Museopaivakirja

keskiviikko 21. toukokuuta 2025

Katsoin taas takapeiliin

Kuvassa Seijan ja Andrewn kanssa Gardon joen rannalla.

Kun tuossa sillan vieressä istuttiin, tuli mieleen ajat 1990-luvulla, kun kuljin Suomen ja Ranskan väliä vuodesta 1992 vuoteen 1998, jolloin taloni sieltä ostin.

Minun piti aina keksiä syitä Ranskaan menoon, jotta voin käydä katsomassa taloa ostaa. Yksi hyvä idea oli protestanttinen Mission Timothée Anduzessa, jossa voi olla vapaaehtoistyössä.

1995-96 kävin tutustumassa Suomen Lähetysseuraan Marseillessa, josta tuli minulle ystäviä kuten Seija.

Vuokrasin pari kertaa Anduzesta yksiön vähäksi aikaa, siinä myös keino nähdä aluetta. Tuon Gardon joen toisella puolella näkyy niitä taloja, joissa vuokrayksiö oli.

Silloin Marseillessa kerroin Seijalle suunnitelmistani. Kerran hän poikkesi tuonne käymään, kun oli autollaan matkalla koiransa kanssa Suomeen. Se oli joskus kesällä 1996.

Siinä me nyt olimme Gardon joen toisella puolella 2025 melkein 30 vuotta myöhemmin.

Minulla oli toinen jalka Suomessa ja toinen Ranskassa. Siksi piti reissata melkein koko 90-luku. Sitten sain rauhan, kun oli se oma tupa ja oma lupa. Talo oli vielä tyhjä, piti keksiä sinne elämää ympärille...

tiistai 13. toukokuuta 2025

Hämeen Härkätiellä

En ole varmaan yli kahteenkymmeneen vuoteen ollut Tarvasjoella Äitienpäivänä viemässä mamman ja pappan haudalle äitienpäiväruusuja. Nyt olin. Ensin vietiin Ypäjän hautausmaalle äidin ja isän haudalle ne äitienpäiväruusut ja myös tätiemme haudalle.

Ypäjältä Kosken kautta Tarvasjoelle Hämeen Härkätietä, en sitä kautta ole kai koskaan ennen sinne mennyt, on menty Loimaan kautta. Kuva piti ottaa härkäkärryjen kyydissä.

Kaunis keväinen päivä siivitti automatkaa siskojen kanssa, vaikka iltaa myöten tuli sateen uhka ja taivas pilvistyi kuten kuvasta näkyy.

Suomen maalaismaisemaa oli mukava katsella Etelä-Ranskan sijaan pitkästä aikaa. Ihasteltiin vanhoja taloja kaikkialla, mutta surullinen näky oli monet autiotalot tien varrella, kun ne kertoivat maaseudun autioitumisesta.

Tarvasjoen kirkolta piti ajaa katsomaan entistä lapsuuden kotitaloa Seppälän kylään, jossa asuttiin kylän keskellä. Yksi autiotalo 1800-luvulta se on ollut jo vuosikymmeniä. Kun ulkoapäin katsoi maantieltä sen ikkunaa, tuli muistot mieleen niistä ajoista, jolloin meidän iso perheemme siellä sisällä asui, ajattelin, tyhjänä on nyt tuo vanha kotimme, "ei kukaan ole kotona". Ei silloin olisi voinut kuvitella, että yli kuusikymppisenä tätä talon entistä elämää näkee sivustakatsojana sielun silmin kuin filminauhalta. Paluuta juurilleen se oli tavallaan.

Siinä kylässä ei ole enää montaa asuttua taloa ja monia on hajotettu. Valitettavasti tehdaskylä voi olla tuhoisa ympäristölleen. Meidän perhe lähti sieltä ensimmäisenä 60-luvulla, kun tehdas osti maamme. Muistan, kun he kävivät tekemässä kauppaa kotona. Tarvasjoen hautausmaalla oli nyt tuon tehtailijan, monen heistä hauta. Nimet olivat tutut. Yhteen heistä liittyy muisto, jota vanhemmat kertoivat meille lapsena. Kun me siskon kanssa vauvoina nukuimme vaunuissa, Leevi oli käynyt meitä katsomassa, kaksoisihmettä.

Nyt on myynnissä yksi nätti vanha talo muutaman kilometrin päässä yhden tehtaan vieressä täällä Varsinais-Suomessa, museolle sopiva. Mutta tehtaan läheisyys ei houkuta enää, kun on nähnyt mitä siitä voi seurata. Toisaalta meidän perheen uusi kotitalo kauniine rauhallisine ympäristöineen olisi jäänyt löytämättä 60-luvulla, jos emme olisi saanut syytä lähtöön muualle. Ja hyvin olemme myös Ypäjälle kotiutuneet.

Arvostelin tehtaita yleensä, miten ne voivat olla paikkaa valloittavia. Mutta jokaiselle tilaa riittää ja kaikkia tarvitaan. Pienemmät joutuvat usein siirtymään sivuun isompien menestyksen tieltä.

Asiasta toiseen. Netistä olin katsellut kirpputoreja, jos siinä matkan varrella niitä olisi. Hämeen Härkätietä ajaessa huomattiin yksi, jonne poikettiin Villa Voittola.

https://marttila.fi/villa-voittola/

https://www.villavoittola.fi/kuvagalleria/

Otin Googlesta kuvakaappauksen:

Se oli hyvä yllätys. Iäkäs pariskunta sitä isännöi. Meillä oli mukava juttutuokio. Tavaraa oli monta rakennusta täynnä. Kaikkea mahdollista Amerikan matka-arkusta menetetyn Karjalan alueelta Sortavalasta tuotuun kirkkoharmoniin. Ja isännällä oli entisenä merikapteenina, perämiehenä, kerrottavaa niin paljon, että kello unohtui. Kun lopuksi kysyin, jos saa ottaa kuvan twitteriin (ja tarkoitin myös tänne museopaivakirjaan), tälle paljon erilaista elämää nähneelle vanhukselle tuli kiire, että pitää käydä sitä kuvaa varten hattu vaihtamassa päähän.

sunnuntai 11. toukokuuta 2025

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!

Tässä isosiskon lapsena tekemä äitienpäivä kortti, se on laatikon kätköistä löydetty.

perjantai 2. toukokuuta 2025

Neuvosta vaarin

Viime kesänä siivosin vuosien aikana kerääntynyttä paperitavaraa nurkista. Nykyään pankit yms. lähettävät kaiken diginä netissä, harvemmin postissa. Joten ei kerry enää « tärkeitä papereita » säilytettäväksi vuosikausiksi tai vuosikymmeniksi. Jos viime kesänä järjestin omia henkilökohtaisia vanhoja papereita, silppusin roskiin myös niitä paljon, nyt oli vuorossa museoyhdistyksen dokumentit, jotka enimmäkseen voi säilyttää edelleen.

Vaikka kyseessä oli tuikitavallisia arkipäiväisiä laskuja, lomakkeita, sopimuksia, vakuutuspapereita, tositteita, mainoksia, suunnitelmia, valokuvia...monia muistoja ne herättivät kuin filminauhalta olisin sitä aikaa katsellut taaksepäin. Tuli sellainen tunne kuin siitä olisi jo « 100 vuotta » aikaa, kun museon avoin vuonna 2000.

Kun Suomesta tulin käymään tänne Ranskaan viime kuussa monen kuukauden poissaolon jälkeen, oli kuin unessa olisin tullut, niin epätodelliselta koko tämä « Unelmani Etelä- Ranskassa » - kirjani sanoin tuntui. Jo ilmaston vaihdos, Suomesta lähtiessä viileä talvinen ilma ja tänne tullessa lämmin aurinkoinen keväinen ilma, antoi vaikutelman eri planeetalle tulosta puusta pudonneena. Lentokentälle saapumisen jälkeen Nîmesistä bussilla Lézaniin kotiin. Niin oli kuitenkin ihmeen äkkiä taas kotoisaa, tuttua, turvallista arkipäivää. Mutta kaukaa katsottuna olin jo Suomeen kotiutunut ja tämä Etelä-Ranska tuntui siellä vieraalta. Lentomatkat tapahtuvat nopeasti, täällä perillä tunnin aikaeroon kesti myös sopeutua.

Nyt Pääsiäisenä tulee 33 vuotta, kun ensimmäisen kerran tulin tänne Gardin alueelle Anduzeen pääsiäislomalle protestanttiseen Mission Timothéehen vuonna 1992. Olin silloin yli kolmikymppinen, nyt olen yli kuusikymppinen. En olisi siihen aikaan uskonut, mitä kaikkea mahtuu noihin tuleviin vuosiin. C’est la vie ! Sellaista elämä on, sanovat ranskalaiset. Ja, että lopulta on tämä kotiinpaluu Suomeen kimssuineen ja kamssuineen. Vaikka ne kimssut ja kamssut tarkoittavat nyt rekkakuormaa, jossa on vuosien aikana keräämäni Nukkenalle-museon kokoelma. Hamsterin ja aarteenmetsästäjän saalista se on.

Vielä noista Nukkenallemuseon vanhoista papereista puheenollen, niissä oli varsinkin yksi mieleenjäävä juttu, josta kerron tässä seuraavaksi kuvin. Onneksi on oppinut lapsena laittamaan kaikkea korjuun, ei olisi säilynyt nuokaan paperit tallessa muuten. Minulle arvokas dokumentti se on, koska ensimmäisen vuoden jälkeen olisin joutunut sulkemaan museon, yritysmuodossa businessksenä pikku kylässämme, nallekauppoina museon lisänä, sillä ei ollut tulevaisuutta, sen oppi kantapään kautta. Antiikkinallejen teko oli 2000-alun kansainvälinen muotijuttu, kun Teddy Bear täytti 100 vuotta. Paris Créationissa meitä käsityöläisiä, nallejen tekijöitä oli paljon, en ollut siellä yksin kuten maaseutukylässä olin. Monessa kaupungissa, Marseille, Avignon, Paris, Salon de Provence, Uzès, Alès... eri tapahtumiin minun piti osallistua nallet matkalaukussa myyntiä varten. Kun olin taas kerran keräilytapahtumassa tällä kertaa Nîmes kaupungissa myymässä nalleluomuksiani, juttelin siellä muiden keräilijöiden kanssa standeillaan. Kerroin huonon tilanteeni sulkemisuhasta. Silloin yksi vanhempi mies antoi hyvän neuvon. Perusta ei voittoa tuottava -yhdistys museolle! Hänellä oli varmaankin kokemusta muista pienistä museoista, miten ne toimivat Ranskassa. Monsieur kirjoitti ehdotuksensa paperille, kun pyysin, silloin se oli selvempää. Tuumasta toimeen. Onni onnettomuudessani oli vielä siihen aikaan, kun paikallislehti Midi Libre kirjoitti artikkelin yhdistyksen perustamisesta kansanomaisesti. Siinä yksi tärkeä pointti on, että se pysyy ei kaupallisena toimintana, kulttuurisena, ei businesstä ja kokoelman piti muuttua kokonaan vanhan tavaran kokoelmaksi. Muutenkin yhdistyksen perustamiseen liittyi paljon selvitettävää, mutta uusi mahdollisuuksien tie oli edessäpäin.

Kokoelma sai oman haasteensa. Kun itsetehdyillä nukeilla ja nalleilla museo oli päässyt alkuun vanhojen lelujen määrän ollessa minimaalinen, nyt vastedes piti olla päinvastoin, vanhat lelut ja kaikki vanha pääosassa. Siitä lähtien joka penni meni ja on mennyt niiden keräilyyn, koska silloin vasta on menestys taattu. Museo on muistojen tyyssija.

Nîmes keräilytapahtuma vuonna 2001 oli käänteentekevä tämän kotimuseon elämässä ja antoi uuden tulevaisuuden toivon, joka jatkui parisenkymmentävuotta sekä myötä- että vastatuulessa pandemiaan asti. Pandemia taas oli toinen käännekohta. Talossani ei ole tarpeeksi hyvää tuuletusmahdollisuutta pienissä tiloissa, joten yksikin koronavieras olisi ollut täällä kohtalokas ilmalevitteisessä viruksessa, siksi oli parasta sulkea. Kyseessä on espanjantaudin 100-vuoden jälkeen uusi vakava uhka.

Terveys on kultaakin kalliimpaa, opetti vanha kansa. Siinä yksi prioriteettimme museoyhdistyksessä, joka lopetettiin 2023 alussa. Vaikka tämä museo oli suljettu, kulissien takana tapahtui koko ajan, pakkasin kokoelmaa yli puolitoista vuotta Suomeen menoa varten. Viikottaisilta supermarketti reisuilta toin pahvilaatikkoja sitä varten.

Vielä muutama päivä sitten tuli sähköposti, jossa yksi madame olisi halunnut tulla tänne museoon labrador koiransa kanssa. Sydäntä se lämmitti.
Miten paljon tämä museoseikkailu onkaan rikastuttanut elämää! Kynä sauhuu museopaivakirja blogissani.

Kaikkia papereita en ole vielä käynyt läpi, joten uusia yllätyksiä voi niistä löytyä. Tässä kuva vanhan miehen neuvosta, jonka hän kirjoitti ylös kirjekuoren toiselle puolelle ja paikallislehden yhdistysjutusta:

Kuvassa 2000 alussa nalleja myymässä Uzèsin Lelu-tai Musée 1900-tapahtumassa, jonne piti pukeutua vanhaan tapaan. Sisko lainasi tirolilaista hamettaan.

Ulos luontoon!

Kuvassa äiti Peppi-koira sylissä v.2005.

Eilen illalla lauantaina netti meni poikki. Katkoja on silloin tällöin aika harvaan. Toisaalta olen sanonut irti tämän Ranskan netin, koska nyt minulla on Suomessa nettiyhteys. Mutta tämä Ranskan pitäisi kestää 15. päivään eli ensi tiistaihin asti (keskiyöhön).

Ennen ei ollut internettiä, aika uusi se on loppujen lopuksi. Minulla se on ollut vuodesta 2004, kun ostin tietokoneen ja kävin atk kurssit. Ennen on pärjätty ilman. Nykyään on tullut siitä liian riippuvaiseksi. Heti tuntuu oudon hiljaiselta elämä, kun ulkomaailma sulkeutuu tavallaan.

Nyt on sateinen viikonloppu ja ensi viikko. Luvattu taas kauheata ukkosilmaa ja sadetta. Keväällä aina sataa, vaikka nyt satoi myös talvella.

Aamulla olin kävelylenkillä, joka päivä pitää päästä ulkoilemaan satoi tai paistoi. Ei ollut vielä kovaa sadetta, joten menin sateenvarjoni alla. Keväinen luonto on nyt kuin ihmettä täynnä, kaikkialla kukkii ja puut vihertävät. Se tapahtuu ihmeen äkkiä.

Sunnuntai aamu on juhlallinen, pyhä tunnelma jo nyt ennen ensi viikonlopun Pääsiäistä.

Mielessä oli äiti, koska eilen luin tietokoneeltani vanhoja päiväkirja muistiinpanoja, joissa kerroin äidin viimeisistä päivistä vuonna 2007 ollessani Suomessa kotona.

Tuli mieleen Paimenpojan laulu koulun Musiikkia oppimaan kirjasta (1965), johon netistä löytyi lisäsäkeitä:

torstai 1. toukokuuta 2025

Muutoksen tuulia

Tässä me olemme Seijan ja Andrewn kanssa syömässä kylämme ravintolassa sisäpihalla ulkona. En ole vuosiin ollut ravintolassa, nyt en voinut kieltäytyä ystävien ehdotuksesta, vaikka koronapeikko on ulkonakin. Ihana päivä meillä oli.

Kotimuseoni oli sellainen henkireikä, paljon kontakteja ja aina tapahtui, että, kun pandemia sen sulki, tuli tyhjä paikka. Ihminen ei ole saari, sanotaan. Me tarvitsemme elämää ympärille.

Tänä vuonna minulla on erilainen Vappu. Olen ollut nyt matkassa kaksi päivää ja tämä yö oli lentokenttäyö Vantaalla. Toisaalta toinen yö jo ylhäällä kukonlaulun aikaan.

Olin käymässä Etelä-Ranskassa, jossa kotitalo, vaikka tänä vuonna siitä tulee kakkoskoti. Perhe on Suomessa. Kun ikää tulee, parempi on olla omaisten tykönä. Näin sen konkreettisesti 2022, kun minulla oli 2 onnettomuutta koiran kanssa ja molemmista käsistä luuta poikki. Tuli kotiväkeä ikävä.

En tiedä kuinka kauan voin pitää tuota taloa ulkomailla, melko varmaan verotus voi olla moninkertainen. Kiinteistövero on noussut valtavasti, voi tulla asumusvero sen lisäksi, tuplaverotus. Silloin talo kaatuu veroihinsa, vaikka katto ei ole hyvä ja kylpyhuoneeseen pitää uusia suihkukoppi.

Saa nähdä miten tämän, vuoden 1998 unelmataloni käy, aika näyttää. Se on tehnyt tehtävänsä, kun on toiminut parikymmentävuotta museotalona.

Kun talo tyhjenee, on sitten kyse vain nukeista ja nalleista, jotka ovat elämän täyttäneet, muutoksen tuulet puhaltavat. Vähän samaa kuin navetan tyhjeneminen lehmistä.

torstai 10. huhtikuuta 2025

Ohukainen ja paksukainen

Minulla on ollut ongelmia autoni kanssa viime aikoina. Akku on pari vuotta vanha, mutta huono. Auto ei ole lähtenyt käyntiin ja on pitänyt akku ladata uudestaan. Tämä on Citroen Saxo vuodelta 1997, niitä näkee vielä Ranskassa paljon. Ostin sen 2017.

Ystävä korjailee sitä ystäviensä kanssa. En luota tuntemattomiin korjaajiin, koska naisena ja ummikkona helposti meitä huijataan.

Tässä vanha kuva haukun kanssa, kun oltiin supermarketissa Anduzessa. Tämä ihmisen paras ystävä jätti tyhjän paikan. Se oli hauska aamusta ehtooseen ja seurasi minua joka askeleella.

Auto on alkanut reistailla, vaikka sain sen katsastuksesta läpi viime kesänä, Ranskassa katsastus on joka toinen vuosi. Nyt, kun en ole Ranskassa enää paljoa, en tarvitse silloin autoa, on tullut mieleen myydä se, vakuutusmaksukin tulee kalliiksi. Toisaalta on se ihana, kun pääsee menemään minne tahtoo, milloin tahtoo, eikä ole riippuvainen toisista tai busseista. Ei tuolla autolla enää arvoa ole myydessä muutakuin sellaiselle ihmiselle, joka itse voi sitä korjata. Minulle riittää, kun se kulkee.

Eilen soitin taas ystävän korjaamaan autoa aamulla, kun en saanut sitä käyntiin. Akku piti hakea ladattavaksi. Olen saanut neuvon, että akusta pitää irrottaa päältä oikeanpuoleinen mutteri ja siirtää sivuun, kun jättää sen parkkipaikalle. Vaikea toteuttaa. Kokeiltiin yhdessä. Kun miehille on helppo väännellä muttereita paljain käsin, ei naisena saa sitä mihinkään liikutettua.

Ystävä tuli vanhan armeijakaverinsa kanssa, yli viisikymppisiä molemmat. He olivat keksineet yhdessä hyvän keinon, miten mutteri liikkuu helposti, on sitten muskeleita tai ei. Toinen kulki epämääräinen likainen rätti kädessä ja pyyhki sillä mutteria, rasvarätti se oli kuulema. Rasvatun mutterin minäkin onnistuin vääntämään pois paikoiltaan ja uudestaan laittamaan paikoilleen. Kun noita isoja poikia seurasi autoni ympärillä hyörimässä illalla, kun akkua laitettiin paikoilleen, he olivat kuin ohukainen ja paksukainen.😁

Tämä akun mutterijuttu on tilapäinen ratkaisu. Siihen joutuu ostamaan uuden akun, mutta en sitä vielä osta. Saa nähdä mitä teen tuon auton kanssa.

Tänään aamulla auto lähti käyntiin. Onni on oma auto, vaikka ei aina toimisikaan. Suomessa meinataan kaksoissiskon kanssa hankkia vanha auto, jotta päästään ajelemaan. Kun sain autokortin 2006 ja sen jälkeen ostin Peugeot 205, suuri mullistus se oli elämässä. Niin pääsi helposti antiikkimarkkinoille...

Nukkenallemuseon kokoelma on paljon rikkaampi näiden koneiden, tietokoneen ja auton käytön myötä. Toissa päivänä sähköpostilla kysyttiin vielä museota ja voiko sinne tulla koiran kanssa.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2025

Mennään bussilla

https://www.spielzeug-welten-museum-basel.ch/en.html

Katselin vanhoja kuvia tietokoneella ja tuli vastaan nämä Sveitsin kuvat vuodelta 2007, jolloin olin Nukketalomuseossa Baselissa Henriette ystävän kanssa. Nykyään museo on nimeltään Leikkikalujen maailmat.

Monissa lapsuusaiheisessa ym. museoissa eri maissa useimmiten Suomen meno-tai paluumatkoilla on tullut käytyä näiden kotimuseo vuosien aikana. Tuo Sveitsin matka oli poikkeus, se tehtiin Eurolines bussilla Nîmesistä Baseliin ja takaisin.

Suomessa nykyään pääsee halpabusseilla myös. Internetistä olen löytänyt mielenkiintoisia paikkoja, jonne haluaisi päästä katsomaan. Uutta nähtävää riittää niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Tein kuvista videon:

Tässä ekakuvassa olen Henrietten kanssa. Vasemmalla on ihan tuntematon aurinkolaseja pitävä turisti, joka osallistui valokuvan ottamiseen ystävineen.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2025

Viime vuonna tähän aikaan

Viime vuonna tähän aikaan maalis-huhtikuun vaihteessa olin luontolenkillä Dixie koiran kanssa. Mielessä oli surffaillessa internetissä näkemäni lehtiartikkeli entisestä työkaverista Helsingin ajoilta. Hän oli rakentanut salaa perheeltään talon!

Ajattelin, että salaa perheeltäni olen minäkin tehnyt paljon kaikkea, kun ei muuten olisi voinut tehdä. Ei olisi voinut hankkia taloa Etelä-Ranskasta eikä sinne kotimuseota. Toisaalta utopistista ja riskiä se on ollut.

Siellä kävellessäni sain uuden idean. Nyt, kun museo on pandemian takia suljettu, voisin muuttaa ne 20 museovuotta kuvakirjoiksi. Täytyy ottaa selvää kuvakirjojen tekemisestä netissä ja opetella kuvakirja ohjelman käyttö. Tuumasta toimeen.

Tänään kävelin samaa luontolenkkiä, mutta ilman Dixieä. Haukkua ei enää ole. Mutta saatiin se Suomeen ja olla vielä viimeiset kuukaudet yhdessä. Dixien muisto elää nyt myös siellä kotimaassa, kun se on haudattu puutarhaan, jossa voi käydä sen haudalla.

Kun lumipallo lähti pyörimään viime vuonna, vuoden aikana syntyi kaikkiaan 8 kuvakirjaa vähitellen. Käveleminen on filosofiaa.

Nyt minun piti mennä pakettien noutopaikasta naapurikylästä hakemaan 8 kuvakirjaani, jotka olin tilannut. Autoni ei lähtenyt käyntiin, joten jalkapatikalla selkäreppu selässä kävelin 6km:n matkan ihanassa keväisessä säässä mieli haikeana.

Tämä Ranska-aika alkaa olla menneisyyttä, kun kerran museo on täällä suljettu. Kärsivällisyyttä vaaditaan, että saadaan kaikki järjestettyä Suomeen, koti museolle sinne siskon tykö. Niin alkaa taas uusi museoseikkailu. Enkä enää ole kuin majakan vartija yksin myrskyävällä merellä.

Halusin kolmet kappaleet näitä 8kirjaa. Yhdet 8kpl siskoilleni, yhdet minulle ja kolmannet jonnekin kirjastoon. Tämä on omakustanne. Niitä ei voi painattaa enää toukokuusta 2025 lähtien, siksi ostin vielä nuo kolmannet.

Minulle tamä kuvakirjasarja (scrapbooking) on kappale elämästäni, unelmastani, joka toteutui. Konkreettista. Niin kuin on ollut tapana pitää valokuva-albumia. Sitten on keinutuolissa vanhuuden päivinä katsottavaa ja muisteltavaa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Scrapbooking

perjantai 28. maaliskuuta 2025

Neulan ja langan käyttöä

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/05/hyvaa-vappua.html

Viime vuonna ostin viinipullolaatikon mabouteille-sivuilta netistä ja tein siitä vitriinin kolmelle vanhalle reisussa rähjääntyneelle nallelle, jotka olin netistä löytänyt. Linkki yllä. Alla mabouteille-sivut.

https://www.mabouteille.fr/coffret-caisse-neutre/caisse-bois-vin-12-bouteilles-rangement-decoration-558.html?search_query=caisse+bois+vin+12+bouteilles&results=11

Petsasin laatikon saksanpähkinä värillä kuten tuon kuvassa. Taidan petsata vielä toiseen kertaan, jotta on tummempi ja vanhemmannäköinen.

Tämän laatikon teen yhtä nukkea varten. Kotona löysin kammiosta meidän kaksoissiskon kanssa tekemän kangasnuken joskus 60-luvun alkupuolella, kai ennen koulun aloitusta, kun tätimme olivat opettaneet meitä käyttämään neulaa ja lankaa.

Vintistä haettiin vanhaa kangasta, josta sai nuken tehtyä. Se täytettiin vaahtomuovilla. Tukaksi lankaa ja kasvoihin kirjottiin silmät, hymysuu ja punaiset posket. Tukka oli melkein siltä hävinnyt, joten hain sille päähän isosiskon punaisen vanhan myssyn samoilta ajoilta. Ei näytä sitten enää niin onnettomalta. Ilme on pienen lapsen kädenjälkeä. Saatiin sitä nauraa. Nyt se räsynukke, oikein kirjaimellisesti räsyisenä, saa oikein kunniapaikan puulaatikkovitriinissä, jossa mikään hiiri tai muu ei pääse sitä vanhingoittamaan kuten pääsi monien vuosikymmenien ajan kammiossa, jonne se joutui lopulta hylättynä.

Silloin tehtiin useita nukkeja kuulema siskon mukaan, muistan vain tuon yhden ja ne tutut vanhanaikaiset kankaat. Niitä nukkeja sitten näytettiin iloisina kaikille. Niin käsillä tekemisen ja onnistumisen iloa sai jo pienenä kokea. Vaikka lopputulos ei lapsilta erikoinen olisi ollut, mutta hauskaa meillä oli.

Tätiemme tykönä vietettiin paljon aikaa lapsena Tarvasjoella. Kaikkea tekemistä keksittiin, aika ei ollut koskaan pitkää. Leikittiin kauppaa ties mitä ja vinttiin oli aina vapaa pääsy mylläämään. Se oli täynnä kaikkea mielenkiintoista. Kesällä iltaisin tehtiin pihalla alushametanssi, kuin keijukaistanssi, kun sieltä vintistä oli löydetty vanhoja vaatteita tai muuta sellaista. Se oli sitä aikaa, kun hameiden alla oli aina alushame.

Tämä nukkelaatikko vitriinissään tulee esille paljon leikittyjen kolmen nallen viereen, kun saadaan museopaikka. Nuken paljastus on vasta silloin kuin "hienon"patsaan paljastus. Siinä otetaan huomioon, että tämä on lapsen työtä, sydämellä tehty, se on tärkeintä.