Eilen oltiin kylässä saksalaisen Susannen tykönä. Hän emännöi isoa vanhaa maatilaa, joka on kylämme kunnantaloa vastapäätä. Paikka on ollut joskus kylän suurin maatila, johon kuului myös linna. Susanne on vähän yli viisikymppinen. 30 vuotta hänen elämästään on kulunut täällä Ranskassa, koska hän meni naimisiin ranskalaisen kanssa vähän päälle kaksikymppisenä kirjastonhoitaja opiskelijana. Mutta vuodesta 2008 Susanne on leski, mies oli kuollut sairauden runtelemana. Heillä on yksi tytär.
Ison elämänmuutoksen yhteydessä piti keksiä uutta elämään. Hän päätti kunnostaa huonokuntoisen suuren talonsa ja perustaa majoituspaikan turisteille. Osa talosta on vielä kunnostamatta, se on ensi vuoden suunnitelmissa.Muuten tämä uusi tuttavuutemme ehdotti museolle uutta toimipaikkaa hänen isossa talossaan. Hän oli lukenut Alès Agglo-lehdestä, että me haetaan isompia tiloja. Sanoin, että Lézan ei ole turistikylä kuten Anduze.
Jos museo olisi vieraassa talossa, silloin joutuisi maksamaan vuokraa toisin kuin omassa talossani, jossa on ilmaista. Tällaisessa Lézanin pienessä "Ei Missään" sivukylässä ei ole koskaan sellaista turistivirtaa, että pystyisi vuokria hoitamaan. - Joka tapauksessa ehdotus oli positiivista. Ei sellaisia usein tule.
Kun kysyin, miten hän yksinään on saanut niin paljon aikaiseksi. Talon vanhaemäntä, miehen adoptioäiti, "rautarouva" on ollut motivoimassa ja hänen hyvänä esimerkkinään. Vaikka tämä on ollut poissa jo vuosia, mutta hyvä muisto on kantanut. Miniä Susanne puhui anopistaan kuin omasta äidistään. Se oli yllättävää ja kaunista. Alkuvuodet olivat vaikeita, totesi hän kuitenkin. Niin voi kuvitella.
Me ollaan aina ihailtu tien vierestä tuon tontin hienoa puistopuutarhaa, jossa on satoja vuosia vanhoja valtavia puita. Niistä yksi on kiemuraoksainen setri, joka ulottuu ties kuinka korkealle, olisikohan 10-15m korkea. Cécile, entinen talon emäntä eli anoppi, jonka kunniaksi majoituspaikka on nimetty, oli kiivennyt nuorena melkein puun latvaan asti! Se kertoo voimakastahtoisesta ja rohkeasta tytöstä jo lapsena. Peppi Pitkätossu siitä tulee mieleen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Setrit
Susanne kertoi, miten hänelläkin on ollut lezanilaisten kapuloita rattaissa, kun on eteenpäin pyrkinyt. Yksi suuri syy kaikkeen negatiiviseen on kateus. Eivät paikalliset katso sitä suopein silmin, että suuren "maatilamatkailu" yrityksen omistaja on saksalainen. Vaikka hän onkin ollut naimisissa ranskalaisen kanssa. Siihen liittyy varmaankin myös maan historia, mutta ei siihen voi ikuisesti vedota.
Meillä oli hyvä vastaanotto. Ihana kotitekoinen luumutorttu odotti teepöydässä. Teekupit olivat kauniita ruusukuppeja 1900-luvun alusta perintöä. Teekannu oli oikeaa hopeaa, kuten osa tarjoiluastioita. Huvittavaa oli, kun huomasin, että minulla on tuo sama teeastiasto miniatyyrina nukketalossa, vaikka se minun on metallisekoitusta, Saksassa valmistettu noin 100 vuotta sitten.
Tämä vierailu tuntui siltä, niinkuin me oltaisiin tunnettu jo kauan ja oltaisiin ystäviä, niin paljon meillä oli puhumista. "Vieraita oltiin, kun yhteen tultiin, ystäviä ollaan, kun erotaan", sanoo runoilija.
Minun vuoro on seuraavaksi nyt syksyllä tehdä suomalainen kakku ja kutsua Susanne kylään museoon.
Muuten yksi ajatus. Olisivatko ranskalaiset kyläläiset tyytyväisempiä, jos tuo iso maatila olisi tyhjillään ja ränsistymässä? Jos ei kerran paikalliset itse uskalla toteuttaa unelmaansa, mitä he toisia kadehtivat. Toisaalta sitten varmaan he olisivat nokkimassa toinen toisiaan kuin kanat kanatarhassa.
