Kaksoset pesää rakentamassa

Sisko osti jo yhdet hienot verhot taloonsa, vaikka sitä ei vielä ole, vain kiikarissa on yksi.

V.1991 oltiin Somerniemen Hiidenlinnassa. Siellä oli taidenäyttely, josta ostin taulun, vaikka minulla ei ollut paikkaa sitä varten. Se oli kotona maalla odottamassa, kunnes minulla olisi uusi koti Helsingistä lähdettyäni. V.1998 taulupaikka löytyi täältä Ranskan talosta.

Taiteilija Arvo Tarvainen, 1991.

Asuin sitä ennen täällä Etelä-Ranskassa tilapäisesti vuokralla tai olin vapaaehtoistyössä Mission Timothéessa Anduzessa. Kokosin tavaraa uutta huusholliani varten ja tuttavan autotallissa alkoi olla sitä jo liikaa.

Montpellier'ssa ollessani vuonna 1997 olin kerran taas taidenäyttelyssä ja näin ihanan taulun sininen provencelainen kylä (Griffon), joka oli minulle kuin symbolinen lupaus kauan etsimästäni talosta, eli paikasta Välimeren auringossa. Ostin sen. Kun toin sen Montpellier'sta Anduzeen pohdin, miten ihmeessä saan sen vietyä huomaamattomasti sinne autotalliin. Ajattelin, että syksyn pimeässä minua ei nähdä iso paketti kainalossa. Joten Anduzeen tullessani päivällä piilotin paketin pikkutien ison ojan viereen ja sitten iltapimeässä voi sen kuljettaa kenenkään ihmettelemättä tämän hamsterin touhuja. Niin sitten teinkin. Onneksi ei ollut sateista sinä päivänä! Ei vieraiden nurkkiin voi koota paljoa tavaraa, siksi piti toimia salamyhkäisesti.

Taiteilija Griffon. Provence.

Niin kovalla vaivalla uutta kotia rakennetaan aina välillä.

Me kaksossiskon kanssa emme ole käytännöllisiä ihmisiä, joten kodin sisustus aloitetaan aina koristelusta. Kaunista täytyy ainakin olla.

Toisaalta, kun vuonna 1985 ensimmäistä omaa kotia sisustin Helsingin yksiössäni muovikasseissa tavarat olivat pitkän aikaa ja vähitellen hankin kaikki välttämättömät. Niin kuin siskokin vähän myöhemmin. Vaikka koristeluista silloinkin aloimme.

Nyt me molemmat olemme talokaupoissa, sisko Suomessa maaseudulla ja minä Etelä-Ranskassa. Toistaiseksi minulla ei ole horisontissa mitään, vaikka suunnitelmissa on. Kaikki mahdolliset ovat rauenneet. Ja sitäpaitsi museon kesäsesonki on alkamassa. Mahtaako olla viimeinen, ainakin tässä talossa, niin toivon. Mutta mistä nukeille ja nalleille löytyy uusi koti? Siinä mahdoton tehtävä, ainakin siltä näyttää tällä hetkellä. C'est la vie!

Ruusunpunaiset silmälasit

Tässä kuva talosta, joka on myynnissä ja jossa olin eilen katsomassa 3.kerran. Piti päästä sinne taas, koska kiinnostava talo.

1.Ensimmäisen kerran oltiin siellä syksyllä siskon kanssa. Olimme molemmat ihastuksissamme. Se sijaitsee historiallisessa korttelissa n.30km täältä yli 3000 asukkaan kylässä, ei ihan niin suuri turistipaikka kuin Anduze.

Alla kuvissa näkyy toinen pienistä sisäpihoista portaineen.

Monikerroksisessa talossa on 5 huonetta, joista kaksi on remontoitu, kolme muuta vaativat pintaremontin. N.95m² sanoi myyjä eläkeläinen, vaikka talo näyttää jättikokoiselta moninkertaisine rappusineen ylös alas, sisällä ja ulkokorttelissa. Sellainen paikka, jonne eksyisi yksin kulkiessaan ensimmäisiä kertoja, ei tietäisi oikein missä kohtaa taloa on milloinkin.

Toisaalta se on mielenkiintoinen, eikä tylsä nykyaikainen talopaketti, jossa kaikki on yhdessä kerroksessa. Jalat täytyy olla kunnossa. Siksi tuo vanhuspariskunta sen myykin pois. Emäntä on rullatuolin tarpeessa ja isäntä kulkee keppi kädessä. Vaikka sen kepin hän laski maahan ja kiipesi tikapuita pitkin meitä edellä vinttiin 5-6m ylös. Se näytti kyllä riskeeravalta, mutta hän kertoi tottuneensa siihen kiipeämiseen. Piti nähdä kattohirret ja korjatun katon tila.

Kaikkein paras paikka tuolla talossa on 3 hienoa sisäpihaa, yksi iso ja kaksi pientä. Kesä on pitkä täällä Etelä-Ranskassa ja siksi olisi mukava olla kotipihalla. Yleensä se nostaa kiinteistöjen hintaa ja siinä syy, miksi olen joutunut siitä aina tinkimään pienellä budjetillani. Eikä haluaisi mennä ihan vuoristokorpeenkaan, josta on pitkä matka joka paikkaan. Ihmisten ilmoilla haluaa olla silti.

Museotaloa en enää hae, koska se on näyttänyt monien vuosien ajan mahdottomalta ajatukselta. Toisaalta museokokoelmaa varten haen paikkaa jostakin museoista, mutta ei sekään näytä lupaavalta. Mikä lie nukkejeni ja nallejeni kohtalo? En hajottaa kuitenkaan haluaisi kokoelmaa. Se on elämäntyöni. Eikä sellaista kenkään tuhkana tuuleen toivoisi lentävän.

2.Toisen kerran oltiin tuolla St Ambroix'n kylätalossa Seijan ja Andrew'n kanssa, kun he olivat täällä pääsiäisen aikoihin. Kaikki näytti vielä hyvältä. Minulla oli edelleen ne ruusunpunaiset silmälasit päässä.

3.Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Eilen mukanani oli siellä myös saksalainen Suzanne, joka asuu kylässämme. Hän oli kriittinen, mutta nyt olin jo minäkin. Olin ottanut selvää netissä, mitä kaikkea tulee tarkastaa ensimmäisenä noissa talokäynneissä, paljon kaikkia yksityiskohtia. Nyt kiinnitin niihin huomiota ja kuvasinkin kameralla. Näin nyt kaiken kuin suurennuslasilla katsottuna.

Puutteita oli. Mies oli itse tehnyt sähkötyöt ja sen huomasi, epämääräisiä vaarallisia johtoja näkyi monessa paikassa. Tiilikatto oli sen näköinen sisäpuolelta, että vesi voi tulla kohta monestakin paikasta läpi, oli rakoja. Eikä hirretkään kovin hyviltä näyttäneet. Suihku oli ihan uskomaton! Vain vanhat ihmiset voivat sellaista käyttää. Ei ollut tietoakaan vedenpitävistä suihkureunoista ja -seinistä. Saniteettitilat kokonaan uusittava ja sähköt. Valtava katto epämämääräinen, vaikka pienempi talo-osan katto oli kokonaan uusittu. Joutuisin siellä loppuelämäni murehtimaan sitä, mistä kohdasta vesi tulee taas sisälle ja miten saadaan se korjattua, ei se aina helppoa ole korjata. Sitä paitsi talokorkeus on varmaan yli 12m, vaikeapääsyinen. Painajaiskatto se olisi. Lisäksi Suzanne huomasi, että ikkunapuitteet on paikoin korjattavia. Loppujen lopuksi ison remontin se vaatisi kokonaisuudessaan, eikä minulla sellaiseen olisi varaa.

Otin pois siis ruusunpunaiset silmälasit päästäni. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tuo oli upea historiatalo salaperäisine käytävineen ja ties minä monine entisine asukastarinoineen. Mutta elettynä se voisi olla karua todellisuutta. Itku siinä lopulta tulisi, kun kattoakin vartioisin joka sateella viimeiseen päivääni asti.

C'est la vie! Sellaista elämä on, sanoi ranskalainen ja suomalainen.

Äitienpäivänä 2019

Huomenna on äitienpäivä

Äitiäni muistellen #äitienpäivä.

Helsingissä hän kirjoitti vieraskirjaani: "Tääl ei saa yhdes olla, joskuinkin tahdomme..."

Myöhemmin olen nähnyt sen jatkoa muistosäkeissä:"vaan haudan tuolla puolen me toisemme kohtaamme".

Äiti kuvassa keskellä lapsena kissa sylissä 20-luvulla.

Dixie lempihommissaan museovahtina

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

Kun on kotona Suomessa, totta puhuen, juhlapyhät ovat juhlallisempia kuin ulkomailla. Kotona kuunnellaan aina radiosta jumalanpalvelus tai telkkarista voi sitä seurata suorana lähetyksenä jostain kirkosta.

Ranskassa katolisessa maassa traditiot ovat erilaisia, vaikka Sevennien alueemme on protestanttista enimmäkseen.

Toisaalta internet aikanamme voi kaikkea nähdä livenä myös netistä.

Nyt on pääsiäislomat. Museossa on ollut vielä hiljaista.

Täällä oli vieraita pääsiäisenä. Seija ja Andrew tulivat Englannista viikonlopuksi. Otin heistä kuvan Tornacin linnan raunioilla, jossa käytiin, n.6km täältä. Alla kuva.

Meillä oli mielenkiintoista ohjelmaa. Kun arki seurasi pyhiä, mentiin St Ambroix kylään katsomaan yhtä taloa, noin 30km täältä. Viime syksynä oltiin sitä katsomassa siskon kanssa. Piti mennä uudestaan, koska se ihastutti. Heti näkee, mikä miellyttää ja mikä ei. Siinä on sitä jotakin.

Eläkeläispariskunta myy sitä ja onneksemme he sattuivat olemaan kotona.

Vaikka toisaalta teknisen puolen suhteen täytyy sinne mennä katsomaan jonkun ammattilaisen kanssa. Suurennuslasilla näkee paremmin ja useimmilla silmäpareilla.

Joka tapauksessa ajattelin, että siinä olisi minulla toivottu uusi huusholli kolmine sisäpihoineen, ylelliseltä se tuntuu. Kesäkuumalla voisi olla silloin ulkona. Se sijaitsee historiallisessa osassa kylää eli ylhäällä vanhimmassa kalliokorttelissa. Ei tulvavaaraa. Ja on pienen budjettini mukainen.

Keräilyharrastus kotimuseoineen on hallinnut liikaa elämääni viimeiset 19 vuotta. Nukeille ja nalleille annan nyt kyytiä. Ne saavat hakea uuden kodin. En silti haluaisi hajottaa kokoelmaa, vaan kokonaisuutena.

Mahdollinen uusi museotalo se ei siis varmaankaan ole, koska esteettömyysnormit eivät kai täyty. Joka tapauksessa sinne voisi sijoittaa kokoelmaani, tilaa on, niin kauaksi aikaa, kun löydän sille paikan. Ei enää motivoi hakea uutta museotaloa, koska se on näyttänyt mahdottomalta tähän asti jo monta vuotta. Alueemme keskiaikainen historiallinen rakennustyyli ihanteeni ei sovi yhteen vaativaisten esteettömyysnormien kanssa.

Keräily ja kulttuuriharrastus säilyy. Keppihevosensa voi pitää, vaikka vintin nurkilla asuisi. Sydämen asioilla ei ole rajoja.

Uusi vuosi ja uudet unelmat. Kun olin St Jean du Gardin uudessa hienossa silkkitehtaaseen tehdyssä Sevennien Perinnemuseossa toissa vuonna, ajattelin, että kunpa minunkin kokoelmani voisi olla esillä yhtä hienosti ja tilavasti.

Tässä vielä kuva banaanipiparkakusta, jonka tein ja karpalolikööripullosta, jonka olin ostanut Suomesta joskus 2000 -alussa. Sitä oli hiukan jäljellä ja sopi kakun kanssa. Karpalot ovat happamia ja niistä tulee hyvä likööri kuten puolukoistakin.

 

Amira Willighagen ~ Live in Concert ~ Amazing Grace

Museon videoita

https://www.facebook.com/pg/Mus%C3%A9e-des-Poup%C3%A9es-et-Nounours-The-Doll-and-Teddy-Bear-Museum-216775301670987/videos/?ref=page_internal
Siinä useita videoita Nukkenallemuseon kokoelmasta.

Kotiin päin

"Prinsessan nukketalosta Peppi Pitkätossun Huvikumpuun...1800-luvun lopusta 2000-luvulle"http://dollhousedreams.free.fr/suomisivut/suomisivut.html …

Nukkenallemuseo hakee #nukketalo kokoelmalleen #näyttely paikkaa Suomesta.
https://www.youtube.com/watch?v=eixJYqWo47o

Nukkenallemuseon historiikkia

Nukkenallemuseon #historiikkia. V.2000 äiti lähetti Suomesta kaksi pahvilaatikkoa, joissa oli tekemiäni nukkeja ja nalleja muutaman antiikkinuken kera. Niin päästiin alkuun.

Videokuvassa taloni kellari ennen remonttia. Kaikki kehuivat hieno kaarikellari. Minulle tuli idea museosta. #sadankokoelmastatuhansiin.

Videolla näkyy myös ensimmäisiä museomainoksia, joissa sanotaan 100 nukkea ja nallea on esillä, sitten 200 ja 250, lopuksi yli 2500. 

Nykyään kaikki museossa on erilaista kuin ensimmäisinä vuosina. Itse tekemäni nuket ja nallet ovat saaneet tehdä tilaa kaikelle vanhalle, koska se tuo esiin muistoja, ei käsityö.

Lisäksi alussa museo oli vain alakerrassa, nyt se on myös toisessa kerroksessa. Silti pienet tilat.

Mistä löytyisi kaikille vanhoille nukeille ja nalleille uusi näyttelypaikka, tai ainakin osalle? Siinä kompakysymys. Mahdoton tehtävä, sanoisi.

Toisaalta mahdoton voi tulla myös mahdolliseksi, tai uskomaton uskottavaksi. Elämä yllättää aina välillä. Museoajatuksenikin oli utopistinen.

Kun v.2000 menin avaamaan puhelinyhteyttä tänne puhelinyhtiön liikkeeseen Alèsiin, sanoin virkailijalle, että haluaisin avata puhelinlinjan talooni, jonka olin juuri ostanut ja sinne tulee nyt  museo. Madame sanoi, ettei hän usko puoliakaan, mitä kerron! Kuvastaa paikallisten ranskalaisten mentaliteettia, sellaisten, jotka eivät koskaan ole käyneet merta edemmäs kalassa. Suomalaisessa asiakaspalvelussa ei asiakkaita puhuteltaisi tuohon tyyliin. Asiakas on kuningas.

Nyt on menossa museon 19.vuosi. Mahtaako tuo sama sanavalmis virkailija huomata joskus museomainoksiamme Alèsissa tai muualla? Näkyvyyttä meillä on jo.

Niin ihmeitä tapahtuu. Eteenpäin elävä mieli, kuollut vain taaksensa katsoo, opittiin latinan tunnilla koulussa.