Noin viikko sitten France Télévisions eli Ranskan telkkarista tuli soitto. Madame ehdotti telkkarifilmausta museoon. Hän lupasi puhua siitä vielä toisten kanssa ja soittaa sitten uudestaan.
Siitä innostuin kovasti, koska minulla on innostumiseen taipumusta vähän liikaakin. Siinäpä jymyjuttu, oikea uutispommi meidän pieneen hiljaiseen kyläämme, jossa ei mitään koskaan tapahdu. Ei täällä talvella näe ristin sielua.
Mitähän naapurin emäntä, eläkeläisrouva, jolla on aina nenä ikkunassa, meinaisi, kun näkisi TV porukan kameroineen tulevan museoon! Iloitsin jo siitä.
Päivät kuluivat. Ei soittoa kuulunut. Tuli viikonloppu ja 5.joulukuuta keskipäivä, jolloin TV:n piti komeasti tänne tulla. He eivät enää soittaneet, joten suunnitelma peruuntui.
Suuret olivat odotukset ja yhtä suuret ovat nyt pettymykset. C'est la vie! Sellaista elämä on. Ei saa odottaa liikaa, ettei pety. Toisaalta jos ei mitään uskalla, ei mitään voita.
Museon kaikki nuket ja nallet Diksu-koiraa unohtamatta olivat hyvin pettyneitä, koska on kiva ottaa vastaan vieraita. Eikä kukaan tullutkaan, vaikka paljon odotettiin.
Nyt pitäisi löytää tästä jotakin positiivista kuten kaikesta. Mitä se voisi olla?
Kärsivällisyys palkitaan ja paremmat päivät ovat edessäpäin.
Pilven takaa pilkistää aurinko.
maanantai 5. joulukuuta 2016
sunnuntai 27. marraskuuta 2016
Twitterissä nähtyä
"When I have a little money, I buy books; and if I have any left, I buy food and clothes" -Desiderius Erasmus #quote
lauantai 26. marraskuuta 2016
Keräilystä puheenollen
Eilen sain postista Nooan arkki koulutaulun, jonka ostin Forssan
kirpparilta Suomen matkallani. Se sopii hyvin 15 vanhan Nooan arkki
kokoelmani kanssa. Ne ovat valmiita arkkeja eläimineen ja henkilöhahmoineen. Tämä taas on rakenteilla oleva arkki ja siksi erilainen, eri näkökulma.
Nyt paketti kesti viikon tulla. Välillä on tullut nopeammin.
Koulutaulu maksoi vain 10€, isosisko maksoi sen lähetyskulut 31€. Siinä hyvä joululahja.
Paikka löytyi jo museosta.
Tuo kuva muistuttaa koulun uskontotunnin uskontokirjan kuvitusta. Tekijänä mainitaan 'Kouluaitan raamatullisia kuvia'.
Täällä näkee, että koulutaulu ei ole ranskalainen, koska Ranskassa koulussa ei ole uskontoa. Kirkko ja valtio on erotettu, toisin kuin Suomessa. Ja aina siitä muistetaan muistuttaa, että Ranska on maallistunut, ei saa tuoda esille uskontoa, se on vähän kuin tabua julkisessa keskustelussa. Tämä on minun vaikutelmani.
https://fi.wikipedia.org/wiki/La%C3%AFcit%C3%A9
Se siitä. Siinä taas yksi uusi esine kokoelmaani. Se on kasvanut ja kasvaa koko ajan. Mainokseen laitetaan aina sama yli 2500, mutta niitä on paljon enemmän.
Keräily on hauskaa. Ja uutta oppii aina sen mukana. Niin voi matkustella ajassa ja paikassa ties missä.
Jos alkaisi alusta keräilemään jotakin, täytyy olla motivoitunut. Sydämen asia. Siitä tulee helposti prioriteetti kaiken muun kustannuksella. Kuten teininä luin naistenlehdestä yhdestä vanhojen pitsien keräilijäperheenäidistä. Hän kertoi, miten ison pitsiostoksensa jälkeen koko perhe söi porkkanakeittoa. Sellaista se minullakin on, jos olen tehnyt "nukketalokauppoja", eletään nuukemmin. Minulla on nuukuuspäivät. Vaikka ei minulla ole lapsia eikä lapsenlapsia kuin nälkäisiä linnunpoikasia ruokittavana pesässä. Itsekkäämmin voi silloin elää.
Jos nyt muistelen, miten olen hankkinut vähitellen kokoelmaani. Tavara kerrallaan on tullut matkani varrelta milloin mistäkin. Niitä olen raahannut joskus selkä väärässä kuin taakkaa kantaen. Vaikka minulle se on ollut aarteen kantamista ja siksi kevyttä, vaikka olisi painanut kuinka monta kiloa.
Sitten kotona alkaa aina kova tiedonjano, mistä ihmeestä tämä "uutuuteni" on tullut. Salapoliisin tavoin otan selvää. Netti nykyään on paras tietopankki. Useimmiten pääsen kaiken jäljille ennen pitkää kuin Columbo rikosfilmeissään. Pähkinöitä jää purtavaksi välillä, kaikkea ei selvitä. Tai sitten myöhemmin.
Puhdistamisesta ei tule loppua, kaikki vanha on likaista yleensä ja kunnostettavaa on myös usein. Valokuvata täytyy, inventoida jne. Paikan haku museosta on pieni päänvaiva, koska tämä muistuttaa jo Ali Baban luolaa.
Jokaikinen tavara museossa on "kiven takana", kaiken vaivan väärtti.
Museo antaa kunniapaikan elämämme dokumenteille. Se on täynnä todistusaineistoa eletystä elämästä, joka ei ole vain digitaalista, virtuaalista, vaan konkreettista, todellista ja totta.
Elämää tässä ja nyt ei ole ilman eilispäivää. Mitä kaikkea me sieltä voimmekaan oppia!
Koulutaulu maksoi vain 10€, isosisko maksoi sen lähetyskulut 31€. Siinä hyvä joululahja.
Paikka löytyi jo museosta.
Täällä näkee, että koulutaulu ei ole ranskalainen, koska Ranskassa koulussa ei ole uskontoa. Kirkko ja valtio on erotettu, toisin kuin Suomessa. Ja aina siitä muistetaan muistuttaa, että Ranska on maallistunut, ei saa tuoda esille uskontoa, se on vähän kuin tabua julkisessa keskustelussa. Tämä on minun vaikutelmani.
https://fi.wikipedia.org/wiki/La%C3%AFcit%C3%A9
Se siitä. Siinä taas yksi uusi esine kokoelmaani. Se on kasvanut ja kasvaa koko ajan. Mainokseen laitetaan aina sama yli 2500, mutta niitä on paljon enemmän.
Keräily on hauskaa. Ja uutta oppii aina sen mukana. Niin voi matkustella ajassa ja paikassa ties missä.
Jos alkaisi alusta keräilemään jotakin, täytyy olla motivoitunut. Sydämen asia. Siitä tulee helposti prioriteetti kaiken muun kustannuksella. Kuten teininä luin naistenlehdestä yhdestä vanhojen pitsien keräilijäperheenäidistä. Hän kertoi, miten ison pitsiostoksensa jälkeen koko perhe söi porkkanakeittoa. Sellaista se minullakin on, jos olen tehnyt "nukketalokauppoja", eletään nuukemmin. Minulla on nuukuuspäivät. Vaikka ei minulla ole lapsia eikä lapsenlapsia kuin nälkäisiä linnunpoikasia ruokittavana pesässä. Itsekkäämmin voi silloin elää.
Jos nyt muistelen, miten olen hankkinut vähitellen kokoelmaani. Tavara kerrallaan on tullut matkani varrelta milloin mistäkin. Niitä olen raahannut joskus selkä väärässä kuin taakkaa kantaen. Vaikka minulle se on ollut aarteen kantamista ja siksi kevyttä, vaikka olisi painanut kuinka monta kiloa.
Sitten kotona alkaa aina kova tiedonjano, mistä ihmeestä tämä "uutuuteni" on tullut. Salapoliisin tavoin otan selvää. Netti nykyään on paras tietopankki. Useimmiten pääsen kaiken jäljille ennen pitkää kuin Columbo rikosfilmeissään. Pähkinöitä jää purtavaksi välillä, kaikkea ei selvitä. Tai sitten myöhemmin.
Puhdistamisesta ei tule loppua, kaikki vanha on likaista yleensä ja kunnostettavaa on myös usein. Valokuvata täytyy, inventoida jne. Paikan haku museosta on pieni päänvaiva, koska tämä muistuttaa jo Ali Baban luolaa.
Jokaikinen tavara museossa on "kiven takana", kaiken vaivan väärtti.
Museo antaa kunniapaikan elämämme dokumenteille. Se on täynnä todistusaineistoa eletystä elämästä, joka ei ole vain digitaalista, virtuaalista, vaan konkreettista, todellista ja totta.
Elämää tässä ja nyt ei ole ilman eilispäivää. Mitä kaikkea me sieltä voimmekaan oppia!
lauantai 19. marraskuuta 2016
Museon ystäväjoukko kasvaa
http://www.museot.fi/nayttelykalenteri/index.php?nayttely_id=4451
Marjaana Nyström on uusi jäsenemme.
Tervetuloa mukaan!
Marjaana Nyström on uusi jäsenemme.
Tervetuloa mukaan!
torstai 17. marraskuuta 2016
Museon vauhdin hurmassa
Tässä pari kuvaa, jotka symboloivat Nukkenallemuseon vuosia. Ylimmäinen on otettu ennen museon syntyä vuonna 1999, jolloin alakerta oli vielä kuin vankityrmä. Seuraavan vuoden 2000 alussa hommasin sinne remontin museota varten.
Oikealla näkyy polkupyöräni. Ensimmäiset 6-7 vuotta se oli uskollinen palvelijani. Kuljin kauppa-ja muut matkat pyörällä. Anduzessa ja St Christolissa tein ruokaostokset noin 8km päässä. Alèsin kaupungissa (13km) kävin myös, vaikka käytin myös bussia tietenkin, kun kauemmas menin.
Ranskassa pyöräilijät ovat yleensä urheilijapyöräiljöitä, harvoin on hyötyajoa ainakin maaseudulla.
Vaikka nyt se on muodissa joka paikassa kansainvälisesti ja kaupunkeihin on hankittu vuokrattavia pyöriä ja tehty pyöräteitä.
Minusta isoissa kaupungeissa pyöräily ajoteillä autojen joukossa on vaarallista. En menisi sinne joukkoon.
Selvää oli, että en voisi koko ikääni pyöräillä ja sitäpaitsi talviaikaan se oli vaikeaa. Tuli krooninen nenäontelon tulehdus, joka on onneksi myöhemmin melkein parantunut, kun voin lopettaa kylmällä ajon.
"Nyt tai ei koskaan" autokouluun, ymmärsin. Maalla asuessa pitää olla ajokortti ja auto. Vuonna 2006 sain kortin ja ostin auton.
Kuvassa toinen uskollinen palvelijani Peugeot 2005, joka on palvellut minua tähän asti. Korjailla on sitä täytynyt aina välillä, vaikka ikäisekseen on ollut kestävä. Se on vuoden 1991 mallia. Onneksi ystäväni on ottanut sen asiakseen. Hyvässä hoidossa se on ollut. Ajokilometrejä sillä on 240 000km. Olen ajanut yli 5000km vuodessa. Se ei ole paljoa. Lähipaikoilla n.50km säteellä, lentokentille ja kerran vuodessa Salon de Provenceen.
Tuo Peugeot 2005 on kuuluisa Ari Vatasen maailmanmestaruus auto. Niitä on täällä Ranskassa käytössä vielä paljon, se on ollut hyvin suosittu. Niihin löytää helposti varaosia autohajottamosta, koska on Ranskassa valmistettu eikä tuontitavaraa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Peugeot_205
Mutta ikuisia autoja ei ole olemassakaan. Ennen pitkää joutuu vaihtamaan. Niin olen ajatellut jo jonkin aikaa. Suomesta tulon seuraavana päivänä Peugeottini väsähti. Rikkimennyt käsijarru jumitti auton kylämme parkkipaikalle. Kun Sébastien tuli sitä katsomaan toisen autoekspertin kanssa, he laskivat korjauskuluja: 400€ + 60€ ++++ ja jos STOP hälytinvalo ei korjaannu, vielä kalliimmaksi tulee. Kun ei noissa eurosummissa näytä olevan loppua, päätin, että "nyt tai ei koskaan" on aika vaihtaa autoa. Enempää en enää investoi Peugeot vanhukseen. Ei siihen niin kalliita korjauksia ole koskaan tullut vain ihan alussa, jolloin itse rikoin sen kytkimen vahingossa. Se odottaa uutta omistajaansa, korjaajaansa parkkipaikalla. Tai sitten se voi palvella vielä monia rautaisilla varaosillaan autohajottamossa.
10 vuotta sitten auto antoi minulle siivet. Niin olen riemuissani lentänyt kuin lintu taivaalla. Moottorilla pääsee nopeammin ja kauemmas kuin polkemalla.
Niin on museokin mennyt samalla paljon eteenpäin.
Nyt minulla on Citroën v.1997. Ylelliseltä tuntuu sen ajo!
Oikealla näkyy polkupyöräni. Ensimmäiset 6-7 vuotta se oli uskollinen palvelijani. Kuljin kauppa-ja muut matkat pyörällä. Anduzessa ja St Christolissa tein ruokaostokset noin 8km päässä. Alèsin kaupungissa (13km) kävin myös, vaikka käytin myös bussia tietenkin, kun kauemmas menin.
Vaikka nyt se on muodissa joka paikassa kansainvälisesti ja kaupunkeihin on hankittu vuokrattavia pyöriä ja tehty pyöräteitä.
Minusta isoissa kaupungeissa pyöräily ajoteillä autojen joukossa on vaarallista. En menisi sinne joukkoon.
Selvää oli, että en voisi koko ikääni pyöräillä ja sitäpaitsi talviaikaan se oli vaikeaa. Tuli krooninen nenäontelon tulehdus, joka on onneksi myöhemmin melkein parantunut, kun voin lopettaa kylmällä ajon.
Kuvassa toinen uskollinen palvelijani Peugeot 2005, joka on palvellut minua tähän asti. Korjailla on sitä täytynyt aina välillä, vaikka ikäisekseen on ollut kestävä. Se on vuoden 1991 mallia. Onneksi ystäväni on ottanut sen asiakseen. Hyvässä hoidossa se on ollut. Ajokilometrejä sillä on 240 000km. Olen ajanut yli 5000km vuodessa. Se ei ole paljoa. Lähipaikoilla n.50km säteellä, lentokentille ja kerran vuodessa Salon de Provenceen.
Tuo Peugeot 2005 on kuuluisa Ari Vatasen maailmanmestaruus auto. Niitä on täällä Ranskassa käytössä vielä paljon, se on ollut hyvin suosittu. Niihin löytää helposti varaosia autohajottamosta, koska on Ranskassa valmistettu eikä tuontitavaraa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Peugeot_205
Mutta ikuisia autoja ei ole olemassakaan. Ennen pitkää joutuu vaihtamaan. Niin olen ajatellut jo jonkin aikaa. Suomesta tulon seuraavana päivänä Peugeottini väsähti. Rikkimennyt käsijarru jumitti auton kylämme parkkipaikalle. Kun Sébastien tuli sitä katsomaan toisen autoekspertin kanssa, he laskivat korjauskuluja: 400€ + 60€ ++++ ja jos STOP hälytinvalo ei korjaannu, vielä kalliimmaksi tulee. Kun ei noissa eurosummissa näytä olevan loppua, päätin, että "nyt tai ei koskaan" on aika vaihtaa autoa. Enempää en enää investoi Peugeot vanhukseen. Ei siihen niin kalliita korjauksia ole koskaan tullut vain ihan alussa, jolloin itse rikoin sen kytkimen vahingossa. Se odottaa uutta omistajaansa, korjaajaansa parkkipaikalla. Tai sitten se voi palvella vielä monia rautaisilla varaosillaan autohajottamossa.
10 vuotta sitten auto antoi minulle siivet. Niin olen riemuissani lentänyt kuin lintu taivaalla. Moottorilla pääsee nopeammin ja kauemmas kuin polkemalla.
Niin on museokin mennyt samalla paljon eteenpäin.
Nyt minulla on Citroën v.1997. Ylelliseltä tuntuu sen ajo!
tiistai 15. marraskuuta 2016
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
Leikin jäljistä
Usein toistuva kysymys museovierailta täällä Nukkenallemuseossa on:
"Ovatko lapset noilla nukketaloilla ollenkaan leikkineet, koska ne ovat niin hyvin säilyneet?"
En ole osannut täysin vastata. Olen vain sanonut, että kai aikuisten läsnäollen. Ja ennen lapset kunnioittivat enemmän lelujaan, koska niitä oli vähän.
Toisaalta voi kuvitella, että rikkailla oli erikseen leikittävät ja ei kosketettavat, vain katsottavat, ihailtavat lelut, jos ne olivat arvokkaita. Kansan leluilla taas oli oma käytäntönsä.
https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/albums/72157636149098994/with/10069133606/
Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungista kuvasarja yllä. Se on osa senaatintorin museoita. Kuvat olen ottanut muutama vuosi sitten.
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4628
Tuolla Lasten kaupungissa lapset saavat leikkiä. Siellä on ilmainen sisäänpääsy.
Osa museosta on leikittävää leikkipaikkaa ja osa on vitriinisuojattua, niin vanhoja leluja voi vain katsoa eikä koskea. Mutta uusia on leikkiä varten.
Kuinka moni lapsi on jo saanut siellä museossa leikkiä? Heitä on varmaan jo valtava joukko, koska se on ollut suosittua.
Museo leikkipaikkana on 21.vuosisadan lasten kasvatusta. Leikin avulla opitaan.
Samaa käytäntöä näin Lontoon Lapsuuden museossa. Trendi on kansainvälinen.
Mutta nyt tulee esimerkki siitä, kun on jätetty vanhaa antiikkia lasten kovakouraiseen käsittelyyn rikottavaksi. Vahinko vaan, kun kaikki on ollut sallittua eikä ole ollut rajoja. Lapsista tulee tuholaisia, jos he kaikkea saavat vapaasti leikittäväksi.
Siellä Lasten kaupungissa on tämä varmaan ainakin 100-vuotias nukketalo esillä, josta näkyy leikin jäljet. Sisustus on nyt sekamelskaa ja rikottuja huonekaluja, tapeteista repaleet jäljellä.... Alkuaan siinä on ollut arvokkaita saksalaisia Kestnerin Boulle huonekaluja ja muita hienouksia posliininukkeineen.
Tässä alla toinen esimerkki Tukholman museon nukketaloista, joihin lapset eivät ole saaneet koskea, vain katsoa, kuten luin noiden nukketalojen perhetarinoista. Ne ovat yhtä täydellisiä kuin aikoinaan ovat olleet.
Onko koskeminen leikin ehto?
Vaikka lapsi saisikin vain katsoa eikä koskea, virikkeitä se saa aina. Mielikuvitus lähtee lentoon. Kaunis saa meidät unelmoimaan.
"Ovatko lapset noilla nukketaloilla ollenkaan leikkineet, koska ne ovat niin hyvin säilyneet?"
En ole osannut täysin vastata. Olen vain sanonut, että kai aikuisten läsnäollen. Ja ennen lapset kunnioittivat enemmän lelujaan, koska niitä oli vähän.
Toisaalta voi kuvitella, että rikkailla oli erikseen leikittävät ja ei kosketettavat, vain katsottavat, ihailtavat lelut, jos ne olivat arvokkaita. Kansan leluilla taas oli oma käytäntönsä.
https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/albums/72157636149098994/with/10069133606/
Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungista kuvasarja yllä. Se on osa senaatintorin museoita. Kuvat olen ottanut muutama vuosi sitten.
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4628
Tuolla Lasten kaupungissa lapset saavat leikkiä. Siellä on ilmainen sisäänpääsy.
Osa museosta on leikittävää leikkipaikkaa ja osa on vitriinisuojattua, niin vanhoja leluja voi vain katsoa eikä koskea. Mutta uusia on leikkiä varten.
Kuinka moni lapsi on jo saanut siellä museossa leikkiä? Heitä on varmaan jo valtava joukko, koska se on ollut suosittua.
Museo leikkipaikkana on 21.vuosisadan lasten kasvatusta. Leikin avulla opitaan.
Samaa käytäntöä näin Lontoon Lapsuuden museossa. Trendi on kansainvälinen.
Mutta nyt tulee esimerkki siitä, kun on jätetty vanhaa antiikkia lasten kovakouraiseen käsittelyyn rikottavaksi. Vahinko vaan, kun kaikki on ollut sallittua eikä ole ollut rajoja. Lapsista tulee tuholaisia, jos he kaikkea saavat vapaasti leikittäväksi.
Siellä Lasten kaupungissa on tämä varmaan ainakin 100-vuotias nukketalo esillä, josta näkyy leikin jäljet. Sisustus on nyt sekamelskaa ja rikottuja huonekaluja, tapeteista repaleet jäljellä.... Alkuaan siinä on ollut arvokkaita saksalaisia Kestnerin Boulle huonekaluja ja muita hienouksia posliininukkeineen.
Tässä alla toinen esimerkki Tukholman museon nukketaloista, joihin lapset eivät ole saaneet koskea, vain katsoa, kuten luin noiden nukketalojen perhetarinoista. Ne ovat yhtä täydellisiä kuin aikoinaan ovat olleet.
Onko koskeminen leikin ehto?
Vaikka lapsi saisikin vain katsoa eikä koskea, virikkeitä se saa aina. Mielikuvitus lähtee lentoon. Kaunis saa meidät unelmoimaan.
Tukholman Traditiot näyttelystä poimittua
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kastemekko
Tässä kastepuvuista.
Olen nähnyt nukkevauvoja, joilla on tuo pakettikapalo. Nyt niihin tuli selitys. Koristeinen kapalointipuku oli ennen kastepukuja 200 vuotta sitten.
https://fashionthroughhistory.wordpress.com/2016/07/08/swaddling-or-not/
German Carved Wooden Swaddling Baby
https://fr.pinterest.com/pin/193795590188997793/
Siellä Traditiot näyttelyssä oli esillä koko elämän kiertokulku juhlineen. Kuten vuodenajatkin. Mitä vaan perinteitä meillä on olemassa tai on ollut.
Vauvasta vaariin, elämästä kuolemaan.
Täällä Nukkenallemuseossa on myös esillä koko elämänkaari.
Nyt tuolla Nordiska museossa sain selväksi yhden asian, joka oli epäselvää. Minulla on "vainajan valvojaiset"- nukketalo. Se on katolinen ja katolisilta museokävijöiltä sain sen tietää. Luulin, että sellaista tapaa ei ole tai ole ollut protestanttisessa kirkossamme. Kuulin, että ortodokseilla on.
Siellä näyttelyssä oli aika kauhistuttava vainajan valvojaishuone. Kuvan ottamista ei voinut ajatellakaan! Kalastaja vainajasta oli tehty muistoesitys. Tämä ihmisennäköinen nukke makasi pimeässä huoneessa sängyssään. Valkoiset lakanat verhosivat ikkunaa ja seiniä. Kuolema oli käynyt ja se oli hyvin realistista. Tarina kertoi, miten kyläiset kävivät jättämässä hyvästit tälle kuolleelle naapurilleen. Tämä oli käytäntö vielä 1930-luvun lopulla Ruotsissa. En huomannut, oliko siinä sanottu, mikä kirkkokunta oli kyseessä. Toisaalta sana "vainajan valvojaiset" on olemassa suomen kielellä, joten kyllä sillä oma historiansa on.
Tässä kuva Nukkenallemuseon lapsen kuolemaa esittävästä suruhuoneesta:
Siinä musta väri on valkoisen tilalla. Peili on verhottu mustalla ja ikkunat, jos niitä olisi. Musta sänky. Kello on pysähtynyt. Äiti Provencen lila suruvaatteissa. Edessä hautajaiskärry, jossa kuollut lapsi. Katolinen risti. Uurna.
Tämä 1800-1900 taitteen nukketalo on herättänyt paljon keskustelua museokävijöiden parissa.
Ennen synnyttiin ja kuoltiin kotona. Lapsikuolleisuus on korkea. Lapsia syntyi ja kuoli paljon. Toisaalta elinikä ei ollut korkea myöskään.
Aina syntyy uutta tässä elämässä ja ihmeitä ilman määrää. Minulla on Dionnen viitoset kokoelmassani. 30-luvun ihme.
Olen nähnyt nukkevauvoja, joilla on tuo pakettikapalo. Nyt niihin tuli selitys. Koristeinen kapalointipuku oli ennen kastepukuja 200 vuotta sitten.
https://fashionthroughhistory.wordpress.com/2016/07/08/swaddling-or-not/
https://fr.pinterest.com/pin/193795590188997793/
Siellä Traditiot näyttelyssä oli esillä koko elämän kiertokulku juhlineen. Kuten vuodenajatkin. Mitä vaan perinteitä meillä on olemassa tai on ollut.
Vauvasta vaariin, elämästä kuolemaan.
Täällä Nukkenallemuseossa on myös esillä koko elämänkaari.
Nyt tuolla Nordiska museossa sain selväksi yhden asian, joka oli epäselvää. Minulla on "vainajan valvojaiset"- nukketalo. Se on katolinen ja katolisilta museokävijöiltä sain sen tietää. Luulin, että sellaista tapaa ei ole tai ole ollut protestanttisessa kirkossamme. Kuulin, että ortodokseilla on.
Siellä näyttelyssä oli aika kauhistuttava vainajan valvojaishuone. Kuvan ottamista ei voinut ajatellakaan! Kalastaja vainajasta oli tehty muistoesitys. Tämä ihmisennäköinen nukke makasi pimeässä huoneessa sängyssään. Valkoiset lakanat verhosivat ikkunaa ja seiniä. Kuolema oli käynyt ja se oli hyvin realistista. Tarina kertoi, miten kyläiset kävivät jättämässä hyvästit tälle kuolleelle naapurilleen. Tämä oli käytäntö vielä 1930-luvun lopulla Ruotsissa. En huomannut, oliko siinä sanottu, mikä kirkkokunta oli kyseessä. Toisaalta sana "vainajan valvojaiset" on olemassa suomen kielellä, joten kyllä sillä oma historiansa on.
Tässä kuva Nukkenallemuseon lapsen kuolemaa esittävästä suruhuoneesta:
Siinä musta väri on valkoisen tilalla. Peili on verhottu mustalla ja ikkunat, jos niitä olisi. Musta sänky. Kello on pysähtynyt. Äiti Provencen lila suruvaatteissa. Edessä hautajaiskärry, jossa kuollut lapsi. Katolinen risti. Uurna.
Tämä 1800-1900 taitteen nukketalo on herättänyt paljon keskustelua museokävijöiden parissa.
Ennen synnyttiin ja kuoltiin kotona. Lapsikuolleisuus on korkea. Lapsia syntyi ja kuoli paljon. Toisaalta elinikä ei ollut korkea myöskään.
Hyvää Isäinpäivää!
Tässä on minun isäni koulukuva 1920-luvun lopulta. Hän on aina
vakava kuvissa, vaikka oli huumori-ihminen. Toisaalta vanhat kuvat
olivat vakavia.
Tytöt ja pojat ovat yhdessä eikä erikseen, ainakin tässä maalaiskoulussa.
Lapset ovat pukeutuneet kuin pienet aikuiset. Pojat ovat kuin pikkumiehiä ja tytöt kuin pikkunaisia.
Lapset ovat pukeutuneet kuin pienet aikuiset. Pojat ovat kuin pikkumiehiä ja tytöt kuin pikkunaisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)