http://www.midilibre.fr/2014/09/29/intemperies-dans-l-herault-vos-images,1057998.php
Montpellier'ssa on nyt pahat tulvasateet, yllä kuvia. Täällä Gardin alueella on myös paljon satanut, mutta ei ole sellaista katastroofi tilannetta.
Tämä on jo toinen kerta tänä alkusyksynä.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Kenkätarina
https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157648169976722/
http://en.wikipedia.org/wiki/There_was_an_Old_Woman_Who_Lived_in_a_Shoe
Tässä museon uutuus. Tämä on englantilainen hauska lasten loru Hanhiemon saduista. "Vanha Nainen joka asui Kengässä..."
Olen koonnut tätä tarinaa kokoon kuin palapeliä. Tuumasta toimeen. Alku idean sain jo vuosia sitten.
Nuo kaikki nuket ovat 1900-luvun alkua kuten kenkä, paitsi provencelainen isoäiti Santon-nukke on uutta käsityötä.
Pikkunuket ovat posliinia, kasvot on käsin maalattu. Se tekee niistä kaikista erilaisia persoonia. Huomaa eron vanhan ja uuden tuotannon välillä. Nykyajan nuket ovat sarjatyönä tehtyjä ja kaikki samanlaisia.
Tuolla mummolla on nyt lapsikatras, jossa 12 orpolasta hoidettavana. Niitä voin kerätä lisää tilaisuuden tullen, kun saan edullisesti. Toisilla on alkuperäiset vaatteet, toisille olen tehnyt uudet vaatteet huovasta tai virkkaamalla.
Tarkoitus on lisätä piakkoin englantilainen lastenloru kirjanen tästä "Vanhasta Naisesta, joka asui Kengässä ja jolla oli niin paljon Lapsia, ettei hän tiennyt mitä tehdä....." kengän viereen, jotta tietää, mistä siinä on kyse. Ranskassa ei tunneta moista satua.
https://www.google.fr/search?q=old+woman+who+lived+in+a+shoe&client=firefox-beta&hs=oeh&rls=org.mozilla:en-US:official&channel=sb&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=nhMsVMfmEojd7QbD-oCoAQ&ved=0CAgQ_AUoAQ&biw=1024&bih=628
Siinä yllä linkki, jossa Google näyttää kuvillaan erilaisia "kenkätarinoita". Niin mielikuvitus saa lentää, kun keksii omaa versiotaan.
http://en.wikipedia.org/wiki/There_was_an_Old_Woman_Who_Lived_in_a_Shoe
Tässä museon uutuus. Tämä on englantilainen hauska lasten loru Hanhiemon saduista. "Vanha Nainen joka asui Kengässä..."
Olen koonnut tätä tarinaa kokoon kuin palapeliä. Tuumasta toimeen. Alku idean sain jo vuosia sitten.
Nuo kaikki nuket ovat 1900-luvun alkua kuten kenkä, paitsi provencelainen isoäiti Santon-nukke on uutta käsityötä.
Pikkunuket ovat posliinia, kasvot on käsin maalattu. Se tekee niistä kaikista erilaisia persoonia. Huomaa eron vanhan ja uuden tuotannon välillä. Nykyajan nuket ovat sarjatyönä tehtyjä ja kaikki samanlaisia.
Tuolla mummolla on nyt lapsikatras, jossa 12 orpolasta hoidettavana. Niitä voin kerätä lisää tilaisuuden tullen, kun saan edullisesti. Toisilla on alkuperäiset vaatteet, toisille olen tehnyt uudet vaatteet huovasta tai virkkaamalla.
Tarkoitus on lisätä piakkoin englantilainen lastenloru kirjanen tästä "Vanhasta Naisesta, joka asui Kengässä ja jolla oli niin paljon Lapsia, ettei hän tiennyt mitä tehdä....." kengän viereen, jotta tietää, mistä siinä on kyse. Ranskassa ei tunneta moista satua.
https://www.google.fr/search?q=old+woman+who+lived+in+a+shoe&client=firefox-beta&hs=oeh&rls=org.mozilla:en-US:official&channel=sb&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=nhMsVMfmEojd7QbD-oCoAQ&ved=0CAgQ_AUoAQ&biw=1024&bih=628
Siinä yllä linkki, jossa Google näyttää kuvillaan erilaisia "kenkätarinoita". Niin mielikuvitus saa lentää, kun keksii omaa versiotaan.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Uusi vieras museossa
Tänään museossa oli yksi kylämme majoituspaikan Cécilen Talon pitäjä. Heillä oli ollut kesällä saksalaisia asiakkaita, jotka olivat käyneet täällä museossa. Siksi uteliaisuus heräsi.
Meidät kutsuttiin sinne kylään ensi torstaina. Oikein kotitekoista kakkuakin on luvassa teen kanssa.
Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu...kerron siitä torstain jälkeen enemmän.
http://www.lamaisoncecile.com/
https://www.facebook.com/LaMaisonCecile
Tässä Cécilen Talon "vanha emäntä" lapsena.
Oikeastaan ei ole kyse tavallisesta talosta vaan Mas'ista eli isosta maa-, viinitilasta kylän keskellä isoine puistoineen.
Tuohon suurtilaan on kuulunut joskus aikoinaan myös kylämme linna, jonka hän on lahjoittanut pois, koska ei ole sitä itse tarvinnut.
Tämä ainoa perillinen ei mennyt koskaan naimisiin, mutta hän halusi adoptoida orpokodista lapsen, jonka hoiti yksin.
Adoptiopoika nai saksalaisen naisen. Tämä hänen vaimonsa Susanne on nyt leski ja on pitänyt yksin tuota paikkaa vuodesta 2008. Miehensä kuoleman jälkeen Susanne kunnosti koko tilan ja teki siitä majoituspaikan. Hän nimesi sen anoppinsa mukaan Cécilen Taloksi.
Cécilen muisto elää, kun hänen kotinsa on avattu julkiseksi ja elämä siellä jatkuu yli 100 vuotta myöhemmin. Miniä kertoi tästä yritteliäästä ja itsenäisestä nais-ihmisestä, mikä oli harvinaista 1900-luvun alussa.
Pikku Cécile katselee uteliaana Talonsa facebook-sivujen tapahtumia...
Niin sukupolvet vaihtuvat.
Meidät kutsuttiin sinne kylään ensi torstaina. Oikein kotitekoista kakkuakin on luvassa teen kanssa.
Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu...kerron siitä torstain jälkeen enemmän.
https://www.facebook.com/LaMaisonCecile
Oikeastaan ei ole kyse tavallisesta talosta vaan Mas'ista eli isosta maa-, viinitilasta kylän keskellä isoine puistoineen.
Tuohon suurtilaan on kuulunut joskus aikoinaan myös kylämme linna, jonka hän on lahjoittanut pois, koska ei ole sitä itse tarvinnut.
Tämä ainoa perillinen ei mennyt koskaan naimisiin, mutta hän halusi adoptoida orpokodista lapsen, jonka hoiti yksin.
Adoptiopoika nai saksalaisen naisen. Tämä hänen vaimonsa Susanne on nyt leski ja on pitänyt yksin tuota paikkaa vuodesta 2008. Miehensä kuoleman jälkeen Susanne kunnosti koko tilan ja teki siitä majoituspaikan. Hän nimesi sen anoppinsa mukaan Cécilen Taloksi.
Cécilen muisto elää, kun hänen kotinsa on avattu julkiseksi ja elämä siellä jatkuu yli 100 vuotta myöhemmin. Miniä kertoi tästä yritteliäästä ja itsenäisestä nais-ihmisestä, mikä oli harvinaista 1900-luvun alussa.
Pikku Cécile katselee uteliaana Talonsa facebook-sivujen tapahtumia...
Niin sukupolvet vaihtuvat.
Dixou 14 vuotta
Me oltiin naapurikylän Attuechin järvellä, jossa on hieno luontopaikka. Se on suosittu "luonnon puisto" paikallisten ja turistien keskuudessa. Siellä on säilynyt luonnon rauha, toisin kuin Alèsin Colombier museon puistossa, jossa se on häiriintynyt.
Kuvassa vasemmalla puun juuressa näkyy majavan tekemää vahinkoa, siksi puun alaosa on suojattu verkolla ja siinä on majava varoituslappu. Viime viikkoisten ukkossateiden jälkeen puita oli kaatunut. Yksi valtava vanha tammi oli kaatuneena maassa juurineen ja sitä siivottiin pois.
http://oppiminen.yle.fi/nisakkaat-muita-selkarankaisia/jyrsijat/majava-on-metsan-taitava-arkkitehti
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Sota näyttelyssä
Museossa oli myös mielenkiintoista vanhaa taidetta.
http://www.cevennes-tourisme.fr/fr/il4-item_musee-du-colombier-ales.aspx?Cle=ILIVE-CEV-ACTCULT-7
Siinä yllä linkki, jossa näkyy tuo komea museorakennus, joka on 1700-luvulla rakennettu. Edessä on ranskalainen puutarhapuisto.
Vahinko vaan, että puisto on melkein liian suosittu kansan keskuudessa. Tunnelma kärsii, kun "pimeä" huumekauppias porukka valtaa osan puistoa. Toisaalta kaikki yhteiskuntakerrokset ja ikäryhmät siinä silti näkyi olevan läsnä. Vanhat tädit ja sedät koirineen yhdessä penkissä, toisaalla koululaiset keskipäivän ruokatauollaan eväitään syömässä.
Tuossa puistoväessä näkyy pähkinäkuoressa Alèsin kaupungin leima. Se on erilainen kuin turistikylässä Anduzessa. Siellä puisto on myös koko kylää varten tietenkin. Mutta se on pysynyt siistinnäköisenä. Kaikenkarvaiset dealerit eivät siellä ole häirinneet yhteiseloa.
Samalla Alès reisulla vietiin museomainoksia kirjastoon ja elokuvateatterin aulaan.
tiistai 23. syyskuuta 2014
maanantai 22. syyskuuta 2014
Syyskuussa museossa
Nyt viikonlopulla oli Euroopan kulttuuripäivät. Museossa oli kävijöitä kahden päivän aikana 37. Viime vuonna oli paljon vähemmän, 19 museokävijää.
Muutenkin museossa on ollut koko syyskuun hiukan kävijöitä ja ollaan saatu jo tähän mennessä puolet enemmän tuloja kuin viime vuoden syyskuussa. Se kompensoi nyt viime elokuuta.
Lauantaina tuli ensin 7 ihmistä museoon, oli aika hiljaista.
Kylämme linnan remontista ei ole tietoakaan. Siellä ei ole mitään elämää, kuolleelta se vaikuttaa kuin autiolinna, joka huutaa tyhjyyttään. En ole kuullut sitä varten tehdyistä suunnitelmista. Kunnantalo on kuulema niin eripuraista porukkaa, että sen on vaikea sopia mistään ratkaisusta. Taloni kiinteistövero on paljon noussut siitä, kun kunta osti linnan. Toisaalta on se hieno omaisuus kunnalle silti. Vaikka joku rikas yksityinen voisi saada sen kukoistamaan paremmin ja nopeammin kuin monipäinen sisäänpäin lämpiävä, ei turistinen kunta.
Linna oli auki kulttuuripäivinä vain sunnuntaina, joten se oli vetonaulana kylässä. Vein linnan viereen nukkenallemuseokyltin houkuttelemaan linnakävijöitä tänne. Joten niitä sitten tulikin virtanaan noin klo 3:sta lähtien klo 6:een asti. Vaikka monet kääntyivät ovelta poispäin, kun kuulivat, että tämä on maksullinen museo. Kaiken pitäisi olla ilmaista heille kulttuuripäivinä. Tietenkin, jos kunta on maksajana, se on luonnollista, mutta muuten ei. Ne todella kiinnostuneet jäivät ja maksoivat erikoispäivän alennetun sisäänpääsymaksun. Meillä oli mukavaa näiden "vieraiden" kanssa. Minulla riitti tarinoita kerrottavaksi loppuun asti. Ja heillä oli myös omat juttunsa.
Nukketalot olivat suosituimpia, lisäksi koulunäyttely ja sitten muu. Toisaalta monet sanoivat tykkäävänsä kaikesta. Jokunen kritisoi, että on liian paljon kaikkea pienessä tilassa, eikä valoa ole tarpeeksi joissakin nukketaloissa. Mutta se oli totta, ei se ollut pahaksi. Tuon tilan puutteenkin voi joku nähdä positiivisena, he sanovat, että on kuin olisi ullakolla löytöretkellä. Meillä ihmisillä on niin erilaisia näkökulmia.
Sunnuntain väenpaljous yllätti meidät, ei odotettu sellaista määrää niin pienessä ajassa. Meinasi mennä "laskukone" sekaisin. Mutta kyllä se sitten selvisi, kun laskettiin yhdistyksen täysinäistä kukkaroa. Tämä oli hyvä yllätys elokuun pettymyksen jälkeen.
Ensi viikolla ilmestyy 29.päivänä maanantaina ALES AGGLO-lehdessä artikkeli tästä museosta. Se jännittää hiukan. Toivottavasti on hyvä. Joka tapauksessa se tekee tunnetuksi tätä museota 50 paikallisen kunnan keskuudessa. Joten ensi kuussa voi olettaa tulevan museoon näitä paikallisia uteliaita. Mitenkähän meidän oma kylämme reagoi, kun näkevät artikkelin tästä museosta tuossa lehdessä. Varmaa on, että he yllättyvät.
Muutenkin museossa on ollut koko syyskuun hiukan kävijöitä ja ollaan saatu jo tähän mennessä puolet enemmän tuloja kuin viime vuoden syyskuussa. Se kompensoi nyt viime elokuuta.
Lauantaina tuli ensin 7 ihmistä museoon, oli aika hiljaista.
Kylämme linnan remontista ei ole tietoakaan. Siellä ei ole mitään elämää, kuolleelta se vaikuttaa kuin autiolinna, joka huutaa tyhjyyttään. En ole kuullut sitä varten tehdyistä suunnitelmista. Kunnantalo on kuulema niin eripuraista porukkaa, että sen on vaikea sopia mistään ratkaisusta. Taloni kiinteistövero on paljon noussut siitä, kun kunta osti linnan. Toisaalta on se hieno omaisuus kunnalle silti. Vaikka joku rikas yksityinen voisi saada sen kukoistamaan paremmin ja nopeammin kuin monipäinen sisäänpäin lämpiävä, ei turistinen kunta.
Linna oli auki kulttuuripäivinä vain sunnuntaina, joten se oli vetonaulana kylässä. Vein linnan viereen nukkenallemuseokyltin houkuttelemaan linnakävijöitä tänne. Joten niitä sitten tulikin virtanaan noin klo 3:sta lähtien klo 6:een asti. Vaikka monet kääntyivät ovelta poispäin, kun kuulivat, että tämä on maksullinen museo. Kaiken pitäisi olla ilmaista heille kulttuuripäivinä. Tietenkin, jos kunta on maksajana, se on luonnollista, mutta muuten ei. Ne todella kiinnostuneet jäivät ja maksoivat erikoispäivän alennetun sisäänpääsymaksun. Meillä oli mukavaa näiden "vieraiden" kanssa. Minulla riitti tarinoita kerrottavaksi loppuun asti. Ja heillä oli myös omat juttunsa.
Nukketalot olivat suosituimpia, lisäksi koulunäyttely ja sitten muu. Toisaalta monet sanoivat tykkäävänsä kaikesta. Jokunen kritisoi, että on liian paljon kaikkea pienessä tilassa, eikä valoa ole tarpeeksi joissakin nukketaloissa. Mutta se oli totta, ei se ollut pahaksi. Tuon tilan puutteenkin voi joku nähdä positiivisena, he sanovat, että on kuin olisi ullakolla löytöretkellä. Meillä ihmisillä on niin erilaisia näkökulmia.
Sunnuntain väenpaljous yllätti meidät, ei odotettu sellaista määrää niin pienessä ajassa. Meinasi mennä "laskukone" sekaisin. Mutta kyllä se sitten selvisi, kun laskettiin yhdistyksen täysinäistä kukkaroa. Tämä oli hyvä yllätys elokuun pettymyksen jälkeen.
Ensi viikolla ilmestyy 29.päivänä maanantaina ALES AGGLO-lehdessä artikkeli tästä museosta. Se jännittää hiukan. Toivottavasti on hyvä. Joka tapauksessa se tekee tunnetuksi tätä museota 50 paikallisen kunnan keskuudessa. Joten ensi kuussa voi olettaa tulevan museoon näitä paikallisia uteliaita. Mitenkähän meidän oma kylämme reagoi, kun näkevät artikkelin tästä museosta tuossa lehdessä. Varmaa on, että he yllättyvät.
perjantai 12. syyskuuta 2014
Sevennien kätköissä
http://fr.wikipedia.org/wiki/Saint-%C3%89tienne-Vall%C3%A...http://www.chateau-de-cambiaire.com/2011/03/06/le-vilage-saint-etienne-de-vallee-francaise/
Tänään oltiin Saint-Étienne Vallée-Française-kylässä, noin 30km täältä. Se on Lozèren puolella, muutaman kilometriä Gardin alueen rajasta Sevenneillä.
Kun olin autokoulussa vuonna 2006, sanoin aina, että vuoristossa en koskaan uskalla ajaa. Anduze on Sevennien portti, koska siitä alkavat vuoret. St Jean du Gard on jo vuoristoaluetta, jonne on Anduzesta noin 12km. Jo sinne ajo tuntui alussa minusta vaikealta, koska tiet ovat mutkaiset ja vuoristoiset. Mutta viime vuosina en ole enää pelännyt siellä ajaa.
Tämä meidän Lézanin kylä on tasankoa viininviljelysaluetta. Dixoua ulkoilutetaan usein kylän reuna-alueilla, jossa on hiljaisia pikkuteitä ja avaria näkymiä Sevenneille asti. Usein katselen kaukaista ja suurta vuoristomaisemaa ja ajattelen, että tuolla en ole aikoihin käynyt.
Sitten yksi päivä me saatiin idea internetistä, että mennään autoretkelle vuoriston kätköihin. Saint-Étienne Vallée-Française-kylä näytti mielenkiintoiselta paikalta. Ajateltiin, että jos tie tulee liian vuoristoiseksi ja vaaralliseksi, voidaan kääntyä takaisin.
Kylä oli St Jean du Gardin takana 11km päässä. Mutta kun oltiin tien päällä ja mutkia tuli vastaan aina enemmän ja enemmän, vieressä näkyivät syvät kuilut, tuo 11km tuntui 100km. Sydän kurkussa minä ajoin, vaikka toisaalta riemuitsin kauniista maisemista silmän kantamattomiin. Niistä saisi iloita vielä sielun silmin jälkeenkin päin. Luonnon ihmeet eivät mielestä häviä koskaan. Ja Dixou on autossa aina se hauska veikkonen, se vapauttaa tunnelman oltiin missä tahansa, ihmisvilinässä tai kaukana luonnon sydämessä.
Lopulta tultiin perille "100km" päähän, kauas korpeen, jonne vei vain vaivalloiset tiet. Nyt 21. vuosisadalla se on päällystetty kuten nykyään kaikki tiet. Ja siellä ei olla korvessa vaikka luulisi. Noin 500 ihmistä asuu siellä yhtä modernisti kuin kaupungeissa. Ennen vanhaan oli toista. He elivät eristyksissä muusta maailmasta omassa pienessä maailmassaan. Mutta ajatella. Kylässä kävi jo 1800-luvun lopulla yksi "turistikin" tai oikeastaan hän oli kuuluisa kirjailija Stevenson, joka tuli sinne aasin kanssa. Yllä muistomerkki.
Tuo aasimatkailija antoi ajattelemisen aihetta. Me kuljettiin oikein autolla ja tiet olivat hyvät...
Mitkä olivatkaan tuon Stevenson kirjailijan mietteet ja hänen tarinansa? Alla linkki:
http://en.wikipedia.org/wiki/Travels_with_a_Donkey_in_the_C%C3%A9vennes
http://fr.wikipedia.org/wiki/Voyage_avec_un_%C3%A2ne_dans_les_C%C3%A9vennes
http://fi.wikipedia.org/wiki/Robert_Louis_Stevenson
Kylässä oli myös linna, joka näkyy kuvassa takana. Alla linnan edusta. Olin siellä viemässä museomainosta, koska heillä on majoitusta. Ja joka paikkaan mainoksia voi viedä. Oli siellä kylässä oma turistitoimistokin, jonne vietiin myös mainoksia.
Tuo kylä oli viehättävä. Siellä oli hyvin vanhoja liuskekivitaloja. Ja niiden vieressä uutta rakennustyyliä. Ajattelin, että jospa tuollainen joku vanha keskiaikainen kortteli säilyisi 100% vanhana ilman mitään uusrakentamista, se olisi hieno museoalue niinkuin Turun Luostarimäki. Silloin todella tuntisi astuvansa ajassa taaksepäin ties kuinka monta sataa vuotta. Nuo uudet modernit talot vieressä rikkovat tunnelman. Vaikka joku paikka olisi kokonaan pyhitetty museolle, kyllä silti riittäisi uusia asuinalueita. Maisemasuunnittelusta puhutaan, kun kokonaisuutta katsellaan. Se usein unohdetaan. Rakennuslupia myönnetään liian helposti.
Kun sitten lähdettiin kotimatkalle, samat mutkat tuntuivat jo tutummilta ja ne menivät nopeasti. Ei tarvinnut jännittää ajoa. Vaikka toisaalta sielläkin tuli vastaan yksi valtava rekka, ihme, kun he saavat ajaa noilla pikkuteillä. Silloin pitää antaa tietä, kaksi autoa ei mahdu yhtä aikaa. Muuten vuoristojen pikkumutkat ovat vaarallisia myös noille teiden jättiläisille, miten ihmeessä ne pääsevät kääntymään ahtaista paikoista pitkine letkoineen. Jos pienikin osa rekasta liukuu sivulle, se vie mukanaan koko rekan kuiluun.
Kun saavuttiin Anduzeen, Dixoun kanssa syötiin hyvin ansaitut jätskit supermarketin pihalla. Matka oli ollut vaivan väärtti.
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Kesä jatkuu...
Tässä kuvia Lézanista Dixoun ulkoilureitiltä syyskuun 10.päivänä. Kesä jatkuu. Elokuussa oli vähän viileää, joten se kesän lämpö on siirtynyt tähän syyskuuhun.
Kuvat AMS.
Kuvat AMS.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)