvassa on myös vanhoja taulu-tai valokuvakehyksiä, joita sain halvalla nukketaloon samalla kertaa. Niidenkin hintahaitari on suuri. Ajan patina maksaa. Mutta jos ei ole kiire, voi tehdä löytöjä.

Tässä kuva vielä nalleista kylvyn jälkeen. Ne kuivuivat melkein yhdessä päivässä yli 30°C helteessä.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Tyttöjä museossa - kuvat puhuvat


Molempia, tyttöjä ja poikia, on varmaan yhtä paljon museossa, jos laskee tilastoja. Vaikka museon nimi on nukkenallemuseo. Eivätkä pojat ole olleet tyytymättömän näköisiä, vaikka autoja on vähän kokoelmassani.

Tässä viime päivien museovieraat, joiden mukana oli kolme sukupolvea. He ovat paikallisia enemmän tai vähemmän kaukaa. Internetistä hekin olivat katsoneet ennen tänne tuloa, vaikka olivat nähneet museokyltit tien vieressä monet kerrat.

Kysyin, jos saan laittaa lasten kuvat blogien lisäksi Twitteriin ja Facebookiin. Kaikki muut olivat ok vanhemmille, paitsi Facebook. Siihen heillä oli negatiivinen asenne, niinkuin se olisi pahuuden pesä.

Sosiaalinen nettiverkosto on nykyään kiistaton uusi top markkinointipaikka aikaansa seuraaville museoille, yhdistyksille, yrityksille jne. Jos ei niitä hyödynnä ennakkoluulojensa takia, menettää hyviä "näyteikkunoita" koko maailmaan.

Toisaalta olen minäkin ennakkoluuloinen ja konservatiivinen enkä kaikkea uutta omaksu. Minulle lankapuhelin riittää vielä täysin tässä älypuhelinten maailmassa. Ei joka paikassa tarvitse olla tavoitettavissa. Vähät välitän kaikista uusista vempeleistä. Toisaalta siinä säästyy rahaa ja voin kartuttaa kokoelmaa. Sitäpaitsi Ranskassa on ollut kännykän käyttö hirmu kallista Suomeen verrattuna, en tiedä onko se halventunut.

Totta on myös se, että kaikki eivät halua kuviaan nettiin, varsinkaan lastensa kuvia suojellakseen heitä. Mutta aikamme uusi ilmiö selfie-muoti, jossa kuvia näpsitään milloin missäkin itsestään, lisää kuvavirtaa internettiin. Niitä on siellä lopulta niin paljon, että yksityisyys häviää yhteisöön. Ja kaikesta on vaikeampaa ja mielenkiinnottomampaa kertoa ilman havainnollistavia kuvia. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kaapin kätköissä yllätys

https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=1128851133796728&id=216775301670987

Tässä kaappi, jonka ostin viime kesänä 5 eurolla kirpputorilta. Se sopii nukketalon alle ja sisälle suunnittelin teatteria jo jouluna. Mutta vasta nyt kesällä löysin sen.

Tein punaiset verhot sivuille. Pieni Kasper-teatteri on saksalainen kuten tuolit, pöytä ja posliininuket.

Etummaisen tuolirivin nuket ovat alkuperäissä vaatteissaan, takimmaiseen riviin piti ostaa neljä nukkea lisää ja vaatettaa ne, muuten olisi ollut liian tyhjä yleisö. Kasper-teatterin viereinen nukke vääntää vivusta ja siten liikuttaa marionetteja. Punaisen hameen virkkasin sille hattuineen.

Tämä kuvaa aikaa ennen television vallankumousta. Toisaalta Kasper-teatteria me katsottiin telkkarista lapsena 60-luvulla. Museokävijät ovat kertoneet, miten he kävivät katsomassa kaupungilla Guignol-teatteriesitystä. Ne olivat suosittuja.


Annin ja Ullan kuvat Jumeau-nukesta

Tässä Jumeau-nukke, jonka sain viime syksynä. Anni sai sen vaatteet valmiiksi ja nyt nukke istuu vitriinissä odottammassa museovieraita.

Me otettiin kuvat molemmat, Anni hienolla kamerallaan luonnonvalossa yläkerrassa ilman salamavaloa ikkunan vieressä ja minä museossa nukketalon edessä salamavalolla vanhalla kamerallani, jonka ostin vuonna 2005.

Kova homma tuosta nuken vaatetuksesta oli, kun piti sille tehdä kaksinkertainen silkkihame, alle vanhasta rippipuvusta ja päälle uudesta Tampereen Eurokankaan silkistä. Anni näperteli myös ruusut eri värisistä silkeistä ja teki asuun sopivan hatun. Sukat ovat hamekankaasta tehdyt. Onneksi vanhat kengät sain nuken mukana, eikä tarvinnut ostaa.

On se nukke nyt niin korea, että kasvojen vahingoittunutta osaa ei huomaa, kun huomio menee tähän nättiin kiharapäiseen ranskalaiseen "ruusutyttöön". Anni antoikin sille nimeksi Ruusu. Ja sanoi äsken, ettei ole tehnyt nukenvaatteita sitten lapsuusvuosien. Minä kyllä olen vaatettanut monia pieniä nukkeja, mutta aina virkkaamalla. Koska niin saa halvemmalla, kun ostaa ilman vaatteita. En harrasta kangasompelua, ainakaan isossa koossa, miniatyyrinä joskus.


tiistai 30. kesäkuuta 2015

Naapurikylässä

http://www.vezenobres-tourisme.fr/fr/il4-accueil_p239-accueil.aspx

Tänään me oltiin Vézénobressa Dixoun kanssa ajelulla. Huomenna ei enää pääse niin vapaasti menemään. Samalla vietiin museomainoksia turistitoimistoon.

Vézénobres on korkealla kukkulalla kuten kuvasta näkyy. Me kiivettiin ylös asti, jossa on picnic paikka. Siellä meillä oli Coca Cola-hetki voisarven kanssa. Dixoukin sai maistiaisia. Lopussa vesi loppui ja koira joi myös Coca Colaa.

Siellä ei vielä näkynyt turisteja, koska huomenna alkaa loma kaikilla ranskalaisilla.

Myöhemmin kesällä paikka on suosittu, vaikka vaikeapääsyinen. Se on kuin iso keskiaikainen hyvin linnoitettu labyrinttinen kivikylä. Varmaankin sama tarina kuin minun Lézan kylälläni. Keskiajalla rakennettiin kylän talot yllätyksellisiksi kätköpaikoiksi taloryhminä. Niin asukkaat suojattiin barbaarihyökkäyksiä vastaan, kun olivat piilossa monen mutkan takana. Ei sokkelosta helposti mitään löydä eikä sieltä osaa ulos tulla. Tunnelma on historiallinen, kun kaikki on suurimmaksi osaksi vanhaa ja sitä on kunnioitettu rakennuksia restauroidessa.

Ylhäältä kukkulalta on hienot panoraama näkymät joka puolelle. Silmä ja sielu lepää, ajatukset saavat siivet, kun näkee kauas ja kaunista lintujen konserttia kuunnellessa. Kesä on parhaimmillaan. Museosesonki on vasta alussa. Saa nähdä tämän kesän uudet tuulahdukset....

Postilaatikon asukas

Minun piti hakea asukas tähän postilaatikkoon.

Loppujen lopuksi otin sen toisesta nukketalosta. Tämän nuken olen saanut kerran kaupanpäällisiksi. Sillä ei ollut vaatteita eikä tukkaa, vain hattu. Joten tein vaatteet ja mohairia oli hiukan varastossa peruukkia varten.

Postilaatikko on jo seinässä. Keksin sille paikan museoon vitriinin viereen ovensuuhun.

Lisäsin myös pitsiliinan pöydälle. Tekstiilit tekevät lämpimän näköiseksi. Puy'n pitsiä on nyt verhoissa ja pöydällä.

Tuntemattoman lapsen valokuva seinällä on salaperäinen, kuka lie. Nukke on Unis France ranskalainen posliininukkepäinen ja kompositio vartalo. Jugend huonekalut ovat saksalaisia 1900-taitteesta.

1800-luvun käsin painettu kiinalainen tapetti sai jo huomiota lauantaina, kun yksi pariskunta oli museossa. Monsieur kommentoi heti sen nähtyään, että se on hieno piirustus! Niin se onkin kuin aito vanha taulu kätkettynä nyt lukon taakse.

Tästä on tullut monitarinoinen postilaatikko, kun sen avaa yleisölle.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Ajelulla Uzèsin lähellä

Tässä tienvieri kuvat syysohran puinnista.

Dixou tykkää autoajeluista, joten piti päästä matkaan. Ja samalla nautittiin viimeisistä koko päiväisistä vapaista ennen heinäkuun 1.päivän täyssesonkia.

Keskiviikosta alkaen pitää päivystää klo11-klo18 joka päivä elokuun loppuun. Silloin ei voi enää mennä kovin kauaksi.

Olen jo pitemmän aikaa ajatellut, että olisi mukava nähdä Uzèsin Museo 1900, jossa olen ollut jo muutaman kerran. Mutta se oli välillä suljettu ja nyt on taas avattu uudistuneena. Halusin nähdä kuinka paljon heillä nykyään on leluja kokoelmassaan, koska sitä myös mainostavat. Me ollaan vähän kilpailijoita sen suhteen tällä Gardin alueella. Välimatkaa meillä on noin puolen tunnin ajo. Muita lelumuseoita ei näillä nurkin ole.

Museo 1900 on tunnetusti suuri tekniikan museo. Nyt se vielä korostuu, koska johdossa on vain vanhaisäntä emäntineen. Tytär ja vävy perheineen ovat vieneet nalle yms. kokoelmansa mukanaan muualle.

Vanhat 1900-luvun hienot luksusautot ja muut on laitettu esille modernien näyteikkunanukkejen kanssa. Vaikka ne on vaatetettu ajanmukaisesti, niiden modernit kasvot häiritsevät. Se rikkoo kokonaisuuden. En minä vaan yhdistäisi niitä vanhaan.

Lelujen määrä oli yllättävän pieni. Näkee, että keräilijä on mies ja kiinnostunut vain koneista ja niiden historiasta. Se pienikin lelumäärä on vähemmän kiinnostava, koska ne ovat tuikitavallisia. Ei ole mitään harvinaisuuksia enkä nähnyt kuuluisia merkkejä kuten Jumeau-posliininuket. Niitä nyt ainakin olettaisi olevan ranskalaisessa museossa. Huomaa, että ne lasten leikkikalut siellä ovat vähän niinkuin välttämätön paha tekniikan rinnalla, vain jotakin on esillä lasten houkuttelemiseksi museoon.

Meille nukkejen ja nallejen keräilijöille museokäynti on pettymys, vaikka tekniikan historian oppitunti on silti rikastuttava. Toisaalta aina oppii uutta, jos ei omalla sarallaan, niin toisella. Niin täytyykin monipuolistaa kulttuuriantiaan. Helposti on liian rajoittunut ja kiinnostaa vain yksi asia maailmassa.

Oli kiva tavata tuo vanha keräiljäpappa, joka tuli lopuksi meitä tervehtimään. Vaihdettiin museomainospinot ja käskin tulla katsomaan joskus tänne nukkenallemuseoon.