Suuri "keksintö" narusta tehty tukka on hauska. Vaalea valmis esiliina on varmaan löydetty silloin vintistä, koska se on vanhempi. Sininen pienempi on saman mallinen kuin koulussa opittiin tekemään käsityönä 60-luvulla ja se on itse ommeltu. Lapsen kädenjälki näkyy.
Me oltiin kaksossiskon kanssa silloin 8-10 vanhoja, kun innostuttiin nukentekoon. Se oli ennen yhteiskouluun menoa. Missä lie minun tekemäni nukke, molemmat me niitä tehtiin jo pienempänä. Yhden ensimmäisen näin kotona maalla kammiossa. Se oli vaahtomuovilla täytetty kirjavasta vanhasta hamekankaasta tehty. Se oli sellaisessa kunnossa, ettei voisi esille laittaa. Nätteydestä ei ollut enää jälkeä. Reissussa rähjääntyneet nallet voivat olla vieläkin arvossaan, mutta räsynuket eivät. Lisäksi niitä on vaikeampi puhdistaa kuin nalleja.
Me saatiin se nukkeidea varmaan siitä, kun äiti puhui meille itse tekemästään nukesta, jonka oli koulussa aikoinaan tehnyt 1920-luvulla. Sillä oli nätti tarina, vaikka olikin surullinen. Ja se sai lapsen mielikuvituksen liikkeelle. Me haluttiin tehdä sanoin kuin äiti. Ja siitä alkoi minun kiinnostukseni antiikkinukeista.
Suomessa kotona ollessani käyn usein vintissä. Siellä on tunnelmaa, on ollut aina lapsuudesta asti, jolloin iltapäivä voi siellä kulua. Vaikka vanhoja lehtiä lukiessa, jos ei muuten. Toisaalta aina hakee jotakin, kun on keräilijä. Monet kerrat olen nähnyt tuon narutukkanuken istuvan orrella yksinään ja pölyttymässä. Aina olen mennyt ohi. Mutta tällä kertaa huomasin sen ja ajattelin ottaa mukaani. Miksi se nyt minut pysähdytti ja minua kosketti? - Siskon tekemänä, tunnearvoa on paljon. Se on muisto meidän lapsuudesta. Ja samalla se on ajankuva tai -peili. Nykyajan ylellisyysnukkeihin verrattuna se on vaatimaton kansan lelu. Ja onnistumisen iloa varmaan aikoinaan silti tuotti tekijälleen.
Vintin prinsessa pääsi lopulta museoon.
