sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Puunukeista

https://www.rubylane.com/item/1391598-dr-0842/An-Early-around-1850-handpainted-wooden?search=1
Tässä on aika samannäköinen puunukke kuin uusin peddler-nukkeni, josta edellisessä blogi- tekstissäni kerroin.


Alimmassa kuvassa on vanhempia puunukkeja.



Nuket yllä ovat kuningatar Victorian nukkeja.

Anteekspyytäväinen tuli taas


Viikon päästä alkaa syysloma Ranskassa ja kestää pari viikkoa. Nyt on ollut hiljaiseloa museossa. Hiljainen on kylätie. Ainakin se, joka johtaa meidän kyläämme. Jos vähän vilkastuisi ensi viikon loppuna. Viime vuonna meillä oli paljon vähemmän kävijöitä kuin edellisenä. Joten odotukset eivät ole suuret.

Mutta uusi nukke tuli museoon eilen! Riemullista aina, kun kokoelma kasvaa. Se symboloi jotenkin tulevaisuutta, jota rakennetaan koko ajan, oli horisontti sitten aurinkoinen tai sumuinen. Samalla pieni palanen menneestä maailmasta tuli nykyisyyteen. Elämä ennen ja nyt tulee elävämmäksi ja puhuttelee.

Tässä kuva nukesta ja lähikuvia siitä alempana.

Tämä on kulkukauppiasnukke, joka kuvaa entisaikojen maaseudulla kiertäviä kauppiaita. Suurin osa väestöstä asui maaseudulla ja elettiin omavaraistaloudessa. Kotona saatiin kaikki tehtyä, mitä tarvittiin. Elämä oli vaatimatonta. Kaupunkiin oli matkaa ja toreille. Joten näillä kiertelevillä kauppiailla oli tarvetta. He toivat tarvittavia tavaroita kylästä kylään talosta taloon. 

Veistetty puinen käsin maalattu pää on tyyliltään noin 1850-luvulta. "Hurmauskiharakampauksia" oli puunukeilla paljon aiemmin, tällä on niitä maalattu molemmin puolin kasvoja. Olen seurannut vanhoja puunukkeja netissä ja siksi päättelen sen iän. Saksassa on näitä Grödnertal nukkeja valmistettu paljon, myös Itävallan vuoristoalueella.

Nukella on pieni pää. Noilla 1800-luvun nukeilla näkee useasti epäsuhtaisia päitä, jalkoja, käsiä tai käsivarsia kuten tällä on valtavat hartiat ja käsivarret. Tällä ei ole viittaa, joka noilla kaupustelijanukeilla on yleensä. Se peittäisi nuo ylikorostetut hartiat alleen. Viitta oli kai matkavaate vanhaan aikaan, kuten elokuvissa näkee. Nuo kaupustelijat kulkivat alkuaikoina jalan. Englannin peddler-sana tarkoittaa jalan kulkemista. (Latin pes, pedis=jalka)

https://en.wikipedia.org/wiki/Peddler

Netistä löysin näistä paljon historiaa vierailla kielillä. Mutta vasta kun siskolta kuulin oikean sanan suomeksi 'kulkukauppias' suomen kielelläkin löytyi. Sitten tuli vastaan muita sanoja näistä kiertelevistä kauppiaista: laukkuryssä, kamasaksa...

60-luvulla Tarvasjoella kävi vielä kulkukauppiaita, vanhoja miehiä kauppatavaroineen pyörällään. Sellainen muisto minulla on lapsuudesta. Naapurin Tarja, jokapäiväinen leikkikaverimme, antoi yhden sellaisen nimeksi "Anteekspyytäväinen", koska tällä oli anteeksipyytävä puhetapa. Lapsia kiehtoivat nuo myytävät tavarat, taisi olla huuliharppuja, henkseleitä, sukkanauhoja, nappeja, mitä lie paljolti rihkamaa tai sellaista, mitä ei enää nykymaailmassa tarvitsisi. Kukapa nykyään henkseleitä käyttää tai sukkanauhoja?

Mustalaisia kulki myös ennen maaseudulla myymässä pitsejään tai muuta.

Nukke on varmaankin saanut myöhemmin uudet vaatteet ja uudet aatteet, koska on liian hyvin säilynyt vaatekangas ollakseen melkein 170-vuotias.


Kaikki on tehty käsin, vaatteet on ommeltu taidokkaasti pikkuisilla pistoilla. Näkee, että ompelutyö oli hyvin harjaantunutta ennen. Ompelukoneita ei ollut, ylellisyyttä, jota meillä on yllin kyllin 2000-luvulla, vaikka emme sitä enää hyödynnäkään kuin harvemmin. Kaupasta saa helpommalla kuin itse tehden. Vaikka laatu ei olekaan samaa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ompelukone

WIKIPEDIA: "Ompelukoneiden massatuotanto alkoi vasta 1850-luvulla. Isaac Merritt Singer kehitti ensimmäisen kaupallista suosiota saavuttaneen koneen edeltäjiensä keksintöjen pohjalta."

Vanhaa hienoa pitsiä on nuken "parreimmassa esliinassa" ja huivissa. Kukkakorin kukat on käsityötä myös.

Mahtaako olla nyplättyä pitsiä, täytyy ottaa selvää ja missä tehty.

Hamekangas on puuvillaa eikä siinä näy pahemmin koin syömää kohtaa. Mutta mitään ei kannata ottaa pois yltä ja pestä, ettei tule yllätyksiä. Pitsi tai muu voi rikkoontua.

Yleensä pesen nukkejen vaatteet ja neulon ne uudestaan paikoilleen, jos ne ovat häiritsevän likaisia. Tämä ei ole, kelpaa esille vitriiniin sellaisenaan, vaikka ei olekaan enää puhdas pulmunen. Vanha on aina vanha.

Nukella ei ole jalkoja, vaan rautakehikko, joka pitää sen pystyssä. Alimmaisessa kuvassa se näkyy.

http://www.kirjastovirma.fi/kuusamo/kaupankaynti

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laukkuryss%C3%A4

http://www.skytat.fi/kannaksen-sukuhaarat/joutselaen-kylae/arkielaemaeae/344-laukkuryssat

https://fr.wikipedia.org/wiki/Colporteur

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hansaliitto

https://www.pinterest.fr/pin/313422455296321760/  Siinä vielä kuvia peddler-nukeista.

Näitä kiertelevien kauppiaiden tarinoita lukiessani tuli mieleen Tapio Rautavaaran laulu "Hummani hei, hummani hei, hopotiti hummani hei" sanoitusta: "...kuinka pieninä palasina onkaan leipäni maailmalla".

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Jotakin ajatuksia tuulettavaa

Nallella on minun vanha villatakki päällä. Löysin sen kammiosta kotona Suomessa. Siellä oli laatikollinen meidän vanhoja lastenvaatteita. Äiti säästi kaikki, laittoi korjuun. Se oli toista ennen. 

Nykymaailmassa ei ole enää useinkaan vinttejä, tai maaseudulla kammioissa ei säilytetä vanhaa. Kulutusyhteiskuntamme kierrättää tai heittää roskiin.

Monet lapset eivät ole koskaan olleet vintissä, koska uusiin taloihin ei niitä rakenneta. Mikä rikkaus onkaan meillä eilispäivän lapsilla ollut, kun olemme voineet tehdä löytöretkiä vintin kätköissä!

50-60-luvun taitteen lasten muoti näkyy villatakistani. Nyt se on aarre täällä museossa, kiitos vanhojen sukupolvien muistokulttuurin.

Ranskassa yksi kirpputorimuoto tai sana on vide-greniers = tyhjentää-vintit sanasta sanaan suomennettuna. Niihin en mene koskaan, koska kerran pari siellä ollessa en nähnyt muutakuin kiinalaista krääsää tai lastenvaatteita, joita nuoret perheet myyvät tai kierrättävät. Antiikista ei siellä ollut tietoakaan, toisin kuin kirpputoreilla, joissa näkee kaikkea laidasta laitaan, arvokasta ja vähemmän arvokasta tai vielä käytettävää kulutustavaraa.

Ranskan vide-greniers kuvaa hyvin aikaamme. Nurkat tyhjennetään. Mitään ei säilytetä. Kaikki menee lopulta roskiin tai kierrätykseen. Muistokulttuuria ei enää ole kuten ennen. 

Atk aika vielä tekee kaikesta digitaalista. Valokuva-albumit ovat kadonneet, koska kuvat ovat muistikorteilla tai pilvessä tallennettuna. Kirjeitä ei enää kirjoiteta. Konkreettiset dokumentit ovat häviämässä eletystä elämästämme.

Joskus ranskalaiset sanovat museossa, että kaikkia vinttejä ei ole vielä tyhjennetty. Niistä tuleekin tulevaisuudessa aarrekammioita. 

Arkipäivässä joku pieni vanha esine voi pysähdyttää meidät ja viedä takaisin vuosien taa niin elävästi, kuin se olisi läsnä tässä ja nyt. Ajatukset tuulettuvat ja tämä päivä nähdään uusin silmin.

Taidan kaivaa valokuva-albumit esille!

torstai 28. syyskuuta 2017

Uusi Nukkenallemuseon paikka?

Eilen oltiin haukun kanssa Saint Ambroix kylässä, jossa olin katsomassa mahdollista museotaloa kesällä. Se talo on edelleen myynnissä. Katselin sitä ulkopuolelta taas. Mutta ensin täytyy myydä tämä omani. Siinä tämän hetken kompakysymys. Se ei tapahdu taikaiskusta kuten toivoisi, jotta voisi siirtyä tuonne toiseen kylään.

Tämä Dixie koira on kuin vanha Dixouni. Molemmat yhtä kotoisia heti ensimmäisinä päivinä, niin kuin olisi oltu aina maailman parhaita ystäviä. Näyttää siltä, että heti sen näkee, mikä elukka sopeutuu ja mikä ei.

Kun oltiin tuolla kylillä kävelyllä, Dixie seurasi uskollisena mukana joka paikkaan. Toisin kuin aikaisemmin toissa päivinä Ibiza koira, joka itsepäisenä alkoi kieriskellä maassa näyttääkseen kuin ätö, kaiken periksi saanut lapsi, että sitä ei huvita tulla metriäkään pidemmälle ja siihen paikkaan stoppasi yhdessä retkeily.

Kiivettiin kylän keskellä olevalle vuorelle, jossa on paljon historiaa ihan kelteistä alkaen. Siellä komeilevat linnan rauniot tragedioineen ja kirkko.

Siellä saa nauttia panoraama näköaloista joka ilmansuuntaan. Kylän yleisnäkymä on keskiaikainen ja sitä ei ole pahemmin pilattu modernilla rakennustyylillä. Niin usein tapahtuu.

Tämän Lezanin kylän vanhaan koulurakennukseen rakennettiin lisäsiipi. Se töksähtää pahan kerran tyyliltään, koska on moderni yksinkertainen kirkkaan värinen laatikkorakennus  valtavine ikkunoineen vuosisadan alun koulun vieressä.

St Ambroix on kylläkin aika kaukana Nïmes'istä ja Montpellier'sta, mutta se on silti vilkas noin 3500 asukkaan kylä. Ja hyvät palvelut siellä on, onhan siiinä vieressä iso Lidl!

Lisäksi lähistöllä on paljon kauniita luontoretkipaikkoja, kuten tässä Lézanissa. 

Toisaalta saa nähdä miten käy asuntokaupoissa, ja tuleeko siitä uusi Nukkenallemuseon kylä.





tiistai 26. syyskuuta 2017

Sydänten sulattaja

Tätä kirjoittaessani tietokoneella pöydän alla makaa väsyneenä haukku. Sen kuuma pehmeä karvatassu on jalkani päällä. Sellaista olen kaivannut sen jälkeen kun Dixou meni taivaaseen. Rauhallisen haukun läsnäoloa.

Koiratarhasta kysyttiin eilen, miten menee Ibiza Labradorin kanssa. Kerroin, että se haukkuu yöt ja myös päivällä, jos ei pääse yhtenään ulos. Muuten kiltti se on, ei tarvitse pelätä, että se puree. Selvää on, että pitäisi olla puutarha, jossa se voi aina olla, koska on tottunut olemaan ulkona vuosikaudet.

SPA eli koirien orpokoti oli ymmärtäväinen ja käski tuoda Ibizan takaisin. Lisäksi he ehdottivat toista adoptoitavaa, 9-vuotiasta belgialaista paimenkoiraa, jossa on myös bordercollier'ia. Sen nimi muistuttaa Dixou'ani, Dixie, joten se on kuin enne. Jos Dixou enkeli taivaasta lähettää tänne toisen tilallensa, itseään muistuttavan ihmisen parhaan ystävän.

Eilen mentiin sitten koiratarhaan. Musta Ibiza oli tyytyväinen, kun saavuttiin perille ja se huomasi palaavansa takaisin kotiinsa, jonne halusi. Niin se viestitti meille käytöksellään. Ei tykännyt olla museovahdin hommissa.

Täällä on nyt toinen, susikoiraa muistuttava koira, jota suositeltiin. Eilen illalla käytiin 45minuutin iltalenkki, josta se tykkäsi. Kotona tämä uusi asukas haisteli kaikki nurkat yläkerrasta alas paitsi museon alakertaan, vanhaan viinikellariin se ei vielä päässyt. Niin se tuntee olonsa kotoisammaksi kun on tutut ja turvalliset hajut.

Dixie on ollut koiratarhassa vain 3kk. Sitä oli kaltoin kohdeltu niin, että se on pelkääväinen uusien ihmisten kanssa kunnes saavuttaa luottamuksen. Se pelkää käden nopeita liikkeitä, koska sitä on lyöty. Se liikkuu varovaisena kuin anteeksipyytäen olemassaoloaan. Liikuttava. Nyt se on meidän kanssa jo vapautunut.

Illalla nukkumaan mennessä käskin sen mennä olohuoneeseen petilleen, jossa Dixou aina nukkui. Mutta Dixie halusi tulla yläkertaan katsomaan. Se on villinnäköinen kuin suden penikka isoine pystykorvineen. Se kurkkasi varovaisesti yläkertaan ja kysyi armellen, saanko tulla jalkopäähän nukkumaan. Kukapa sellaista sydänten sulattajaa olisi voinut kieltää?

Ensimmäinen normaali yö moneen päivään levottoman haukkuvan Ibizan jälkeen oli kuin ylellisyyttä. Rauha oli taas palannut taloon.

Anduzessa käytiin aamulla ja haukku oli Gardon joessa uimassa, koska on kesäisen lämmintä tällä viikolla.

Tämä uusi museovahti vaikuttaa mitä parhaimmalta museopollarilta, joka hörökorvat höröllään kuuntelee ja vahtii nukkeja ja nalleja, uusia ystäviään.

Toivotaan yhtä hyviä päiviä jatkossakin Dixien seurana.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Koiran elämää

Herätys klo 4 aamuyöllä. Ibiza tahtoo ulos ja haukkuu niin kauan, että pääsee. Sitten kuljetaan ulkona sen jälkeen toistamieen 3 kertaa.

Herätys tänään klo 6. Ibiza on herännyt ja tahtoo ulos. Kun tullaan sisälle, se ei ole oikein tyytyväinen, koska ulkona on mukavampaa, hajuja paljon. Joten tunnin päästä se haukkuu niin kauan, että varmaan pääsee taas kävelylle ulkoilmaan.

Sisällä se kiertää joka päivä ympyrää pitkin huoneistoa kuin levoton sielu. Välillä se lepää hiukkasen. Mutta sama epätoivoinen edestakaisliike toistuu huolettavan usein.

Kokeillaan ensi keskiviikkoon asti, jos haukku sopeutuu ja rauhoittuu. Muuten se täytyy viedä takaisin koiratarhaan. Naapuri valitti jo, että koira haukkuu liikaa. Ei keskellä kylää sellaista koiraa voi pitää. Enkä voi sen kanssa jatkuvasti hyppiä ulkona ja sisällä. 10-vuotias koira, joka on enemmän kuin puolet iästään viettänyt koiratarhassa ulkona häkissä, ei näytä muusta enää tietävän. Ulkokoira se on.

Muuten se on kiltti ja ihana, kun se on rauhallinen välillä. Mahtaa jatkuva haukunta ja edestakaisliike väsyttää raukkaa. Vuosien tarhaelämä on sen muuttanut.

Koirat ovat hyvin viisaita! Toisaalta, jos se haluaa viestittää käytöksellään meille, että se haluaa takaisin tarhakotiinsa toisten orpokavereiden mukaan.


torstai 21. syyskuuta 2017

Uusi museovahti

Ibiza tuli eilen mukaamme eläintarhasta Nîmesin läheltä. Se on myös ei puhdasrotuinen Labrador kuten Dixou oli. 

Tämä on 10-vuotias tyttökoira, Dixou oli 9 vanha poikakoira, kun sen adoptoin vuonna 2009.

Jo automatkalla haukku oli aika levoton, kun pysähdyttiin Lidl kaupan parkkipaikalla ja tien varrella. Jätskikään ei sille maistunut, toisin kuin Dixou sitä ahmi suurena herkkuna aina, paitsi viimeisenä vuotenaan.

Illalla se kiersi ympäri talossa niin kuin on kiertänyt häkissään monia vuosia koiratarhassa. Sitä ei ollut kukaan adoptoinut, koska oli hiljainen ja "näkymätön". 

Eilen siivosin sen kaksi pissaa museosta, mutta ei se onneksi rikkonut mitään. Hermostunut se oli. Ei pysynyt paljoa paikoillaan, vaan liikkui koko ajan paikasta toiseen. Toisaalta tutki samalla uuden kotinsa nurkat, vaikka epätoivoista häkkiliikettä se ennemminkin oli. Vaikka niitä koiria ulkoilutetaan siellä koiratarhassa, kuitenkin ne ovat aina häkeissä.

Nyt aamupäivä on ollut haukulle yhtä levotonta uuteen paikkaan totuttelemista. Häkkilintukin kokee häkkinsä varmaan turvalliseksi lopulta ja on "eksyksissä", jos jonain päivänä ovet avataan vapauteen.

Viime yönä tämä uusi talovahti herätti neljän aikoihin. Kauhea haukkuminen tai parkuminen kuului alhaalta. Se tunsi olevansa niin oudossa paikassa. Vein sen ulos pienelle lenkille ja se rauhoittui aamuun asti, jolloin taas soi tämän "koiraherätyskello".

SPA:ssa tätä haukkua sanotaan kiltiksi ja helpoksi luonteeksi. Siellä niitä orpoja on kaikenkaisia rotuja ja muutenkin kirjavaa joukkoa. Dixou enkeli "lähetti" meille tämän mustan mörrikän.

Ibiza on päässyt nyt museovahdin hommiin. Korvat höröllään se kuuntelee yöt ja päivät. Toivottavasti se ei enää hauku yöllä. Naapurin emäntä valittaa heti.

Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sanoi vanha kansa.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Paljon, paljon!

Tässä yksi kulttuuri viikonlopun museokävijän kommentti vieraskirjaamme. Antiikkimyyjä kirjoittaa museokäynnistään: "Paljon kaikkea kaunista näin pienessä talossa. Mutta miten viehättävää!"

Aika harvoin täällä käy noita antiikin tai vanhan tavaran ammattilaisia. Business asiat varmaankin kiinnostavat enemmän. Mutta kyllä näkee, että työ on samalla myös intohimo eikä vain leipätyö.

Tuo eläkeläisikäinen pariskunta oli entisiä pariisilaisia, jotka asuvat nykyään täällä lähistöllä. Siinä melkein taikasana museokäyntiä varten. Pariisi. Täällä Nukkenallemuseossa voi sanoa kuin Tenavat, että "Onni on olla suosittu" ainakin noiden pariisilaisten, entisten ja nykyisten, parissa.

Heitä oli useita taas nyt täällä kulttuuripäivinä. Vaikka porukka oli kirjavaa. Paikalliset naapurikylistä kerrankin olivat kiinnostuneita tästä Nukkenallemuseosta. Se on uutta. Kaikkia sukupolvia täällä kävi.

Liikuttavinta oli, kun vanha maalaispariskunta tuli huonon saattonsa kanssa. Emäntä oli paremmassa kunnossa. Isäntä sitävastoin kulki skolioosiselkävaivaisena. Kasvoista näkyi kova kärsimys. Mutta kaikesta tuo vanhus oli kiinnostunut ja kiipesi vaivalloisesti rappuset ylös toiseen kerrokseen. Entisajan koululuokka piti nähdä, kukapa koulumuistoja unohtaisi, ja lapsuuteen piti palata ainakin hetkeksi. Kun kysyin, mitä leluja heillä oli pienenä. Vanha mies sanoi, ettei heillä siihen aikaan ollut mitään...Emännällä oli ollut joku ainut nukke.

Samanaikaisesti oli museossa siis nykyajan - ja sota-ajan lapsia. Yltäkylläisyys ja puute tuli esille silloin konkreettisesti. Nykypäivän kulutusyhteiskunnan lasten leluvuori ja sota-ajan lasten tyhjyys.

Kuvassa alla tämä ehkä 100-vuotias nalle kertoo näistä eri ajoista. Se on nähnyt paljon elämää ja lohduttanut monia sukupolvia.

Niin ne lasten aarteet siirtyivät ennen vielä sukupolvilta toiselle kultaakin kalliimpina. Kun oli ollut vain se YKSI JA AINUT.


Asiasta toiseen. Kaikki on suhteellista. Annoin tämän juttuni aiheeksi Paljon, paljon!

Me osaamme arvostaa kaikkea enemmän, jos saamme vain yhden lahjan. Sen sijaan, että saisimme niitä kymmenen.

Aurinkoakin kiittää enemmän, jos ei aina voi siitä nauttia, jolloin siitä tulee helposti itsestäänselvyys. Tai sade.

Kulttuuri viikonloppu meni viimeisiä vuosia paremmin, kun täällä kotimuseossa kävi lähes 60 henkeä. Melkein puolet enemmän kuin ennen. Nukkenallemuseon kukkaro tuli täyteen.

Se mikä on toisille paljon, voi olla toisille vähän. Mutta ollaan iloisia, kun päästään eteenpäin.

torstai 14. syyskuuta 2017

Syksyä ilmassa

Päivisin on vielä kesäistä, mutta yölämpötilat ovat laskeneet. Kesä on ollut tähän asti poikkeuksellisen kuiva, sadepäivät voi laskea sormin. Kovat helteet alkoivat kesäkuussa ja ovat jatkuneet melkein näihin viikkoihin asti.

Kaunis kesä toi museoon vähän enemmän museokävijöitä kuin viime vuonna. Joten ollaan tyytyväisiä. Viime vuosi olikin takapakkia menneisiin vuosiin nähden, kun yhtäkkiä kävijämäärä laski puolella. Toisaalta ei me ainoita pettyneitä oltu silloin.

Pariisin Nukkemuseo joutuu lopettamaan nyt syyskuun puolessa välissä, koska terrori-iskut Pariisissa romahduttivat täysin sen toiminnan vuonna 2015. 2000-luvun alun 50 000 kävijämäärä on laskenut 15 000kävijään viime vuonna. 10 000euroa kuukausivuokra! Tila olisi vaatinut lisäksi kalliit esteettömyysnormien mukaiset remontit. Siinä päätä huimaavia pilvissä olevia numeroita varsinkin tälle pienelle Nukkenallemuseolle. Me ei olla voitu edes moisista unelmoida. Toisaalta pieni on kaunista sanotaan, pysytään pieninä.

Luin tuosta leParisien- lehden toisesta artikkelista, että tuo Nukkemuseon pitäjä aikoo jatkaa enemmänkin antiikkibusiness'ksessä kuin museotoiminnassa, koska se ei kannata. Ja hän järjestää (museo)näyttelyn pariisilaiskotiinsa, jonne ottaa vastaan sopimuksesta kävijöitä ainakin toistaiseksi.

http://www.leparisien.fr/espace-premium/paris-75/il-fete-les-20-ans-de-son-musee-de-la-poupee-29-09-2014-4171583.php
"...poupées anciennes dont certaines en porcelaine valent quelque 200 000 € pièce..."

Ristiriitaista minusta on tuon Pariisin Nukkemuseon useat 200 000 euron nukkeinvestoinnit, joista kerrottiin aikaisemmin lehdessä. Siis talo- tai arvotaulu hintaiset nuket. Eikö niillä olisi jo voinut ostaa omat kiinteistötilat vuokratilojen sijaan, jos olisi mennyt vähän kauemmas keskustasta? Vaikka siinä taitaa olla yksi museon menestyksen salaisuuksia varsinkin amerikkalaisten keskuudessa. On kuin menisi sinne katsomaan pienempää Mona Liisaa.

http://www.leparisien.fr/paris-75003/paris-derniers-jours-pour-visiter-le-musee-de-la-poupee-08-09-2017-7245744.php

http://www.leparisien.fr/paris-75003/paris-clap-de-fin-le-15-septembre-pour-le-musee-de-la-poupee-08-08-2017-7182549.php

Ei meidän museotilannekaan ole hyvin varmaa. Jos tulisi tänne esteettömyysnormit kontrolli, voitaisiin saada sulkemisuhka, ainakin toiseen kerrokseen, koska rappuset eivät täytä vaatimuksia. Alakerta oli vuonna 2000 normien mukainen, nyt siinäkin olisi parantamisen varaa.

Siinä syy, miksi laitoin nyt lopultakin talon myyntiin. Sitä olen kauan touhunnut ja puhunut, ei koko elämää voi vain puhua. Vaikka se on nyt vielä ilman kiinteistötoimiston toimeksiantoa, vain 1.myynti-ilmoitus netissä kuin yksityiseltä yksityiselle. Mutta noihin toimistoihin sen myös välitän jonkun ajan päästä. Talojen hinnat ovat täällä paljon Suomea halvempia.

St Ambroix-kylässä näkemäni ihastuttava mahdollinen uusi museotalo motivoi minua tuumasta toimeen.  Kaikki pitäisi saada samaan kerrokseen ja vitriinien sisälle esteettömyysnormineen.

Museoelämä jatkuu hiljaksiin. Nyt on edessä Kulttuuri viikonloppu. Ja voi tulla väkeä museoon. Huomenna siivoan.

Tässä muutama kuva talostani, jonka ostin 1998. Se oli silloin unelmieni talo. Nyt se on liian pieni, koska "perhe" on kasvanut.

Tämän Philippe takan asennutin ensimmäisenä vuonna. Kivi on Gardin alueen kiveä.

http://cheminees-philippe.com/catalogue/les-traditionnelles/blangy/

Tuo malli on näköjään edelleen myynnissä. Minulla on siinä molemmin puolin istuimet eikä vain toisella puolella kuten katalogissa. Pyysin sen ja he suostuivat lisäämään toisen samaan hintaan. Muuten se ei olisi symmetrinen.

Ylhäällä kaksi kuvaa ennen yläkerran museota ja alimmainen kuva on museoksi muuttuneesta talostani, jossa keittiönurkka on erotettu museosta verholla.

Aina vain pienemmät "teatterikulissit" näkyvät. Siellä nyt kokataan ja ollaan tietokonehommissa verhon takana. Dixou haukun koripedin paikka on myös siinä vieressä silloin, kun museossa on joku. Vaikka se on ollut tyhjänä jo yli puoli vuotta.

Omni jättiläisen tarina

Posti toi tänään tällaisen paketin Marjaanalta Turusta. Hän on nalleharrastaja ja yhdistyksemme jäsen.

Kun katsoo tarkemmin tuota pakettia, huomaa, että se on oikein sinetöity sinettilakalla ja Marjaanan sinetillä! Ei sellaisilla paketteja nykyään enää saa. Mistähän hän on oikein sinettilakkaa saanut?

Paketista löysin Guinnessin ennätyskirjan vuodelta 2000. Siinä on kuva Omni karhusta, maailman suurimmasta nallejättiläisestä vuonna 2000. Sen strategiset mitat ovat 7,68m ja 800kg.

Lisäksi siinä oli paljon virkattuja Suomi100 Omni miniatyyrinalleina, joita voi käyttää avaimenperinä.

Iso kasa hienoja korttejakin saatiin nyt jättinallesta ja taulu. Niissä taiteilija Henna Takkinen on kuvannut Omnia.

On niin kuin joulupukki olisi käynyt museossa tänään.


















marjaananjattikarhu.pdf

 
Tässä sivukuva Guinness world records 2000 suuresta ennätyskirjasta
(Helsinki media kirjat, Barcelona 1999):