Nyt 22.päivänä elokuuta me ollaan tasoissa
viime vuoden elokuuhun nähden. Yhdistys on tienannut
sisäänpääsymaksuista 641 euroa. T.s. 2 euroa enemmän kuin viime vuonna.
Jännittävää.
Jäljellä on 10 päivää tässä kuussa. Pitäisi tienata vielä kolmisen
sataa, jotta olisi samat tulot kuin viime vuonna.
Kello
on kohta 6, museon sulkemisaika. Tänään ei tullut ketään museoon, eikä
enää nyt näillä viimeisillä minuuteillakaan tule varmaankaan. Epäilen,
ettei päästä viime vuoden elokuun tuloksiin. Joka päivä pitäisi olla
aika paljon väkeä.
Kyllästyttää jo odottaminen ja suorituspakko. Toisaalta on helpotus, kun sesonki loppuu kohta piakkoin. On vapaampaa.
Eilen
yksi kyläläinen, joka ei ole museosta erikoisemmin kiinnostunut, sanoi
ulko-oven edessä, että oletteko taas nostaneet sisääpääsymaksua. Sanoin,
että se on ollut sama jo muutamia vuosia eli 4€ lapsille ja 5€ aikuisille.
Ne ovat ulko-ovessa esillä aukioloaikojen kanssa. Lisäksi hän oli
kommentoinut juuri, että teillä on ollut hyvin museokävijöitä tänä
kesänä. Siinä kylän tarkkailukohde ja puheenaihe. He seuraavat meitä
uteliaina, onko kävijöitä vai ei.
Perustakoon itse
museon ja pyörittäköön sitä, niin näkee, mitä ne sisäänpääsymaksut ovat
muihin kuluihin verrattuina kokoelmasta puhumatta. Kaikkein ensimäiseksi
saa ostaa talon, ettei tarvitse maksaa vuokraa tiloista. Lisäksi
pitäisi olla kokoelma jo osittain valmiina, tai muuten siihen uppoaa
kaikki rahat. Siinä on kyseessä vuosien projekti. Ei yhdessä vuodessa
voisi kaikkea hankkia.
Toiset ihmiset eivät osaa, tai
oikeastaan halua, yhtään kuvitella, ettei museo pyöri nolla budjetilla.
Aika tyhmää suoraan sanoen. Ja jos ajatellaan kaikkea aikaa, mitä siihen
menee. Se on suurin investointi kuten kokoelmakin. Ei saa laskea
vaivojaan, tuntejaan, vapaa-aikaansa, kaikki on omistettu tälle sydän
asialle. Jos "heittää hanskat naulaan" ja lopettaa, silloin ei noilla
kriitikoilla ole arvostelemista. - Kyllä on. Sitten he arvostelevat
muuta asiaa...Se on heidän elämän asenne. Heitä kiinnostaa vain toisten
ihmisten tekeminen tai tekemättä jättäminen. Noita "pommittajia" on
aina. Pienet elämänympyrät johtavat usein siihen. Pitäisi avartaa
sisäistä ja ulkoista maailmaansa ja antaa tilaa kaikille.
Toisaalta
museokävijät eivät ole valittaneet sisäänpääsymaksuista. He ovat olleet
tyytyväisiä, ainakin päällepäin. Kysyvät usein nykyään, miten paljon on
kaikkiaan vanhoja tavaroita esillä. Siinä on taka-ajatuksena, että
kaikki paikat ovat tupaten täynnä, minne vaan päänsä kääntää. T.s.
näkemistä on koko rahan edestä.
Huomisesta lähtien
lakkaan odottamasta. Päivystän kuten ennen, mutta stressaamatta. Kaikki
ei riipu elokuun paremmista tai huonommista museotuloksista, täytyy
ajatella kokonaisuutta. Pelkkä olemassaolo on ilon aihe. Sitäpaitsi olen
melkein unohtanut kevään rintasyöpätutkimukset, niiden jälkeiset mahdolliset syöpähoidot uhkasivat sulkea
museon koko kesäksi. Olen saanut nauttia tästä kesäsesongista ja kesästä
kuten ennenkin. Siitä saan olla kiitollinen.
perjantai 23. elokuuta 2013
torstai 22. elokuuta 2013
Katukoiran tarina
http://vallerargues.spa.asso.fr/node/78914
Tässä linkki koiratarhaan, josta olen myös Dixoun hakenut vuonna 2009. He eivät ole päivittäneet vielä tuota sivua, koska siinä koira on vielä adoptoitavana, vaikka on jo adoptoitu.
Siinä kuva koirasta, joka me löydettiin yksi sunnuntai aamu kylältä viime kuussa. Me otettiin se yöksi museon eteiseen, koska oli viikonloppu ja kaikki paikat kiinni. Netistä saatiin tietää, miten toimia ja koiratarhan puhelinnumero. Kunnatalon vastuulla oli kuulema nuo hylätyt katukoirat. Joten piti odottaa seuraavaa aamua, jolloin voitiin se sinne viedä.
Kun silloin maanantai aamulla vein kahta koiraa vaivalloisesti yhdestä talutusnuorasta, toinen koira meni toiseen suuntaan ja toinen taas toiseen suuntaan, yksi ystävällinen madame tuli auttamaan kunnantalolle asti. Myöhemmin hän tuli tänne kertomaan kuulemansa, että koira oli päässyt hoitoon.
Eilen Isabelle soitti ovikelloa. Hän oli nähnyt tuon eläinten ystävän ja kertoi uutiset. Onneton haukku oli parantunut haavoistaan tohtorin hoidossa koiratarhassa ja nyt se oli onnellinen. Uusi elämä on sille alkanut uudessa perheessä meidän kylällä. Tuo sama rouva, joka oli silloin meidän kanssa viemässä orpoa kunnantalolle, hän oli käynyt sen adoptoimassa muutama päivä sitten. Sydäntä oli särkenyt kovasti. Nyt oli onni molemminpuolinen tämän onnettomuuden jälkeen.
Isabelle sanoi, että se oli nätti tarina. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Tässä linkki koiratarhaan, josta olen myös Dixoun hakenut vuonna 2009. He eivät ole päivittäneet vielä tuota sivua, koska siinä koira on vielä adoptoitavana, vaikka on jo adoptoitu.
Kun silloin maanantai aamulla vein kahta koiraa vaivalloisesti yhdestä talutusnuorasta, toinen koira meni toiseen suuntaan ja toinen taas toiseen suuntaan, yksi ystävällinen madame tuli auttamaan kunnantalolle asti. Myöhemmin hän tuli tänne kertomaan kuulemansa, että koira oli päässyt hoitoon.
Eilen Isabelle soitti ovikelloa. Hän oli nähnyt tuon eläinten ystävän ja kertoi uutiset. Onneton haukku oli parantunut haavoistaan tohtorin hoidossa koiratarhassa ja nyt se oli onnellinen. Uusi elämä on sille alkanut uudessa perheessä meidän kylällä. Tuo sama rouva, joka oli silloin meidän kanssa viemässä orpoa kunnantalolle, hän oli käynyt sen adoptoimassa muutama päivä sitten. Sydäntä oli särkenyt kovasti. Nyt oli onni molemminpuolinen tämän onnettomuuden jälkeen.
Isabelle sanoi, että se oli nätti tarina. Loppu hyvin kaikki hyvin.
torstai 15. elokuuta 2013
Ullan ullakolla
Eilen oli 18 ihmistä museossa. Se oli yllätys. Me oltiin myöhässä ja voitiin avata vasta 20 yli 11 museo. Mutta jonoa oli jo oven takana. Ja vierailuja riitti iltapäivään.
Museomainokset milloin missäkin toivat suurimman osan noista ihmisistä. Turisteja eri puolelta Ranskaa. Yhdistys tienasi 85 euroa yhden päivän aikana.
Yksi pariisilainen pariskunta jäi mieleen. Madame oli syntynyt samana vuonna kuin mekin kaksossiskon kanssa ja oli myös identtinen kaksonen. Tässä kuva vieraskirjasta, johon hän kirjoitti suurin piirtein näin lyhennettynä:
"...tänä iltana, kun menen nukkumaan, suljen silmäni ja vielä unissanikin unelmoin kaikista näistä lapsuuden aarteista, joita olen päivällä nähnyt..."
Tiedustelin heiltä, mistä he pitivät, monsieur sanoi, että nukketaloista. Kysyin miksi. Olen näyttelijä Pariisissa ja myös lavastaja, nukketalot tuovat mieleen teatterin. Uteliaana, haastattelin vielä, missä näytelmissä. Molièren jne....
Kun he katselivat niitä kiinnostuneina, mies tokaisi, on kuin olisi ullakolla. Jos kaikki olisi lasin takana vitriineissä, se olisi erilaista.
Tässä alla lasten kommentteja: "Haluaisin saada kaikki, mitä museossa on".
Ja aikuisten: "Hieno museo lapsille ja aikuisille".
Museomainokset milloin missäkin toivat suurimman osan noista ihmisistä. Turisteja eri puolelta Ranskaa. Yhdistys tienasi 85 euroa yhden päivän aikana.
Yksi pariisilainen pariskunta jäi mieleen. Madame oli syntynyt samana vuonna kuin mekin kaksossiskon kanssa ja oli myös identtinen kaksonen. Tässä kuva vieraskirjasta, johon hän kirjoitti suurin piirtein näin lyhennettynä:
"...tänä iltana, kun menen nukkumaan, suljen silmäni ja vielä unissanikin unelmoin kaikista näistä lapsuuden aarteista, joita olen päivällä nähnyt..."
Tiedustelin heiltä, mistä he pitivät, monsieur sanoi, että nukketaloista. Kysyin miksi. Olen näyttelijä Pariisissa ja myös lavastaja, nukketalot tuovat mieleen teatterin. Uteliaana, haastattelin vielä, missä näytelmissä. Molièren jne....
Kun he katselivat niitä kiinnostuneina, mies tokaisi, on kuin olisi ullakolla. Jos kaikki olisi lasin takana vitriineissä, se olisi erilaista.
Tässä alla lasten kommentteja: "Haluaisin saada kaikki, mitä museossa on".
Ja aikuisten: "Hieno museo lapsille ja aikuisille".
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Tuleekohan tänään ketään?
Lehdessä oli artikkeli eilen, nyt voi odottaa ihmisiä museoon, niin minä ajattelin aamulla. Joten valmistelin museota jo hyvissä ajoin...
Välillä oven takana on ihmisiä odottamassa jo klo 11, kun avataan museo. Tänään ei ollut. Ei yhtään tiedä, vaikka ei tulisi ketään, oli ajatuksissani. On hellettä ja lomailijat voivat mennä rannalle. Sateella he suosivat museoita.
Surffailin netissä ja luin Nooan arkin leluhistoriaa Erzgebirgessä Saksassa. Mielenkiintoista. Sitten ovikello soi kolmen jälkeen. Kolme ihmistä oven takana. Lunelin kaupungista he tulivat, kaksi aikuista ja yksi teini-ikäinen tyttö. Sommièresta turistitoimistosta he olivat saaneet museomainokseni.
Sitten alkoi ihmisiä tulla oikein virtanaan, toisaalta ei yli kymmentä kerralla, joten mahduttiin kaikki tänne sisälle yhtäaikaa. Oli perheitä, vanhemmat lapsineen tai lapsen lapsineen ja pariskuntia tai äiti tyttärineen. Kaikkiaan 24 henkeä. Suurin osa tuli museomainoslehtisen ansiosta, toiset turistioppaasta tai -kartasta meidät löydettyään. Yhdistyksen kukkaroon tuli 109 euroa. Se on ennätys. Viime vuonna yhden päivän ennätys oli 81 euroa. Ja siinä oli mukana yksi ryhmä, tänään kaikki tulivat erikseen.
Kukaan ei sanonut tulleensä uuden artikkelin johdosta. Heitä saa vielä odottaa. Palaute ei ole aina välitön. Siinä on kyse lähinnä paikallisista, jotka lukevat lehteä. Turistit eivät välttämättä sitä seuraa, vaan ennemmin turistioppaita jne. Toisaalta paikallisia oli myös tänäpäisten vierailijoiden joukossa, jotka tulivat pariisilaisten lastenlastensa kanssa. Tai ihan täällä asuvia sevenniläisiä. Kauempaa olivat muut, muualta Etelä-, Keski- ja Pohjois-Ranskasta.
Voi sanoa, että melkein 100% on hyviä vierailuja. Ihmiset ovat tyytyväisiä täällä. Nyt illalla Montpellier'n Midi Libre naistoimittaja lähetti pienen sähköpostiviestin suomenkielellä! "Kiitos viimeisestä" tapaan. Meillä oli mukavaa, hän ei ollut yhtään virallinen. Me muisteltiin menneitä aikoja, vaikka oltiin ihan vieraita toisillemme. Nyt sunnuntaina oli myös hyvä tunnelma, kun museo oli täynnä.
Eilen tuli pari henkeä tästä omasta kylästä, madame ja monsieur. He tulivat sanomalehteä luettuaan. Ilmapiiri oli erilainen. Heidän lähestymistapansa oli kriittinen. Onneksi samanaikaisesti tuli yksi ennestään tuttu ystävällinen rouva lapsenlapsensa kanssa. Toisaalta meidän kylässämme on paljon positiivisia ihmisiä, mutta noita negatiivisiakin vielä löytyy. "Kaikkia ei voi miellyttää", sanovat ranskalaiset. Niin se on.
Vertasin viime vuoden elokuuta tähän vuoteen. Nyt ollaan edellä yli 60 euroa. Jännittävää. Voi olla taas muutama hiljaisempi päivä, joka tasaa tulokset. Saa nähdä.
Välillä oven takana on ihmisiä odottamassa jo klo 11, kun avataan museo. Tänään ei ollut. Ei yhtään tiedä, vaikka ei tulisi ketään, oli ajatuksissani. On hellettä ja lomailijat voivat mennä rannalle. Sateella he suosivat museoita.
Surffailin netissä ja luin Nooan arkin leluhistoriaa Erzgebirgessä Saksassa. Mielenkiintoista. Sitten ovikello soi kolmen jälkeen. Kolme ihmistä oven takana. Lunelin kaupungista he tulivat, kaksi aikuista ja yksi teini-ikäinen tyttö. Sommièresta turistitoimistosta he olivat saaneet museomainokseni.
Sitten alkoi ihmisiä tulla oikein virtanaan, toisaalta ei yli kymmentä kerralla, joten mahduttiin kaikki tänne sisälle yhtäaikaa. Oli perheitä, vanhemmat lapsineen tai lapsen lapsineen ja pariskuntia tai äiti tyttärineen. Kaikkiaan 24 henkeä. Suurin osa tuli museomainoslehtisen ansiosta, toiset turistioppaasta tai -kartasta meidät löydettyään. Yhdistyksen kukkaroon tuli 109 euroa. Se on ennätys. Viime vuonna yhden päivän ennätys oli 81 euroa. Ja siinä oli mukana yksi ryhmä, tänään kaikki tulivat erikseen.
Kukaan ei sanonut tulleensä uuden artikkelin johdosta. Heitä saa vielä odottaa. Palaute ei ole aina välitön. Siinä on kyse lähinnä paikallisista, jotka lukevat lehteä. Turistit eivät välttämättä sitä seuraa, vaan ennemmin turistioppaita jne. Toisaalta paikallisia oli myös tänäpäisten vierailijoiden joukossa, jotka tulivat pariisilaisten lastenlastensa kanssa. Tai ihan täällä asuvia sevenniläisiä. Kauempaa olivat muut, muualta Etelä-, Keski- ja Pohjois-Ranskasta.
Voi sanoa, että melkein 100% on hyviä vierailuja. Ihmiset ovat tyytyväisiä täällä. Nyt illalla Montpellier'n Midi Libre naistoimittaja lähetti pienen sähköpostiviestin suomenkielellä! "Kiitos viimeisestä" tapaan. Meillä oli mukavaa, hän ei ollut yhtään virallinen. Me muisteltiin menneitä aikoja, vaikka oltiin ihan vieraita toisillemme. Nyt sunnuntaina oli myös hyvä tunnelma, kun museo oli täynnä.
Eilen tuli pari henkeä tästä omasta kylästä, madame ja monsieur. He tulivat sanomalehteä luettuaan. Ilmapiiri oli erilainen. Heidän lähestymistapansa oli kriittinen. Onneksi samanaikaisesti tuli yksi ennestään tuttu ystävällinen rouva lapsenlapsensa kanssa. Toisaalta meidän kylässämme on paljon positiivisia ihmisiä, mutta noita negatiivisiakin vielä löytyy. "Kaikkia ei voi miellyttää", sanovat ranskalaiset. Niin se on.
Vertasin viime vuoden elokuuta tähän vuoteen. Nyt ollaan edellä yli 60 euroa. Jännittävää. Voi olla taas muutama hiljaisempi päivä, joka tasaa tulokset. Saa nähdä.
Suomennus nukkenallemuseon lehtiartikkelista
Midi Libre 10.8.2013
Lézan : une collection de jouets anciens est devenue un musée AURORE GAYOD
Tässä vapaa suomennukseni artikkelista :
Lézan, « Vanhojen lelujen kokoelmasta tuli museo »
Lézanin pikkukatujen kätköissä yksi kivitalo pysähdyttää kulkijan. Vanhat nukenvaunut oven edessä houkuttelevat jo kaukaa sisälle Nukkenallemuseoon.
Ulla Maija Suonpää sai tämän idean, kun hän muutti Gardin alueelle vuonna 1998. Alussa oli vain pieni (museo)näyttely.
« Kaikki alkoi vuonna 1985, kun olin au pair -tyttönä Pariisissa. Kävin siellä Kansanperinne- museossa, jossa oli nukkeja, joista pidin kovasti. Näin myös ensimmäistä kertaa (ulkoilma) kirppareita, joita en ollut nähnyt omassa maassani (siihen aikaan). »
Vuonna 2000 tämä historia intoilija perusti museon kokoelmastaan viinikellariinsa Lézaniin. Ja seuraavana vuonna museotoimintaa varten piti perustaa yhdistys. Kellari alkoi täyttyä, se tuli liian pieneksi vuosien varrella. Lisätilaa sai talon toisesta kerroksesta eli olohuoneesta. Tällä hetkellä on yli 1500 vanhaa lelua. Satavuotiaiden nallejen vieressä on nukketaloja eri aikakausilta ja lukuisia lapsuusmuistoja jos jonkinlaisia.
Tällä museon perustajalla on monenlaisia hauskoja tarinoita kerrottavana jättiläismäisestä kokoelmastaan museokävijöille. Museon vanhimmasta nukesta voi olla ylpeä. Se on 1700-luvulta. Ennen lapsilla oli vain vähän leluja, joten niitä pidettiin hyvin ja jälkeenpäin ne vielä säilytettiin muistoina.
Kohtalon ironiaa on, että Ulla-Maijalla ei ollut lapsena nallea. Tänäpäivänä hänen kokoelmansa saa kateelliseksi varmaan enemmän kuin yhden lapsen...
Lézan : une collection de jouets anciens est devenue un musée AURORE GAYOD
Tässä vapaa suomennukseni artikkelista :
Lézan, « Vanhojen lelujen kokoelmasta tuli museo »
Lézanin pikkukatujen kätköissä yksi kivitalo pysähdyttää kulkijan. Vanhat nukenvaunut oven edessä houkuttelevat jo kaukaa sisälle Nukkenallemuseoon.
Ulla Maija Suonpää sai tämän idean, kun hän muutti Gardin alueelle vuonna 1998. Alussa oli vain pieni (museo)näyttely.
« Kaikki alkoi vuonna 1985, kun olin au pair -tyttönä Pariisissa. Kävin siellä Kansanperinne- museossa, jossa oli nukkeja, joista pidin kovasti. Näin myös ensimmäistä kertaa (ulkoilma) kirppareita, joita en ollut nähnyt omassa maassani (siihen aikaan). »
Vuonna 2000 tämä historia intoilija perusti museon kokoelmastaan viinikellariinsa Lézaniin. Ja seuraavana vuonna museotoimintaa varten piti perustaa yhdistys. Kellari alkoi täyttyä, se tuli liian pieneksi vuosien varrella. Lisätilaa sai talon toisesta kerroksesta eli olohuoneesta. Tällä hetkellä on yli 1500 vanhaa lelua. Satavuotiaiden nallejen vieressä on nukketaloja eri aikakausilta ja lukuisia lapsuusmuistoja jos jonkinlaisia.
Tällä museon perustajalla on monenlaisia hauskoja tarinoita kerrottavana jättiläismäisestä kokoelmastaan museokävijöille. Museon vanhimmasta nukesta voi olla ylpeä. Se on 1700-luvulta. Ennen lapsilla oli vain vähän leluja, joten niitä pidettiin hyvin ja jälkeenpäin ne vielä säilytettiin muistoina.
Kohtalon ironiaa on, että Ulla-Maijalla ei ollut lapsena nallea. Tänäpäivänä hänen kokoelmansa saa kateelliseksi varmaan enemmän kuin yhden lapsen...
lauantai 10. elokuuta 2013
"Kokoelmasta tuli museo", nukkenallemuseo lehdessä
http://www.midilibre.fr/2013/08/09/une-collection-devenue-musee,744092.php
Midi Libre le 10 août 2013
Photo: Jean-François Callier
Suomennan artikkelin piakkoin.
Photo: Jean-François Callier
Suomennan artikkelin piakkoin.
perjantai 9. elokuuta 2013
Rauta kuumana
Vertaan koko ajan viime vuoden elokuuta tähän kuuhun. Ihan samoissa ollaan tällä hetkellä. Joka päivä on ollut ihmisiä museossa.
Tänään oli 6, tai oikeastaan 8. Mutta 2 ei lasketa tilastoihin, koska he eivät olleet sisäänpääsyä maksavia. Kyseessä oli nimittäin Midi Libren toimittaja, joka tuli 8-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Hän näytti minulle oikein lehdistökorttinsa. Ihmettelin ensin, kun taas tuli lehdistön edustaja. Mutta sitten hän kertoi olevansa Montpellier'n Midi Librestä ja ne kaksi eilistä olivat Alèsin lehdestä. Joka kaupungilla on oma painoksensa Etelä-Ranskassa. - Toisaalta siitä tuli mieleen, että nyt Nukkenallemuseosta puhutaan tuolla lehden toimituksessa. Internetissä on paljon kuvia tästä museosta, ne vaikuttavat. Ja viime aikoina me saatiin vielä video museosta Paulan ja Timon ansiosta. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Tämä monpellierlainen naistoimittaja oli varmaan jo kuusissa kymmenissä ja pitkä ammattiura takanaan. Alkuaan sveitsiläs-saksalainen, joka on tullut Ranskaan. Hänen toimittaja vierailunsa oli kai epävirallinen, koska hän ei tehnyt muistiinpanoja, vaan me puhuttiin muuten ja sain kertoa kokoelmastani. Voi hän silti kirjoittaa artikkelin. Suomalaisuuskin oli tälle madamelle tuttua, koska hän oli tehnyt jutun lehteen jostain suomalaismuusikosta, joka oli esiintynyt Montpellierssa.
Kuuden kävijän joukossa oli naapurikylästä tytär vanhan ätinsä kanssa. Hyvin elegantteja molemmat. Uteliaisuuttani kysyin, mistä kaukaa he tulevat. Kun kuulin naapurikylän nimen, kysyin tarkemmin, ovatko he alkuaankin paikkakuntalaisia. Niinkuin arvasin, sain vastaukseksi Pariisista ja Marseillesta he ovat muuttaneet. Siis kaupunkilaisia suurista metropoleista. Ihastuksissaan he täällä olivat. Vanha äiti käveli kepin kanssa ja toin hänelle tuolin, että sai istua välillä. Kun he olivat nähneet kaiken, madame sanoi, että tämä museo ansaitsisi isomman toimitilan. Hän kiitteli sitä, että on tallennettu kaikkea. Nykyään heitetään roskiin, sitä, mitä ennen säilytettiin. Kulutusyhteiskunnassamme on paljolti vain kertakäyttötavaraa. Ja tietokoneaikanamme kaikesta tulee numeerista, joka ei ole aina painettua, ja se häviää helposti.
Sitten oli vielä isovanhemmat lastensa 10 vuotiaiden kaksostyttöjen kanssa. He olivat myös paikallisia, paitsi kaksoset olivat muualta kauempaa. Kun kysyin, mistä saivat idean tulla tänne. Museokyltit tien vieressä heidät tänne toivat kuten edelliset. Koulunäyttely oli tykätty. Monsieur sitävastoin piti nukketalojen todellisuutta vastaavasta miniatyyrimaailmasta.
Loppujen lopuksi tämä päivä oli paikallisten. Vaikka he mainitsivat museokyltit tien vieressä olleen ratkaisevan museovierailulle, mutta kiinnostus oli herännyt varmaan muutenkin. Ihmisten puhemyllylläkin on todennäköisesti ollut osuutensa. Ja nyt tällä kertaa se oli meille myötämielistä. Paikallisten silmissä on ollut vaikeinta voittaa suosio. Toisaalta täällä on tänä kesänä ollut paljon belgialaisia, joista ei ole kukaan ollut Brysselin Lelumuseossa.
Simone, yksi ystävä täällä kylällä, sanoi päivällä, että teillä on ollut enemmän väkeä museossa kuin viime vuonna. Midi Libre oli tekemässä artikkelin, jatkoin. Hän levittää nyt tuon uutisen koko kylälle. Niin pitääkin ja me saadaan huomiota. Ollaan muuten näkymättömissä.
Joka päivä, varsinkin sesonkiaikana, on yllätys. Silloin täytyy hioa kun on rauta kuumana, sanotaan. Vähän stressaa, minkälaiset tulokset saadaan. On niin kuin olisi tentissä. Täytyy ajatella kokonaisuutta, eikä vain yhtä kuukautta. Se ajatus auttaa. Ja joka tapauksessa eteenpäin me hurjastellaan enemmän tai vähemmän suurella menestyksellä.
Tänään oli 6, tai oikeastaan 8. Mutta 2 ei lasketa tilastoihin, koska he eivät olleet sisäänpääsyä maksavia. Kyseessä oli nimittäin Midi Libren toimittaja, joka tuli 8-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Hän näytti minulle oikein lehdistökorttinsa. Ihmettelin ensin, kun taas tuli lehdistön edustaja. Mutta sitten hän kertoi olevansa Montpellier'n Midi Librestä ja ne kaksi eilistä olivat Alèsin lehdestä. Joka kaupungilla on oma painoksensa Etelä-Ranskassa. - Toisaalta siitä tuli mieleen, että nyt Nukkenallemuseosta puhutaan tuolla lehden toimituksessa. Internetissä on paljon kuvia tästä museosta, ne vaikuttavat. Ja viime aikoina me saatiin vielä video museosta Paulan ja Timon ansiosta. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Tämä monpellierlainen naistoimittaja oli varmaan jo kuusissa kymmenissä ja pitkä ammattiura takanaan. Alkuaan sveitsiläs-saksalainen, joka on tullut Ranskaan. Hänen toimittaja vierailunsa oli kai epävirallinen, koska hän ei tehnyt muistiinpanoja, vaan me puhuttiin muuten ja sain kertoa kokoelmastani. Voi hän silti kirjoittaa artikkelin. Suomalaisuuskin oli tälle madamelle tuttua, koska hän oli tehnyt jutun lehteen jostain suomalaismuusikosta, joka oli esiintynyt Montpellierssa.
Kuuden kävijän joukossa oli naapurikylästä tytär vanhan ätinsä kanssa. Hyvin elegantteja molemmat. Uteliaisuuttani kysyin, mistä kaukaa he tulevat. Kun kuulin naapurikylän nimen, kysyin tarkemmin, ovatko he alkuaankin paikkakuntalaisia. Niinkuin arvasin, sain vastaukseksi Pariisista ja Marseillesta he ovat muuttaneet. Siis kaupunkilaisia suurista metropoleista. Ihastuksissaan he täällä olivat. Vanha äiti käveli kepin kanssa ja toin hänelle tuolin, että sai istua välillä. Kun he olivat nähneet kaiken, madame sanoi, että tämä museo ansaitsisi isomman toimitilan. Hän kiitteli sitä, että on tallennettu kaikkea. Nykyään heitetään roskiin, sitä, mitä ennen säilytettiin. Kulutusyhteiskunnassamme on paljolti vain kertakäyttötavaraa. Ja tietokoneaikanamme kaikesta tulee numeerista, joka ei ole aina painettua, ja se häviää helposti.
Sitten oli vielä isovanhemmat lastensa 10 vuotiaiden kaksostyttöjen kanssa. He olivat myös paikallisia, paitsi kaksoset olivat muualta kauempaa. Kun kysyin, mistä saivat idean tulla tänne. Museokyltit tien vieressä heidät tänne toivat kuten edelliset. Koulunäyttely oli tykätty. Monsieur sitävastoin piti nukketalojen todellisuutta vastaavasta miniatyyrimaailmasta.
Loppujen lopuksi tämä päivä oli paikallisten. Vaikka he mainitsivat museokyltit tien vieressä olleen ratkaisevan museovierailulle, mutta kiinnostus oli herännyt varmaan muutenkin. Ihmisten puhemyllylläkin on todennäköisesti ollut osuutensa. Ja nyt tällä kertaa se oli meille myötämielistä. Paikallisten silmissä on ollut vaikeinta voittaa suosio. Toisaalta täällä on tänä kesänä ollut paljon belgialaisia, joista ei ole kukaan ollut Brysselin Lelumuseossa.
Simone, yksi ystävä täällä kylällä, sanoi päivällä, että teillä on ollut enemmän väkeä museossa kuin viime vuonna. Midi Libre oli tekemässä artikkelin, jatkoin. Hän levittää nyt tuon uutisen koko kylälle. Niin pitääkin ja me saadaan huomiota. Ollaan muuten näkymättömissä.
Joka päivä, varsinkin sesonkiaikana, on yllätys. Silloin täytyy hioa kun on rauta kuumana, sanotaan. Vähän stressaa, minkälaiset tulokset saadaan. On niin kuin olisi tentissä. Täytyy ajatella kokonaisuutta, eikä vain yhtä kuukautta. Se ajatus auttaa. Ja joka tapauksessa eteenpäin me hurjastellaan enemmän tai vähemmän suurella menestyksellä.
torstai 8. elokuuta 2013
Sanomalehdestä vierailu
Kysyin heiltä, miten he saivat idean tulla tekemään tänne artikkelia. Toimittaja monsieur sanoi, että tämä museo on ollut jo kauan olemassa. Joten he tulivat katsomaan, mitä tänne Nukkenallemuseoon kuuluu.
Pyysin heitä kirjoittamaan vieraskirjaan. Vieressä kuva.
Tekstin voisi suomentaa suunnilleen näin:
"Kiitos tästä vierailusta tässä niin erilaisessa maailmassa".
Paikallisilla on ollut tapana kysyä tai ihmetellä, onko tämä museo vielä olemassa. Niin varmaan tuolla lehdessäkin ajateltiin, vaikka he ovat julkaisseet aina välillä artikkeleja. He halusivat nähdä, miten museo on kehittynyt ja mikä on se meidän "elämänlanka", mikä pitää hengissä. Sydämen asiasta tässä on kyse. Siinä se meidän salaisuus on. Satoi tai paistoi.
tiistai 6. elokuuta 2013
Lapin eksotiikkaa
http://souvenirs.midiblogs.com/media/02/01/4183181416.pdf
Tänään näin Anduzen turistitoimistossa Midi Libren kesäoppaan. Nyt vasta sain käteeni sen lehden, jossa oli tästä museosta artikkeli kesän alussa. Skannasin sivun. Me ollaan siinä Musée du Bonbon eli Karkkimuseon vieressä esillä.
Lehden toimitus oli valinnut Lappi-aiheisen kuvan tämän museon kokoelmasta. Se tuo vähän Pohjolan eksotiikkaa tänne Välimeren maalle.
Viime viikolla Midi Librestä soitettiin, että he tulisivat tekemään toisen artikkelin. Mutta mitään ei ole kuulunut jälkeenpäin. Heidän piti soittaa uudestaan ja sopia päivästä. Ehkä he peruuttivat tulonsa. Vahinko vaan.
Muuten vielä tuosta kuvassa olevasta aikaisemmasta artikkelista. Ei me viime vuonna päästy tuohon kesäoppaaseen, vasta tänä vuonna. Kestää vuosia voittaa luottamus.
Tänään näin Anduzen turistitoimistossa Midi Libren kesäoppaan. Nyt vasta sain käteeni sen lehden, jossa oli tästä museosta artikkeli kesän alussa. Skannasin sivun. Me ollaan siinä Musée du Bonbon eli Karkkimuseon vieressä esillä.
Lehden toimitus oli valinnut Lappi-aiheisen kuvan tämän museon kokoelmasta. Se tuo vähän Pohjolan eksotiikkaa tänne Välimeren maalle.
Viime viikolla Midi Librestä soitettiin, että he tulisivat tekemään toisen artikkelin. Mutta mitään ei ole kuulunut jälkeenpäin. Heidän piti soittaa uudestaan ja sopia päivästä. Ehkä he peruuttivat tulonsa. Vahinko vaan.
Muuten vielä tuosta kuvassa olevasta aikaisemmasta artikkelista. Ei me viime vuonna päästy tuohon kesäoppaaseen, vasta tänä vuonna. Kestää vuosia voittaa luottamus.
maanantai 5. elokuuta 2013
Löytöretkellä
Ostin vanhan nallen, miniatyyri posliinivaasin ja siihen kukkasia. Lisäksi tuli ostettua yksi santon provencelainen nukke, koska niitä kaivataan joskus museossa. Se on paikallista käsityökulttuuria. Santonit ovat vanhoja ammatteja esittäviä vanhusnukkeja, jotka on tehty savesta ja ne on käsinmaalattu.
Monipuolistaa täytyy yhä kokoelmaa. Tänään juuri monipuolisuus sai kiitosta museokävijöiltä. Oli 9 turistia. Kaikki tulivat melkein samalla oven aukaisulla sisään. Täällä oli hiukan täyttä, niin pieni tämä museo on. Kokoelma vie paljon tilaa, ihmiset eivät meinaa enää mahtua. Pariisilainen monsieur kysyi, kuinka paljon kaikkiaan on täällä artikkeleja. Niin monesti kysytään. Sanoin, että aloin keräämään vuonna 1985 ja keräily jatkuu. Vaikka museoesitteeseen kirjoitetaan aina vaan yli 1500! Joten totuus on yllätys. Lisäksi hän kysyi, mistä olen kaikkea löytänyt. Vastasin, että me keräilijät opimme löytämään vuosien aikana. Lisäsin vielä, että voin löytää ihan kaikkea mahdollista, mitä vaan toivoa voisi, jos vaan olisi isompi kukkaro. Salaisuuksia ne löytöpaikat ovat, vaikka välillä niitä paljastan.
Tänään oli perheitä ja pariskuntia, pariisilaisia tai naapurimaakunnista. Anduzen turistitoimistosta tuli osa tai sitten he olivat löytäneet mainoksemme hotellista tai muualta.
http://www.santons-escoffier.com/
http://www.santon-provence.fr/
http://musee-du-santon.e-monsite.com/pages/origine-des-sa...
http://www.ot-saintambroix.fr/index.php
https://www.objectifgard.com/2013/08/03/st-ambroix-deux-j...
Nukke on nyt takkani päällä. Sitä katsellessani äsken syödessäni keksin, mistä teen sen ison kenkätalon, jossa vanhus asuu suuren "kakaralaumansa" kanssa. Sitä varten tarvitaan 5-10 vanhaa pientä nukkea. Suomesta tuon sen vanhan "talokengän", johon voi rikkoa ikkunoita ja oven, katon tekoa unohtamatta.
http://en.wikipedia.org/wiki/There_was_an_Old_Woman_Who_Lived_in_a_Shoe
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)