Hissillä vessaan

Minulla on 4 Moritz Gottschalkin valmistamaa nukketaloa. Ne ovat aina tae saksalaisesta hyvästä laadusta 1900-luvun alussa.

Tässä yksi, jota voi sanoa hissitaloksi. Uudet tekniikan keksinnöt tulevat esiin myös leluissa. Erikoista on, että yksityistalossakin voisi olla hissi!

Tässä kuvat. Talo on 1920-luvulta ja huonekalut ovat 1930-40-luvuilta. Ennen ostettiin huonekalut koko elämän ajaksi, eikä uusittu muodin mukaiseksi kuten nykyään kulutusyhteiskunnassamme. Aina joskus tapaa vanhoja ihmisiä, jotka asuvat samoissa huusholleissaan loppuun asti, elinikäisine huonekaluineen. Kun menin ensimmäistä kertaa Helsinkiin, jossa asuin muutaman kuukauden vuokralla vanhuksen tykönä yhdessä huoneessa, hänen koko huoneistonsa oli sisustettu 50-luvun tyyliin. 80-luvun alussa se oli vanhahtavan näköistä, kuin aikamatka menneeseen maailmaan.

Yläkerrassa on ylellinen kylpyhuone, jossa kylpyamme ja vedettävä vessa.

Hyvää pääsiäistä 2018!

Täällä ovat kevätilmat alkaneet lopulta, vaikka myöhästyneenä. Puissa alkaa vihertää ja pelloilla kukkii keltaisina voikukan näköiset kukat.

Museossa on alkanut vuosi lupaavammin kuin viime vuonna. Tähän mennessä on ollut 58 museokävijää, se tekee melkein 100 euroa enemmän yhdistyksen budjettiin viime vuoteen nähden. Se on meille paljon.

Netti tuo eniten ihmisiä, myös museomainoksemme. Ja suurin osa on ollut paikallisia läheisistä kylistä tai kaupungeista. Omia kyläläisiä ei ole ollut, vain yksi entinen kuntakoulumme opettaja tuli miehensä kanssa.

Viikon päästä alkavat kuukauden kestävät koululaisten kevätlomat. Joten silloin voi odottaa ihmisiä museoon enemmän.

Viime päivinä mieltäni on askarruttanut uusi mahdollinen museotalo, jota olin katsomassa ensin viime viikolla vain ulkoapäin ja sitten uudestaan sen sisältäpäin lauantaina St Ambroix kylässä.

Ihastuttava keskiaikainen kortteli ikivanhoine taloineen vei taas kerran sydämeni. Enkä meinaa saada sitä sieltä pois. Nimittäin Sébastien löysi toisen talon uudemmassa korttelissa, joka olisi sopivampi esteettömyys normineen. Mutta minua se ei pahemmin miellytä, kun kerran jotakin satumaisempaa on nähnyt ja kokenut. Niissä vanhoissa on taikaa, uusissa ei. Ne jättävät minut kylmäksi. Mutta miten sovittaa niihin vanhoihin paikkoihin vaadittavat uudet museonormit? Siinä kompakysymys.

Tuumasta toimeen. Laitoin oman taloni myyntiin nettiin. Sekin on pieni ponnistus, täytyy olla motivoitunut ja jotain heti tilalla horisontissa.

Talven taitteessa

Tässä museovahti Dixie lumenpeittämässä kylässämme. Ei joka vuosi sada lunta täällä. Haukku kieriskeli varmaan 10 kertaa lumessa ja hyppeli ilosta. Se oli kuin talvikylpy.

Lunta sataa nyt koko päivä, sitten yöllä se muuttuu vesisateeksi ja huomenna on lumi sulanut viimeistään. Ei lumitalvi täällä kauaa kestä. Viikonlopuksi on jo luvattu keväisiä ilmoja. Lämpötilat heittelevät laidasta laitaan.

Hiihtolomaviikot jatkuvat vielä pari viikkoa, mutta ei aina enää museokävijöitä silti tule. Tähän mennessä on ainakin yhtä paljon ollut museossa ihmisiä kuin viime vuonna tähän aikaan, vähän enemmänkin onneksi.

Paikallisia naapurikylistä tai -kaupungeista on ollut, muutama turisti kauempaa. Netti heidät on tuonut, joku on tullut museomainoksen nähtyään. Kaikki sukupolvet on ollut. Hyvä niin. Tylsää olisi, jos olisi vain yhtä ikäluokkaa. Enkä tätä museota mainosta vain lapsille niin kuin tämä lastentarha olisi, niin monet isot valtion Lelumuseot nykyään mainostavat. Ja modernimmat lelut ovat vanhojen kustannuksella lapsia houkuttelemassa.

Tässä alempana linkit yhteen ranskalaiseen Lelumuseoon. Sen Facebook-sivuilla näkyy punanalletunnus, modernia parhaimmillaan tai minun mielestäni kauheimmillaan. Minä en tuollaista jätti nallea "kiinalaiseen tapaan" ikimaailmassa huolisi tunnukseksi. Ensi vaikutelma museosta on, että kaikki on tehty vain lapsille tarhaleikkeineen. Historia on unohtunut kokonaan. Se on varmaan nykyajan museologiaa, koska näkee kansainvälisesti joka paikassa. Me amatöörit voimme tehdä poikkeuksen ja toteuttaa harrastelijamuseota vaikka vanhalle uskolliseen tyyliin. Lapset saavat oppia kunnioittamaan vanhaa kuten ennenkin. Koskea ei saa ja katsoa saa vain silmillään, ei käsillään.

Nätisti lapset täällä yleensä ovat vanhempiensa kanssa. Joskus on kauhukakaroita, joita ei oikaise vanhemmat eikä isovanhemmat. Vapaa kasvatus. Silloin minä taltutan villemimmät, jotteivat he rikkoisi kaikkea museossa.

Muuten yksi syy, miksi minulla nyt on museo, on vierailut lapsena Anna-tätimme kanssa Turun linnassa ja Luostarinmäellä. Ei siihen aikaan, eli 60-luvulla, mihinkään museoon leikkimään menty, mutta silti tykättiin noista käynneistä niin paljon, että monta kertaa niissä oltiin. Ja meille jäi unohtumattomat muistot.

http://www.musee-du-jouet.com/

https://www.facebook.com/Musee.du.jouet.moirans

Hyvää Ystävänpäivää!

Googlaamalla seikkailemaan!

Tässä me olemme nyt mukana uudessa kuntamme vuosijulkaisu uutislehdessä. Ja tällä kertaa kunnalta pyydettiin kuvaa museosta, ei tarvinnut itse mainostaa itseään. On niin kuin sen merkki, että vähitellen museo tunnustetaan, että se on olemassa, vaikka me olemme ulkomaalaisia eikä syntyperäisiä paikkakuntalaisia.

Muuten kylämme on hyvä esimerkki sulkeutuneista nurkkapatriooteista, joille vain "omat" kelpaavat. Ts."saman kirkonkellon kuuluvuuden alla syntyneet", niin kuin ennen vanhaan, jolloin ei paljoa liikuttu oman kylän nurkilta. Kaikki löytyi läheltä, ei tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan.

Nykymaailma on haasteellinen näille sisäänpäinlämpiäville "umpikylille", kun turistit löytävät joka paikkaan. Internetin Google tekee tunnetuksi kuvineen maapallon salaisimpia kolkkoja. Kyläpiilot vähenevät. Mentaliteetit joutuvat muuttumaan ajan mukana.

Jos nyt vertaan museon ensimmäistä vuotta 2000 tähän alkavaan vuoteen 2018, ei tämä meidän kylämme ole enää ihan sellainen "mörkökylä" kuin se alussa oli. Kehitystä on tapahtunut. Silti uutta museotaloa haettaessa ei enää toista sivukylää katsota.

Tammikuu museossa

Uunissa on puolukkatorttu. Lidl kauppa myy välillä puolukkaa säilykkeenä. Jo pitkän aikaa on tehnyt mieli kotona tehtyä marja-tai hedelmä rahkatorttua. Sellaisia tein ennen Suomessa Helsingissä asuessani usein ja kotona Ypäjällä. Nykyään leivon makeaa vain noin kerran pari vuodessa. Minulla ei ole pakastinta.

Jospa museossa olisi pikku kahvila, olisi hauska taas leipoa! Ja se olisi tunnelmallista ja kotoisaa.

Museossa on hiljaista aina näin talvella. Toisaalta on täällä nyt tammikuussa käynyt 9 ihmistä. Ihan hyvä sekin. Muut turistipaikat ovat kiinni. Ollaan varmaan ainoat auki.

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157663945515667  Olen löytänyt joitakin huonekaluja englantilaiseen 1800-luvun lopun nukketaloon, enemmän kuvia flickr.com sivuilla yllä linkki. Tänä keväänä pitäisi se sisustaa. Sitten se olisi valmis kesäsesonkia varten.

Yksi päivä aloin tehdä verhoja tähän viime kesänä ostamaani nukketaloon. En tehnytkään niitä silkistä kuten alussa suunnittelin, vaan kaivoin varastostani Suomesta tuomani kangaspuilla kutomani punaisen pellavapöytäliinan ja leikkasin sen verhoiksi.

Kuvassa kudon 2000-luvun alussa Peppi koira sylissäni.

Muuten olin yhtä taloa katsomassa St Ambroix kylässä museota varten. Se oli ihan mahdollinen, mutta ristiriitaista tietoa sain sitä. Kunnantalo sanoo sen olevan tulva-alueella ja niin myös netin tulva-aluekartta. Mutta kiinteistötoimisto väittää toisin. Se yrittää myydä. Siellä kylän keskustassa se onkin sitten vaikeaa, koska melkein koko alue on kartan mukaan tulvivaa. Saa nähdä. Otan lisää selvää. Ja myöhemmin haastelen paikallisia ihmisiä, jotka ovat asuneet siellä kauan ja jotka eivät myy mitään. Ei ole oma lehmä ojassa.

Ensimmäinen kysymykseni, kun haen uutta museotaloa, onko se tulva-aluetta. Siihen ei näköjään saa rehellistä vastausta helposti. Jos on, ei kannata mennä edes katsomaan.

https://fr.wikipedia.org/wiki/Saint-Ambroix_(Gard)

http://www.ot-saintambroix.fr/uk/il4-accueil_p238-home.aspx

Muuten tuo kylä kiinnostaa, koska se on kesäisin turistirikas, viehättävä, aito vanha eikä modernilla pilattu. Ja hinnat ovat halvempia kuin Anduzessa. Hyvät palvelut myös isoine Lidl supermarketteineen! Kuin pikkukaupunki Anduzen tapaan. Eikä silti korvessa, koska isoja teitä vieressä. Vaikka Nîmes ja Montpellier ovat kyllä kaukana ja se alentaa kiinteistöhintoja, kuten tulvavaara myös. Alèsin kaupunki 15km.

Dixie tykkää puolukkatortusta ja ruisleivästä, kaikesta pohjoismaalaisesta. Toisaalta niin Dixoukin tykkäsi.

Tässä vielä surenpenikkani tammikuun maisemissa. Tältä näyttävät  nyt viinipellot vasemmalla ja oraalla oleva vehnäpelto oikealla.

Muiston palasia Lontoosta

http://www.taleoftwocountries.fi/peoples-memories/?mr=1931

Kuvassa olen intialaisen perheen kanssa. Siellä olin kesän au pairina vuonna 1986. Sitä edellisenä vuonna olin Pariisissa kesän au pairina, mutta ei ole kuvaa. Ostin kameran vasta myöhemmin.

Lontoon kirpparilta ostettu laatikkonukke kuvassa yllä on yksi ensimmäisiä vanhoja leluja, kun aloin keräilyn edellisenä vuonna. Pariisin kirpparilta tuli mukaani silloin kaksi nizzalaista folklorista nukkea.



Tässä alimpana laatikkonukke museon vitriinissä. Se on saanut paljon seuraa, kuten näkyy.

Maailmalta minun keräilyni sai alkunsa. Kieltä oppimassa minä siellä olin. Nuket ja nallet tulivat vain sivutuotteena. Ja nyt ne ovat vallanneet kotini. Minä asun taloni nurkassa "nukketeatterin" kulisseissa. C'est la vie. Mutta onni on siihen kätkettynä.

Nuukuus-ja tuhlauspäiviä museossa

Olin nallekaupoilla. 21 euroa nämä 4 50-60-luvun nallea ja koira yhdessä. Ei sen halvemmalla enää saa. Täytyy ottaa tilaisuudesta vaarin, kun sellaisia eteen tulee. Harvinaista se on täällä Ranskassa, Suomessa olisi vielä harvinaisempaa. Siellä yhdestäkin joutuu pulittamaan monta kymppiä. Alkuaikoina jouduin maksamaan noista nalleista paljon, kun en en tiennyt vielä kaikista "mansikkapaikoista". Keräillessä oppii.

Tämän nallesarjan saan näyttää kohta ystävälleni, joka leikkasi tukkani. Polkkatukka on siitä helppo malli, että voi kotioloissa leikata. Joten säästyi ainakin pari kymppiä. Olin jo luvannut, että nalle tulee sillä rahalla. En tiennyt, että noin monta.

Tässä kuvat nalleista ja koirasta ennen ja jälkeen. Ruskean nallen jalka on paketissa, koska Dixie söi sen eilen. Ei koskaan ennen se ole koskenut mihinkään, mutta tuo haisi uudelle pesun jälkeen ja siksi varmaan se pihisti sen koriinsa eilen ehtoolla.

Värit kirkastuivat selvästi puhdistuksen jälkeen. Ne olivat oikein pölypunkkeja ja bakteeripesiä. 

Voin hakea niille vielä vaatetta varastosta, niin niistä tulee persoonallisempia.

Yleensä kaikki vanha tavara on kauhean likaista. Se alentaa hintaa. Alkuaikoina en osannut noita nalleja oikein puhdistaa. Oppia ikä kaikki.

Nyt niitä valmistelen yli 300 vanhan nallen listaan, jossa ne kuvineen on tarkkaan merkitty. Jos jossain voisi järjestää nallenäyttelyn, kaikki olisi valmiina vakuutusta varten.

Niiden lisäksi minulla on alkuvuosina itse tehdyt nallet, joita on lähes 200. Vain osa niistä on esillä. Ei ole tilaa. Mutta noille vanhoille haen aina tilan jostain nurkasta museossa. "Aina on tilaa vielä yhdelle, joka käyttää Rexonaa", sanottiin ennen telkkarimainoksessa. Kyllä se nalleihinkin sopii.

Vanhoja ja uusia Nukkenallemuseo ajatuksia

http://myoldbear.free.fr/textes/finnois/yhdistyskirjetalvi2018.pdf

Siinä uusi yhdistyskirje, jossa Nukkenallemuseon tilannekatsaus 2018.

Mikä noista taloista?

Nukkenallemuseon isoin projekti nyt uutena vuotena 2018 on löytää uusi museotalo ja sitä ennen myydä tämä nykyinen. Siinä riittää haastetta. Onko se une mission impossible? Eli mahdotonta? Siltä se näyttää, valitettavasti. Koska aina vaan vaatimammat esteettömyysnormit tekevät siitä monimutkaisen ja vaikean.

Toistaiseksi ainakin kaikki katsomani talot ovat jäänet pois pelistä syystä tai toisesta. Mutta talohaku jatkuu. Täytyy uskoa asiaansa. Jossain se talo odottaa nukkeja ja nalleja.

Kuvassa akvarelli, johon ihastuin Montpellier'n näyttelyssä 1997 ja ostin sen. Muistan, kun minulla ei ollut sille paikkaa missään. Kun sen vein Anduzeen tuttavan autotalliin, läheisellä pikkutiellä piilotin sen ensin ojaan sillan alle päiväsaikaan, en kehdannut näyttää isoa pakettia, jota olin taas viemässä. Vasta iltapimeässä hain sen sieltä ja kätkin sen muiden tavaroitteni joukkoon varastoon. Niitä oli jo muutenkin kertynyt sinne liikaa. Kun sitten lopulta muutto tuli myöhemmin, minulle sanottiin, että kuorma-auto pitäisi sitä varten olla! Mutta kun pesäänsä alkaa rakentaa, sellaista se on.

Tuo taulu oli jotakin konkreettista, kuin lupaus talosta minulle vuosi ennen tämän talon löytöä 1998. Tulee 20 vuotta! Ajattelin silloin, että joku noista piirretyistä kylätaloista on minua odottamassa. Museon "keksin" tänne sitten parin vuoden päästä 2000.

Silloin unelmieni talo löytyi lopulta, kyllä kai se nytkin löytyy. Kärsivällisyyttä tarvitaan elämässä. Pitkäjännitteisyyttä. Ei muuten tule valmista.