https://fi-fi.facebook.com/help/159096464162185
Facebook kerää dataa entistä enemmän, vaikka sitä on arvosteltu. Nyt se
blokkasi museon sivun tekosyillään, jotta voisi kerätä lisätietoja
väärinkäytettäväksi. Taidan sulkea sen kokonaan.
Ihan uskomatonta tuo lista linkissä yllä. Mitä kaikkea mahdollista henkilötietoa se muka tarvitsee henkilöllisyyden varmistaakseen! Datavarkauksiinsa. Rikollisuuteen.
Luottamus menee koko Facebookiin.
sunnuntai 28. lokakuuta 2018
Syysloma puolivälissä 2018
Ensimmäinen syyslomaviikko museossa on ollut vielä hiljainen, muutamia ihmisiä ollut. Toivottavasti ensi viikon sateet tuovat tänne enemmän väkeä.
Paikallisia enemmän tai vähemmän kaukaa on käynyt viime päivinä, Montpellier'sta, Nîmesistä ja Alèsista.
Montpellier'sta tuli moottooripyörä pariskunta, joka kertoi museokyltin tien vieressä heidät tänne tuoneen. Antoisa keskusteluhetki heidän kanssaan. Opin paljon.
Nîmesiläiset toi internetti. He kehuivat tätä museon toista kerrosta alakerran vitriinimuseo-osaa enemmän, koska täällä on kotimuseon lämmin kodikas tunnelma kylmän "lasimuseon" sijaan. Kerran yksi pariisilainen sanoi myös, että harvoin museossa saa katsella vanhoja 1800-luvun nukketaloja livenä, eikä vain lasin takaa.
Tuo vitriinittömyys toisessa kerroksessa on toisaalta käytännön ongelma. Joudun peittämään aina kaiken, ettei pääse pölyyntymään. Myös vahtia täytyy enemmän, kun on pieniä lapsia, jotka helposti koskevat, katsovat käsillään eikä silmillään, kuten kuuluu ranskalainen sanonta. Ja varkauksien takia myös, jos on enemmän ihmisiä museossa yhtä aikaa. Olen huomannut, että aikuiset koskevat myös, jos ei ole kukaan lähellä näkemässä. Vaikka joka paikassa on teksti: "Ei saa koskea".
Siinä yksi toive. Jonain päivä kaikki vitriiniin, niin olisi paljon helpompi.
Alèsista tuli eilen kolma eläkeläisrouvaa. Heidät toi ALES AGGLO -lehti, jossa tästä museosta kerrottiin syyskuun kulttuuripäivinä muiden museoiden mukana. Se viesti, joka teetti paljon vaivaa, jotta siihen päästiin mukaan, ettei meitä "unohdettu". Näkyvyyttä se toi paikallisten keskuuteen. Nuokin halusivat tietää, kuinka kauan tämä museo on ollut olemassa. Kerroin 18 vuotta.
Kolme rouvaa astuivat sisään heti museon avattua klo 3. Sadepäivä. Kysyin taas, mistä he tulevat kuten aina ja, miten he tänne löysivät. Pyysin sisäänpääsymaksua, se on 5 euroa per henkilö. He olivat jo museon sisäpuolella, koska eteinen on pieni. Yksi rouvista nauroi ja sanoi, että me maksetaan vasta pois lähtiessä. Minä vastasin, että yleensä museossa maksetaan sisälle mentäessä. He alkoivat kaivaa esille kukkaroitaan. Tulin ylös ja he jäivät alas keskenään katsomaan. Kiirehdin alas, koska sain vaikutelman, että he ovat niitä aikuisia, jotka "katsovat käsillään". En tykkää sellaisesta, se on vähän röyhkeää ja omavaltaista, ei kunnioittavaa.
Museon näyttelykierrokseni heille alkoi. Alan aina vanhemmista nukeista ja muista. Meille syntyi mielenkiintoista keskustelua. Vaikka toisaalta myös yllätyin heidän kysymyksistään. Ne olivat paikallisten yleisiä kysymyksiä. Kun näytin 1800-luvun lopun nukketalo salonkihuoneista musiikkirasiaa, jossa on liköörisetti miniatyyri pöydällä, yksi kysyi onko se muovia. Ihmettelin ja vastasin, että puhallettua lasia, taidokkaasti tehty. Ei täällä kiinalaista muovia kerätä, kopioita. Ensimmäiseksi katson aina, ettei ole Kiinassa, Aasiassa tehty, kun jotain hankin.
Olin jo kertonut monesta kokoelmassani, kun tuli heiltä uusi kysymys. Saatteko te näitä kaikkia lahjana? En saa, vaan ostan niitä. Jotain harvoin olen saanut. Museota ei olisi olemassakaan, jos odottaisin ihmisten lahjoja.
Kun näytin englantilaisen 1916 nukketalon, he halusivat tietää, mistä olen löytänyt. Vakiovastaukseni nykyään on, että nämä ovat meidän keräilijöiden salaisuuksia. Ei kerrota.
Yläkerrassa heiltä loppuivat onneksi nuo kaiken kyseenalaistavat ja väheksyvät "pommitukset". Olen niihin tottunut vuosien varrella, kun toiset paikalliset tulevat museoon, ei kaikki silti sellaisia ole tietenkään. Ei turistit noin pommita, vaan ovat asiallisia ja positiivisia.
Kolme rouvaa lähti museosta kaikesta yllättävän kiinnostuneina ja tyytyväisinä. Ja niin olin minäkin.
Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, sanotaan. C'est la vie. Nukkenallemuseo on vaivan arvoinen. Mitä kaikkea hauskaa tämä kulttuuriharrastus tuo mukanaan! 100 kertaa enemmän hyvää kuin pahaa.
Muuten yksi yllätys. Kutsuin Alèsin museoiden konservaattorin sähköpostiviestillä tänne museoon ja samalla ehdotin nalle-ja koulunäyttelyä vuokrattavaksi. Hän vastasi ja lupasi tulla poikansa kanssa joku sunnuntai. Näin netistä, että hän on tullut tänne alueelle muualta ja on toiminut museotyössä myös ulkomailla Amerikassa ja Meksikossa. Alla linkki, jossa hänen henkilökuvaansa.
http://www.thalassa.asso.fr/CULTUREPOURTOUS/CaroleHyza.aspx
Paikallisia enemmän tai vähemmän kaukaa on käynyt viime päivinä, Montpellier'sta, Nîmesistä ja Alèsista.
Montpellier'sta tuli moottooripyörä pariskunta, joka kertoi museokyltin tien vieressä heidät tänne tuoneen. Antoisa keskusteluhetki heidän kanssaan. Opin paljon.
Nîmesiläiset toi internetti. He kehuivat tätä museon toista kerrosta alakerran vitriinimuseo-osaa enemmän, koska täällä on kotimuseon lämmin kodikas tunnelma kylmän "lasimuseon" sijaan. Kerran yksi pariisilainen sanoi myös, että harvoin museossa saa katsella vanhoja 1800-luvun nukketaloja livenä, eikä vain lasin takaa.
Tuo vitriinittömyys toisessa kerroksessa on toisaalta käytännön ongelma. Joudun peittämään aina kaiken, ettei pääse pölyyntymään. Myös vahtia täytyy enemmän, kun on pieniä lapsia, jotka helposti koskevat, katsovat käsillään eikä silmillään, kuten kuuluu ranskalainen sanonta. Ja varkauksien takia myös, jos on enemmän ihmisiä museossa yhtä aikaa. Olen huomannut, että aikuiset koskevat myös, jos ei ole kukaan lähellä näkemässä. Vaikka joka paikassa on teksti: "Ei saa koskea".
Siinä yksi toive. Jonain päivä kaikki vitriiniin, niin olisi paljon helpompi.
Alèsista tuli eilen kolma eläkeläisrouvaa. Heidät toi ALES AGGLO -lehti, jossa tästä museosta kerrottiin syyskuun kulttuuripäivinä muiden museoiden mukana. Se viesti, joka teetti paljon vaivaa, jotta siihen päästiin mukaan, ettei meitä "unohdettu". Näkyvyyttä se toi paikallisten keskuuteen. Nuokin halusivat tietää, kuinka kauan tämä museo on ollut olemassa. Kerroin 18 vuotta.
Kolme rouvaa astuivat sisään heti museon avattua klo 3. Sadepäivä. Kysyin taas, mistä he tulevat kuten aina ja, miten he tänne löysivät. Pyysin sisäänpääsymaksua, se on 5 euroa per henkilö. He olivat jo museon sisäpuolella, koska eteinen on pieni. Yksi rouvista nauroi ja sanoi, että me maksetaan vasta pois lähtiessä. Minä vastasin, että yleensä museossa maksetaan sisälle mentäessä. He alkoivat kaivaa esille kukkaroitaan. Tulin ylös ja he jäivät alas keskenään katsomaan. Kiirehdin alas, koska sain vaikutelman, että he ovat niitä aikuisia, jotka "katsovat käsillään". En tykkää sellaisesta, se on vähän röyhkeää ja omavaltaista, ei kunnioittavaa.
Museon näyttelykierrokseni heille alkoi. Alan aina vanhemmista nukeista ja muista. Meille syntyi mielenkiintoista keskustelua. Vaikka toisaalta myös yllätyin heidän kysymyksistään. Ne olivat paikallisten yleisiä kysymyksiä. Kun näytin 1800-luvun lopun nukketalo salonkihuoneista musiikkirasiaa, jossa on liköörisetti miniatyyri pöydällä, yksi kysyi onko se muovia. Ihmettelin ja vastasin, että puhallettua lasia, taidokkaasti tehty. Ei täällä kiinalaista muovia kerätä, kopioita. Ensimmäiseksi katson aina, ettei ole Kiinassa, Aasiassa tehty, kun jotain hankin.
Olin jo kertonut monesta kokoelmassani, kun tuli heiltä uusi kysymys. Saatteko te näitä kaikkia lahjana? En saa, vaan ostan niitä. Jotain harvoin olen saanut. Museota ei olisi olemassakaan, jos odottaisin ihmisten lahjoja.
Kun näytin englantilaisen 1916 nukketalon, he halusivat tietää, mistä olen löytänyt. Vakiovastaukseni nykyään on, että nämä ovat meidän keräilijöiden salaisuuksia. Ei kerrota.
Yläkerrassa heiltä loppuivat onneksi nuo kaiken kyseenalaistavat ja väheksyvät "pommitukset". Olen niihin tottunut vuosien varrella, kun toiset paikalliset tulevat museoon, ei kaikki silti sellaisia ole tietenkään. Ei turistit noin pommita, vaan ovat asiallisia ja positiivisia.
Kolme rouvaa lähti museosta kaikesta yllättävän kiinnostuneina ja tyytyväisinä. Ja niin olin minäkin.
Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, sanotaan. C'est la vie. Nukkenallemuseo on vaivan arvoinen. Mitä kaikkea hauskaa tämä kulttuuriharrastus tuo mukanaan! 100 kertaa enemmän hyvää kuin pahaa.
Muuten yksi yllätys. Kutsuin Alèsin museoiden konservaattorin sähköpostiviestillä tänne museoon ja samalla ehdotin nalle-ja koulunäyttelyä vuokrattavaksi. Hän vastasi ja lupasi tulla poikansa kanssa joku sunnuntai. Näin netistä, että hän on tullut tänne alueelle muualta ja on toiminut museotyössä myös ulkomailla Amerikassa ja Meksikossa. Alla linkki, jossa hänen henkilökuvaansa.
http://www.thalassa.asso.fr/CULTUREPOURTOUS/CaroleHyza.aspx
lauantai 27. lokakuuta 2018
Erilaisia näkökulmia
Vanhin nukkeni, joka on 1700-luvun
kulttiesine, herättää kysymyksiä. Joten kyselin netissä katoliselta
kirkolta, ei vastausta. Uusi yritys kulttiesineisiin perehtyneeltä
yhdistykseltä, josta tuli heti vastaus samana iltana.
http://www.tresorsdeferveur.fr/
http://www.tresorsdeferveur.fr/
Miksi nukke on puettu kuin aristokraatti kuten Marie Antoinette, vaikka
sen on sanottu esittävän Jeesus lasta? Päinvastoin Jeesus lapsi syntyi
seimeen ja oli köyhä eikä rikas. Tuo asia on vaivannut minua alusta
asti, kun sen hankin museoon.
Kontekstillinen selitys tuli lopulta. Karmeliittiluostarissa espanjalainen nunna ja pyhimys Theresa Avila kuvasi Jeesusta näin rikkaana. Katolisen henkilökultin mukaan mikään ei ole liian rikasta tai kaunista Jumalan Poikaa esittämään.
Sanasta sanaan luettuna yhdistyksen viesti oli hiukan ristiriitainen.
Tällä tavalla luostarit ovat tehneet vahasta myös Jeesus-vauvanukkeja seimeen ylellisin koristein "kulta-hopea-pitsi-silkkikääre" tyyliin kuin olisi kyseessä maallisen kuninkaan vauvalapsi. Sama iso kontrasti todellisuuteen nähden. Kuvia alla linkissä:
https://www.pinterest.fr/pin/299911656407257493
https://www.proantic.com/en/display.php?mode=obj&id=119036
Tämä konkreettinen rikkaus näkyy katolisessa kirkossa, toisin kuin protestanttinen kirkko on koruton. Siinä tulee esiin kirkkojemme ristiriita kuten henkilökulteissa.
Jeesus-nukke on verrattavissa ortodoksien ikoneihin. Se on kuunnellut paljon ihmisten rukouksia.
Ennen pojat puettiin kuin tytöt, siinäkin yksi huomioon otettava asia. Mutta Marie Antoinetten mielleyhtymä ei ole kovin positiivinen. Tällainen luksus "Jeesuskuva" shokeeraa nykyihmistä, ei vain meitä protestantteja, vaan myös monia katolisia museokävijöitä. Vaikka 1700-luvun aristokratiamaailmassa se nähtiin toisin.
Miten eri tavalla me voimmekaan tulkita ja nähdä asioita!
Joka tapauksessa nämä historian arvoitukset puhuttelevat. Mitä se mahtaakaan vielä tuoda esille?
Kontekstillinen selitys tuli lopulta. Karmeliittiluostarissa espanjalainen nunna ja pyhimys Theresa Avila kuvasi Jeesusta näin rikkaana. Katolisen henkilökultin mukaan mikään ei ole liian rikasta tai kaunista Jumalan Poikaa esittämään.
Sanasta sanaan luettuna yhdistyksen viesti oli hiukan ristiriitainen.
Tällä tavalla luostarit ovat tehneet vahasta myös Jeesus-vauvanukkeja seimeen ylellisin koristein "kulta-hopea-pitsi-silkkikääre" tyyliin kuin olisi kyseessä maallisen kuninkaan vauvalapsi. Sama iso kontrasti todellisuuteen nähden. Kuvia alla linkissä:
https://www.pinterest.fr/pin/299911656407257493
https://www.proantic.com/en/display.php?mode=obj&id=119036
Tämä konkreettinen rikkaus näkyy katolisessa kirkossa, toisin kuin protestanttinen kirkko on koruton. Siinä tulee esiin kirkkojemme ristiriita kuten henkilökulteissa.
Jeesus-nukke on verrattavissa ortodoksien ikoneihin. Se on kuunnellut paljon ihmisten rukouksia.
Ennen pojat puettiin kuin tytöt, siinäkin yksi huomioon otettava asia. Mutta Marie Antoinetten mielleyhtymä ei ole kovin positiivinen. Tällainen luksus "Jeesuskuva" shokeeraa nykyihmistä, ei vain meitä protestantteja, vaan myös monia katolisia museokävijöitä. Vaikka 1700-luvun aristokratiamaailmassa se nähtiin toisin.
Miten eri tavalla me voimmekaan tulkita ja nähdä asioita!
Joka tapauksessa nämä historian arvoitukset puhuttelevat. Mitä se mahtaakaan vielä tuoda esille?
perjantai 19. lokakuuta 2018
Shirley Templen palapeli
Kun näin Shirley Templen paperinukketalon paperinukkeineen, telkkarisarja 60-luvun lapsuudesta tuli mieleen. Kukapa sitä ei olisi katsonut silloin?
SHIRLEY TEMPLE AND HER PLAYHOUSE AUTHORIZED EDITION #1739 BY SAAFIELD
1935. Made in the USA.
Tämä keräily on paljolti myös nostalgiaa, kun oma lapsuus tulee esiin. Vaikka kovasti minua kiehtoo harmaa mennyt maailma ja sen mysteerinen historia. On mielenkiintoista mennä 100 vuotta taaksepäin ja aina vaan mielenkiintoisempaa 200 vuotta, 300 vuotta...
Toisaalta ei saa unohtaa nykyhetkeä myöskään. Niinpä seuraan myös aikaamme päivittäin internetin kansainvälisessä maailmassa. Valitettavasti tulee mieleen, että historia toistaa itseään. Paha maailma ei ole kaukana.
Takaisin Shirley Templeen. Kun sain tämän laatikon, joka kätki sisäänsä nukketalon ja paljon nukenvaatteita Shirley Temple nukkeineen, minulla oli palapeli rakennettavana. En ole ennen koonnut paperisia tai pahvisia nukketaloja, joten siinä oli minulla vähän päänvaivaa. Miten ihmeessä saan sen koottua, ei se helpolta näyttänyt. Vaikka rakennusohjeet olivat mukana, minä ajattelin, että ohjekuvien mukaan se olisi havainnollisempaa. Niinpä etsin kuvia netistä. Ja löysin tämän nukketalon osat selvempinä rakennuspalikkoina. Muuten se näytti sekasotkulta, mikä osa oli mitäkin. Mutta noita kuvia katsellessani talo alkoi hahmottua ja sen osat. Kaikki liitettävät kohdat on numeroitu tai merkitty kirjaimin.
Kokosin sen eilen illalla. Vielä aamulla huomasin, että kattohirret jäivät tekemättä, en hoksannut miten ne tehtiin, vasta valmiin talon kuvasta näin. Siinäkin oli pieni probleema, jonka sain lopulta ratkaistua.
Tällainen paperitalon rakentaminen oli aikoinaan lapsille haastavaa, ei se aikuisellekaan heti itsestään selvää ole. Oppii siinäkin ongelman ratkaisua. Vaikka helpompaa voisi olla, jos se olisi leikattavana arkkina ja sitten koottavana. Kaikki osat olisivat näkyvillä paikoillaan eikä sekaisin. Kädentaitoja paperi tai pahvilelut opettivat, kun ne osat leikkasi siististi paperista. Kärsivällisyys on myös arvokas opittava taito.
Talo on tehty vuonna 1935, joten ikää sillä on yli 80 vuotta! Hyvin säilynyt, vaikka värit ovat vähän haalistuneet, ajan patinaa. Mutta pahvi on paikoittain pehmentynyt, ettei sitä enää kannata purkaa, vaan täytyy säilyttää kokonaisena. Tulee muuten rumia kulumakohtia näkyville paikoille.
https://get.google.com/albumarchive/106550751985376443821/album/AF1QipOd1sooWzUux8_zdTfCRYYLgzRkaEXuOGxEGnoc?source=pwa
https://www.pinterest.co.uk/pin/538672805402812222/
https://www.worthpoint.com/worthopedia/shirley-temple-playhouse-authorized-474229329
https://www.worthpoint.com/worthopedia/shirley-temple-playhouse-1739-boxed-459568386
https://fi.wikipedia.org/wiki/Shirley_Temple
Shirley Temple lapsitähdestä tuli aikuisena poliitikko. Se oli yllättävää. Mutta kun katsoo hänen elokuviaan, niissä näkee lapsen seikkailujen lisäksi ajan yhteiskunnan ongelmia. Ne olivat koko perheen elokuvia, ei vain lastentarhajuttuja. Jo lapsena hän havaitsi ympäröivät vaikeudet ja se ennakoi, miksi hän haluaa tulla isona.
Shirley Temple oli ihailtu elokuvatähti toisaalta, mutta myös lapsityöntekijä, joka paiski töitä kuin aikuinen. 30-luvulla lapsityö oli yleistä.
Shirley Temple kuoli 85-vuotiaana 2014. Luin jostakin artikkelista, että hän oli elämästään kertoessaan sanonut äidin roolin olleen elämänsä tärkeimmän.
keskiviikko 17. lokakuuta 2018
Kaikki keskiaikaisen talon kätköt
Olin tätä taloa katsomassa tänään St Ambroix kylässä. Hinta on vain 28 000€! Se vaatii täysremontin. Joten hinta täytyy kaksinkertaistaa tai kolminkertaistaa. Vanhaan taloon hukkuu rahaa kuin tyhjään kaivoon, sanotaan. Tässä talossa vielä pitäisi työ tehdä silkkihansikkain, jotta aito pysyy aitona.
Niin kuin pyöreästä fasadista näkyy, se on alkuperäisessä tilassa. Ja se houkutteli minut katsomaan, vaikka arvasin, että ei se museota ajatellen olisi mahdollinen. Sinne menevä katu nousee liikaa ylös ja alakertatilaa ei ole tarpeeksi. Mutta salaperäinen tarinatalo veti puoleensa. Siitä enemmän alempana.
Ranskalainen ystäväni sanoi heti, ettei siellä ole terassia, pikkupuutarhasta puhumattakaan. Siinä heidän ykkösvaatimuksensa. Lisäksi kuulen uima-allas toivomuksista häneltä. Se on minusta huippu. Minä ainakin kierrän kaukaa sellaiset modernit ranskalaiset vaaleanpunaiset kermaleivostalot. Ylellisyys on muotia. Mutta kaikki eivät siitä pidä, kuten minä. Historian suuret salaisuustalot kiinnostavat 1000 kertaa enemmän.
Tämän talon ainut ylellisyys oli turkkilainen käymälä kellarin nurkassa.
Ei se ole modernilla remontilla pilattu. Sairaalamaisia valkoseiniä ei se ollut täynnä, kuten usein näen täällä remontin jälkeen. Ikkunat ovat aitoa puuta eikä muovi pvc-tä, joita on nyt kaikkialla. Vähät he välittävät hengittääkö talo liian umpinaisena, tärkeämpää on energiansäästö. Ongelmia se tietää.
Sitten astutaan sisään. Taloa oli näyttämässä pariskunta. Se oli madamen syntymäkoti. Hän oli siellä syntynyt 55 vuotta sitten. Sanoin, että Suomessa me synnyttiin sairaalassa, isovelikin, vaikka on syntynyt 40-luvun lopulla. Niin tuli puhe iästämme. Paljastui, että ollaan suurin piirtein samaa sukupolvea. Loppujen lopuksi kaikkea me kerkisimme puhumaan vierailun aikana. Kerroin museostanikin ja annoin museoesitteen.
Alakerrassa oli ulko-oven vieressä pieni kanakoppi, josta sai aikoinaan aina tuoreita kananmunia ja kai myös teuraskanoja. Sellaista en ole koskaan nähnyt kuten en paljon muutakaan, mitä ihmeitä täällä näin. Rappuset olivat kierreportaat linnatyyliin. Talo oli kuulema ollut aatelisten asuttama aikoinaan, koska se kuului lähellä olevan linnan sivurakennuksiin.
Kolme kerrosta katsottuamme, voin kurkata vinttiin. Sinne pääsy oli hankala, vaikeakulkuinen, salaperäisyydenverho esti. Vaikka se oli pahimmillaan alakerrassa kellarissa käydessämme. Paljastui nimittäin hyvin kätketty toinen maanalainen kellari sen vierestä. Jos ei sen olemassaolosta tietäisi, ei sinne osaisi mennä. Vaikka ei sinne voinutkaan sisälle astua, niin pelottavalta pimeältä vankityrmältä se näytti! Mitä kaikkea onkaan taloihin rakennettu keskiaikana. Tuo oli "oubliette"eli sinne unohdettiin elinkautisvanki. Tätä paikkaa esitellessään rouva teki ranskalaisten "pääpoikki eleen" hymy huulessa. Samoin moni isoäiti, -isä näyttää lapsenlapsilleen, kun esittelen museossa vanhimman vahanukkeni ja kerron sen tuovan mieleen Marie Antoinetten hienoine prinsessahameineen. Hänen elämänsä loppui mestauslavalle, pää poikki, ja siitä on tullut ranskalaisten hirtehishuumoria, jota lapsillekin näytetään.
Taisin vierailla kummitustalossa. Itsessään sen tarinoille ei varmaan tulisi loppua...
https://fr.wikipedia.org/wiki/Oubliette
https://en.wikipedia.org/wiki/Dungeon
Mahdoinko nähdä siellä ihan kaiken? Voi olla, että joku salaperäinen käytävä lähti vankityrmästä kallion valtaviin luoliin. Mene ja tiedä.
Tässä kuvia ihastuttavasta St Ambroix'n keskiaikakylästä:
http://www.saint-ambroix.fr/index.php/D%25C3%25A9couvrir-St-Ambroix?idpage=2&afficheMenuContextuel=true
maanantai 15. lokakuuta 2018
sunnuntai 14. lokakuuta 2018
Leikkikalut eivät ole vain leikkikaluja
Kokoelmassani on maailma pienoiskoossa. Elämän koko kirjo komedioineen ja tragedioineen kehdosta hautaan. Paljon iloa ja surua kätkeytyy kaikkeen vanhaan. Ja salaisuuksina ne monesti voivat pysyä.
Leikkikalut kertovat paljon enemmän kuin lasten leikeistä. Ne peilaavat yhteiskuntaamme.
Sadutkaan eivät ole vain satuja. Niissä on usein mukana elämän- tai muuta filosofiaa.
Aisopoksen, Hans Christian Andersenin ja muiden satusetien sadut viestivät myös aikuisille eikä vain lapsille.
"Keisarin uudet vaatteet" on julkaistu 1837. Mutta "keisareita uusine vaatteineen" on kai aina ollut historiassa ja on edelleen. Riittää, kun vilkaisee maailman uutisia. Tarvitaan lapsia ja muita totuudentorvia sanomaan totuus.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Keisarin_uudet_vaatteet
https://webinaari.fi/2013/02/03/aurinko-tuuli-ja-suostuttelun-lempea-voima/
Aisopoksen sadussa tuuli ja aurinko kiistelivät siitä, kumpi on vahvempi.
https://en.wikipedia.org/wiki/The_North_Wind_and_the_Sun
The wind attempts to strip the traveler of his cloak, illustrated by Milo Winter in a 1919 Aesop anthology. The sun persuades the traveler to take off his cloak.
Sadutkaan eivät ole vain satuja. Niissä on usein mukana elämän- tai muuta filosofiaa.
Aisopoksen, Hans Christian Andersenin ja muiden satusetien sadut viestivät myös aikuisille eikä vain lapsille.
"Keisarin uudet vaatteet" on julkaistu 1837. Mutta "keisareita uusine vaatteineen" on kai aina ollut historiassa ja on edelleen. Riittää, kun vilkaisee maailman uutisia. Tarvitaan lapsia ja muita totuudentorvia sanomaan totuus.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Keisarin_uudet_vaatteet
https://webinaari.fi/2013/02/03/aurinko-tuuli-ja-suostuttelun-lempea-voima/
Aisopoksen sadussa tuuli ja aurinko kiistelivät siitä, kumpi on vahvempi.
The wind attempts to strip the traveler of his cloak, illustrated by Milo Winter in a 1919 Aesop anthology. The sun persuades the traveler to take off his cloak.
perjantai 12. lokakuuta 2018
Tarinoiden maailmassa
Mutta internetti on parempi tietopankki. Toisaalta molempia tarvitaan.
Netistä sain hyvän vinkin, mikä motivoi lisää löytöjen salapoliisityöhön. Mitä enemmän tietoa, sitä arvokkaampaa.
Taidan ottaa yhteyttä katoliseen kirkkoon ja kysyn 1700-luvun vahanukestani, joka on katolinen kulttiesine. Sen on sanottu edustavan Jeesus-lasta, vaikka on puettu Marie Antoinette'iksi.
Toisaalta toisen lähteen mukaan se edustaa jotakin pyhimystä. Mene ja tiedä. Nuo tiedot on saatu ranskalaisesta museosta ja kulttiesineisiin erikoistuneesta yhdistyksestä.
Netistä löysin kerran Pyhän perheen Marian, Joosefin ja Jeesus-lapsi vahanuket puettuna aristokraateiksi suljettuna lasiseen laatikkoon kuten tämä alla.
Miten mahtaa selittää sen todellisuuden vastakohtaisuuden katolinen kirkko. Köyhää perhettä kuvataan rikkaina. Historiallinen konteksti täytyy ottaa huomioon.
Se vastaa kai ortodoksien ikoneita.
Silkkipuku on ollut roosa, näin sen takaa, kun otin pois sen laatikosta. Laatikko piti käsitellä toukkamyrkyllä monta kertaa, koska niin vahingoittunut se oli. Muuten hyvin säilynyt. Pitsi on hopeasta tehty. Yllättävää. Mutta sitten näin Twitterissä pukuhistorioitsijoiden esittämiä hopea-kulta-kirjontaisia tai -pitsisiä prinsessahameita 1700-luvulta, -kengät mukaan lukien. Aristokratia kieriskeli rikkauksissaan. Kaikki mikä kiilsi oli kultaa, hopeaa, kuten kuninkaiden linnoissa. Yllä ja ympärillä. Hopeoissa oli rahavara pahan päivän varalta, ne voi sulattaa ja myydä. Niin Aurinkokuningas rahoitti aikoinaan kuulema sodankäyntinsä.
Tästä tarinaa riittää...
torstai 11. lokakuuta 2018
Kahden pahvilaatikon salaisuus
https://www.youtube.com/watch?time_continue=6&v=SOxbEtNA1p4
Siinä videokierros museostani. Se on tehty vuonna 2013. Joten uutta on paljon tullut sen jälkeen tänne.
Viime vuosina ollaan haettu uutta museotaloa täältä Gardin alueelta. Monta taloa on keritty katsomaan. Tykkään vaan vanhasta ja vanhoista kortteleista. Täällä se tarkoittaa keskiaikaista kivikylää. Sellaisiin minun sydämeni on kiintynyt.
Joka kerta on päädytty samoihin negatiivisiin tuloksiin. Esteettömyysnormit eivät toteudu kuten pitäisi. Ja talobudjettini on myös liian pieni isompaan ajanmukaiseen vaativaan museotaloon.
Vähitellen tulee mieleen, kun on aina seinä vastassa, nyt heitän hanskat naulaan. Täytyy keksiä muita ratkaisuja tälle museolle.
Tämän oman taloni 80m²:sta, josta kaksi kerrosta on museona, noin 50m² on liian pieni ja toisen kerroksen rappuset eivät ole enää normien mukaiset. Täällä ei saisi olla yhdellä kertaa yhdessä kerroksessa edes 10 museokävijää, vaikka välillä on.
Parhaina vuosina on ollut yli 600 kävijää vuodessa. Mutta viime vuosina vähemmän, koska turisteille on nähtävyystarjonta kasvanut, kilpailu on lisääntynyt.
Joulukuussa tulee 20 vuotta siitä, kun olin tämän talon kauppakirjoja allekirjoittamassa. Se oli minulle erikoisen koetteleva ja jännittävä tilaisuus, koska tein kaupat vastoin kotiväen tahtoa Suomessa. Otin suuren riskin niskoilleni. Tuhlaajapojaksi minua sanottiin. Kotona pelättiin, että menetän omaisuuteni. Kotimaassakin kiinteistökaupoissa on riskinsä ja voi tulla petetyksi, saati sitten vieraalla maalla. Kerron siitä enemmän "Unelmani Etelä-Ranskassa" kirjassani.
Seuraavana vuonna 1999 muutin tänne. Taloni oli kunnostettu paitsi kellariosa alhaalla ei ollut. Muurari rakennusmies, joka avasi yhteen kiviseinääni ikkunan, se kuului kauppasopimukseen, sanoi, että hän voi tehdä minulle remonttiarvion kellaristani. Kaikki kehuivat, että siellä on hieno kaarikatto.
Minulle tuli mieleeni myöhemmin, että Suomesta voisin tuoda nukkenallekokoelmani ja perustaa museon kellariini. Se ajatus sai siivet...
Vuonna 2000 kellari kunnostettiin kivimuuratuin seinin. Minun piti ottaa arkkitehti tekemään rakennuslupahakemus, koska halusin avata julkisen tilan. Hän sanoi, että mahdollista on ja saan varmaan rakennusluvan, vaikka ulko-ovi piti laajentaa esteettömyysnormien mukaiseksi. Alussa museo oli normien mukainen, koska se oli vain alakerrassa.
Tilasin kolme lasivitriiniä Nîmesistä museota varten. Äiti lähetti Suomesta kaksi isoa pahvilaatikkoa, joissa oli pieni nukkenallekokoelmani. Nukkenalleharrastus on ollut jo vuodesta 1985, jolloin muutin Helsingin yksiööni. Sen koristelusta, Pariisin ja Lontoon matkoistani kaikki sai alkunsa.
Laitoin paikalliseen sanomalehteen ilmoituksen, että noin 100 nukkea ja nallea on nähtävänä uudessa kotimuseossani. Käytin komeasti museo nimeä heti alussa. Mitä sitä turhan vaatimattomaksi rupeaa. Mutta voi minua onnetonta! Vaikka lehtinainen tuli tekemään kivan positiivisen jutun lehteen, kyläläiset ottivat tämän arvostelun kohteekseen. Ystävänikin, joka on auttanut alusta lähtien, sanoi totuudentorvena, ettei se mikään museo ole. Toisaalta paremminkin olisi voinut puhua näyttelystä, koska kokoelma oli minimaalinen. Nyt voisi jälkeenpäin sanoa, että maailman pienin museo se oli. Ja kaikella on alkunsa.
Vuodet ovat vierineet ja tämä museotalo on tullut liian pieneksi. Kaksi kerrosta on täpötäynnä lattiasta kattoon. Jos ensimmäisenä vuonna yksi naapurikyläläinen madame sanoi kriittisenä, ettei täällä ole mitään nähtävää. Nykyään museokävijät sanovat, että täällä on liian paljon nähtävää liian pienessä tilassa.
Viime aikoina minulle on tullut sellaisia ajatuksia, että olen tullut nyt yhden tieni päähän. Voisin hakea uutta taloa ilman kotimuseota. Ja kokoelmani voisi palata takaisin Etelä-Suomeen jonnekin valtion museoon kotinurkille päin jonnekin, mistä löytyisi paikka. Kahden pahvilaatikon postilähetyksen sijasta se tarvitsisi nyt rekkakuljetuksen. Mutta kuinka monta kuormaa? Museomainokseen kirjoitetaan aina yli 2500 artikkelia, mutta tosiasiassa niitä on monta tuhatta, kaikkea ei voi julkistaa.
Vanha iso nallejen koululuokka oikeine pulpetteineen ja muine moninaisine koulurekvisiittoineen vaatisi varmaan yhden kuorman.
311 vanhaa nallea ja lähes 200 itse tekemääni ekonallea saisivat toisen oman kuljetuksen. Kunnioitettu 100-vuotias Steiff nalle ja 3 muuta Steiffia tarvitsevat myös vähän enemmän tilaa siellä. Monet sadat vanhat nuket sopisivat sitten nallejen seuraan. Aarrepakkaus pitäisi olla 1700-luvun harvinaiselle vahanukelle. Hyvin pitäisi olla suojeltu myös useat 1800-luvun nuket ja 1900-luvun alun kolme Jumeau posliininukkea. On minulla yksi iso Martta-nukkekin. Kotimatkalle se lähtisi jo varmaan mielellään.
Yksi erikoiskuljetus voisi olla varattu noin 70 nukketalolle, joita on 1800-luvun lopusta 2000-luvulle. Suurin osa niistä on ajanmukaisesti sisustettu, muutama on tyhjä. Mukaan pitäisi sopia 15 Nooan arkkia, joita on 1800-luvulta lähtien.
Sitten vielä olisi kymmenien lasten-ja nukenvaunujen kuorma. Varsinkin isot lastenvaunut ovat tilaavieviä. Niitä on monia 1800-luvulta 1970-luvulle. Ja samaan voisi mahtua monet puiset hevoset ja muut puueläimet. 100-vuotias peltinen iso musta hevonen kärryineen (sulky) vie myös oman tilansa. 60-luvun ison kokoinen punainen Peugeot polkuauto pääsisi lopulta esille. Se on joutunut olemaan kaikki museovuotensa vintin varastossa, jossa on myös monia pahvilaatikollisia folklorisia nukkeja eri maista ja paljon muuta.
Siinä suureksi paisunut kokoelmani, joka on kätketty pienen kylän kätköihin. Valtion museotiloissa se pääsisi oikeuksiinsa ja voisi olla iloksi paljon suuremmalle yleisölle kuin täällä.
Minä jatkaisin keräilyharrastustani samoin kuin ennen. Ja pitkästä aikaa voisin nauttia elämästä omassa huushollissani. Viimeiset vuodet olen elänyt tämän "nukketeatterin" kulisseissa aina vaan pienemmissä ja pienemmissä tiloissa, kun taloni on näin vallattu.
Jaettu onni on moninkertainen onni. Sen olen kokenut museota pitäessäni.
Niin 20 Etelä-Ranskan vuottani ei olisi kulunut hukkaan.
Tässä minun kulissini verhojen takana. Vaikka yläkerta on vielä, ja siellä kaksi huonetta. Mutta sielläkin toinen huone on vinttinä ja museotavaraa tai -laatikoita täynnä.
Siinä videokierros museostani. Se on tehty vuonna 2013. Joten uutta on paljon tullut sen jälkeen tänne.
Viime vuosina ollaan haettu uutta museotaloa täältä Gardin alueelta. Monta taloa on keritty katsomaan. Tykkään vaan vanhasta ja vanhoista kortteleista. Täällä se tarkoittaa keskiaikaista kivikylää. Sellaisiin minun sydämeni on kiintynyt.
Joka kerta on päädytty samoihin negatiivisiin tuloksiin. Esteettömyysnormit eivät toteudu kuten pitäisi. Ja talobudjettini on myös liian pieni isompaan ajanmukaiseen vaativaan museotaloon.
Vähitellen tulee mieleen, kun on aina seinä vastassa, nyt heitän hanskat naulaan. Täytyy keksiä muita ratkaisuja tälle museolle.
Tämän oman taloni 80m²:sta, josta kaksi kerrosta on museona, noin 50m² on liian pieni ja toisen kerroksen rappuset eivät ole enää normien mukaiset. Täällä ei saisi olla yhdellä kertaa yhdessä kerroksessa edes 10 museokävijää, vaikka välillä on.
Parhaina vuosina on ollut yli 600 kävijää vuodessa. Mutta viime vuosina vähemmän, koska turisteille on nähtävyystarjonta kasvanut, kilpailu on lisääntynyt.
Joulukuussa tulee 20 vuotta siitä, kun olin tämän talon kauppakirjoja allekirjoittamassa. Se oli minulle erikoisen koetteleva ja jännittävä tilaisuus, koska tein kaupat vastoin kotiväen tahtoa Suomessa. Otin suuren riskin niskoilleni. Tuhlaajapojaksi minua sanottiin. Kotona pelättiin, että menetän omaisuuteni. Kotimaassakin kiinteistökaupoissa on riskinsä ja voi tulla petetyksi, saati sitten vieraalla maalla. Kerron siitä enemmän "Unelmani Etelä-Ranskassa" kirjassani.
Seuraavana vuonna 1999 muutin tänne. Taloni oli kunnostettu paitsi kellariosa alhaalla ei ollut. Muurari rakennusmies, joka avasi yhteen kiviseinääni ikkunan, se kuului kauppasopimukseen, sanoi, että hän voi tehdä minulle remonttiarvion kellaristani. Kaikki kehuivat, että siellä on hieno kaarikatto.
Minulle tuli mieleeni myöhemmin, että Suomesta voisin tuoda nukkenallekokoelmani ja perustaa museon kellariini. Se ajatus sai siivet...
Vuonna 2000 kellari kunnostettiin kivimuuratuin seinin. Minun piti ottaa arkkitehti tekemään rakennuslupahakemus, koska halusin avata julkisen tilan. Hän sanoi, että mahdollista on ja saan varmaan rakennusluvan, vaikka ulko-ovi piti laajentaa esteettömyysnormien mukaiseksi. Alussa museo oli normien mukainen, koska se oli vain alakerrassa.
Tilasin kolme lasivitriiniä Nîmesistä museota varten. Äiti lähetti Suomesta kaksi isoa pahvilaatikkoa, joissa oli pieni nukkenallekokoelmani. Nukkenalleharrastus on ollut jo vuodesta 1985, jolloin muutin Helsingin yksiööni. Sen koristelusta, Pariisin ja Lontoon matkoistani kaikki sai alkunsa.
Laitoin paikalliseen sanomalehteen ilmoituksen, että noin 100 nukkea ja nallea on nähtävänä uudessa kotimuseossani. Käytin komeasti museo nimeä heti alussa. Mitä sitä turhan vaatimattomaksi rupeaa. Mutta voi minua onnetonta! Vaikka lehtinainen tuli tekemään kivan positiivisen jutun lehteen, kyläläiset ottivat tämän arvostelun kohteekseen. Ystävänikin, joka on auttanut alusta lähtien, sanoi totuudentorvena, ettei se mikään museo ole. Toisaalta paremminkin olisi voinut puhua näyttelystä, koska kokoelma oli minimaalinen. Nyt voisi jälkeenpäin sanoa, että maailman pienin museo se oli. Ja kaikella on alkunsa.
Vuodet ovat vierineet ja tämä museotalo on tullut liian pieneksi. Kaksi kerrosta on täpötäynnä lattiasta kattoon. Jos ensimmäisenä vuonna yksi naapurikyläläinen madame sanoi kriittisenä, ettei täällä ole mitään nähtävää. Nykyään museokävijät sanovat, että täällä on liian paljon nähtävää liian pienessä tilassa.
Viime aikoina minulle on tullut sellaisia ajatuksia, että olen tullut nyt yhden tieni päähän. Voisin hakea uutta taloa ilman kotimuseota. Ja kokoelmani voisi palata takaisin Etelä-Suomeen jonnekin valtion museoon kotinurkille päin jonnekin, mistä löytyisi paikka. Kahden pahvilaatikon postilähetyksen sijasta se tarvitsisi nyt rekkakuljetuksen. Mutta kuinka monta kuormaa? Museomainokseen kirjoitetaan aina yli 2500 artikkelia, mutta tosiasiassa niitä on monta tuhatta, kaikkea ei voi julkistaa.
Vanha iso nallejen koululuokka oikeine pulpetteineen ja muine moninaisine koulurekvisiittoineen vaatisi varmaan yhden kuorman.
311 vanhaa nallea ja lähes 200 itse tekemääni ekonallea saisivat toisen oman kuljetuksen. Kunnioitettu 100-vuotias Steiff nalle ja 3 muuta Steiffia tarvitsevat myös vähän enemmän tilaa siellä. Monet sadat vanhat nuket sopisivat sitten nallejen seuraan. Aarrepakkaus pitäisi olla 1700-luvun harvinaiselle vahanukelle. Hyvin pitäisi olla suojeltu myös useat 1800-luvun nuket ja 1900-luvun alun kolme Jumeau posliininukkea. On minulla yksi iso Martta-nukkekin. Kotimatkalle se lähtisi jo varmaan mielellään.
Yksi erikoiskuljetus voisi olla varattu noin 70 nukketalolle, joita on 1800-luvun lopusta 2000-luvulle. Suurin osa niistä on ajanmukaisesti sisustettu, muutama on tyhjä. Mukaan pitäisi sopia 15 Nooan arkkia, joita on 1800-luvulta lähtien.
Sitten vielä olisi kymmenien lasten-ja nukenvaunujen kuorma. Varsinkin isot lastenvaunut ovat tilaavieviä. Niitä on monia 1800-luvulta 1970-luvulle. Ja samaan voisi mahtua monet puiset hevoset ja muut puueläimet. 100-vuotias peltinen iso musta hevonen kärryineen (sulky) vie myös oman tilansa. 60-luvun ison kokoinen punainen Peugeot polkuauto pääsisi lopulta esille. Se on joutunut olemaan kaikki museovuotensa vintin varastossa, jossa on myös monia pahvilaatikollisia folklorisia nukkeja eri maista ja paljon muuta.
Siinä suureksi paisunut kokoelmani, joka on kätketty pienen kylän kätköihin. Valtion museotiloissa se pääsisi oikeuksiinsa ja voisi olla iloksi paljon suuremmalle yleisölle kuin täällä.
Minä jatkaisin keräilyharrastustani samoin kuin ennen. Ja pitkästä aikaa voisin nauttia elämästä omassa huushollissani. Viimeiset vuodet olen elänyt tämän "nukketeatterin" kulisseissa aina vaan pienemmissä ja pienemmissä tiloissa, kun taloni on näin vallattu.
Jaettu onni on moninkertainen onni. Sen olen kokenut museota pitäessäni.
Niin 20 Etelä-Ranskan vuottani ei olisi kulunut hukkaan.
keskiviikko 3. lokakuuta 2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)