HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!

Tämä on postikortin kokoinen puulle maalattu öljyväritaulu, jonka ostin kesällä kirpparilta 5 eurolla. Se on signeerattu. Noita samantapaisia minulla on muutama pienempi, joista maksoin enemmän 10 euroa kpl.

Niitä yms. sisustustavaraa kerään nukketalojeni sisustukseen, kun taas aloitan uuden nukketaloprojektin.

Museokävijät ovat ihastuksissaan, kun näkevät oikeita tauluja nukketaloissa.

Joulupukki myöhästeli

Tänään se tuli postista. Se odotettu paketti.

Kaksoissisko sanoi minulle Skypessa internetissä puhuttaessa ennen jouluviikkoa, että minulle tulee joululahja postissa. Isosisko on sen lähettänyt. Se oli salaisuus.

Mutta meidän perheessä salaisuuksista viis. Kun oltiin pieniä, myös äidillä oli tapana kertoa ennen joulua, mitä meidän tädit olivat meille ostaneet. Hän itse ei ollut lapsena saanut lahjoja, se ei ollut yleistä 1920-luvulla maaseudulla. Joten nyt äiti tavallaan iloitsi lastensa lahjoista, kun hän niistä kertoi jo etukäteen. Eikä siten osannut pitää niitä salaisuuksina.

Isoveli oli ottanut "tehtäväkseen" hakea kaikki kätköpaikat, joihin oli lahjoja piilotettu, jos oli onnistuttu vähänkin niitä salaamaan. Hän näytti ne sitten meille suurina löytöinä. Se oli jännittävää.

Muistan kun yhtenä jouluna saatiin hienot sateenvarjot, ne kai tulivat täytenä yllätyksenä. Me juostiin sitten siskon kanssa sateenvarjoinemme ilosta riemuiten tuvan pöydillä (ompelukone Huskvarna mukaan lukien). Oltiin niinkuin lennossa, Maija Poppanen siitä tulee mieleen. Minulla on toinen noista sateenvarjoista esillä museossa, se Annin viininpunainen, omani ruudullinen on rikki ja hävinnyt.

Mieleeni on jäänyt hetki yhtenä jouluaattona, kun huomasin suureksi pettymyksekseni, että joulupukin paksujen ukkivaatteiden takaa pilkotti sivusta Veikko-veli. Ja sitten ymmärsin, että hän oli naamioitunut joulupukiksi! Joulupukkia ei kai sitten ole olemassakaan...se olikin satua. Siitä päivästä lähtien tiesin totuuden. En muista ikääni, niin pieni olin.

Vielä tästä tämän joulun lahjapaketista puheenollen. Se oli niin hyvältä haiseva, että Dixou koirani oli myös kovin innoissaan sen saapuessa. Sieltä tuli kaikkea hyvää syötävää: sulkaata, siskon tekemiä perinteisiä joulupiparkakkuja,  -kakkua, -torttuja...näkkileipää, suomalaista metvurstia, josta pidän kovasti, vastustamantonta lakritsia ja sitten lämmin flanellinen yöasu ja sukat.

Dixoun kanssa maisteltiin heti paketin auki saatua ihanaa torttua. Kaikki nuo Suomen syötävät "tuliaiset" piti piilottaa heti kaappeihin tai kauemmas. Huomasin, että Dixou alkoi etsiä ja haistella nenä pitkänä kaikki nurkat, mihin olisin voinut ne piilottaa. Se on aika ovela. Jos ei anneta mitään, se meinaa varmaan, että täällä on itsepalvelu.

Lakritsipussista osa on jo "tilattu" ranskalaiselle ystävälleni. Muuten yleensä olen saanut sen vaikutelman, että he eivät tykkää lakritsista kuten me suomalaiset.

Joulu on perhejuhla. On perhettä sitten kaukana tai lähellä, tärkeintä on, että ajatuksissa on läsnä, vaikka olisikin kaukana. 

Korvapuusteja tekemään!

http://www.martat.fi/ruoka/reseptit/korvapuustit/

Mauno Koiviston lapsuusmaisemista

http://tstv.fi/video/733
"Dokumentti presidentti Mauno Koiviston kotimaisemista 1920- ja 1930-lukujen Turussa."

Dixou poseeraa

Tämä kuvassa poseeraaminen ei ole Dixoun lempiharrastus kuten kuvista näkyy. Se ei yhtään tykkää olla yksin kuvassa ja sitten vielä pitää olla liekassa. Vapaana olisi ollut mukava juosta. Joten se on hiukan kyllästynyt.

Haukku on nyt 14 vuotta. Mutta ikäisekseen se on aika pirteä ja haukkuu ärhäkkäänä välillä kuin nuori penikka. Leikkiäkin täytyy aina tilaisuuden tullen.

Aamulla me mentiin ulos joskus ennen klo 8. Oli hämärää vielä, vaikka taivas alkoi rusottaa punaisena. Käytiin leipomossa hakemassa Dixoun joululahja. Siitä hyvältä haisevasta kaupasta koirani pitää, vaikka muuten se ei ollenkaan viihdy ostoksilla Alèsissa. Kaduilla kyllä, mutta ei liikkeissä sisällä.

Näissä kuvissa näkyvät tämän Lézanin kylän talvimaisemat. Ylimmässä on viinipeltoa ja alimmassa on jo vihreänä orastavaa syysviljaa. Takana on Sevennien vuoret.

Kun tultiin takaisin runsaan puolen tunnin päästä, aurinko oli juuri nousemassa ja päivä valkeni.

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157649930893625/
Siinä kuvasarja flickr.com sivuilla.

Kansallisoopperan yllätyskeikka Kampissa (Finnish National Opera at the ...

Hoosianna flashmob Kampin kauppakeskuksessa 27.11. 2012

Jorma Hynninen - En Etsi Valtaa, Loistoa

Kuopion Nuorisokuoro 2009. Joululauluja

Nyt jää taas kerran Suomen joulukirkko reisu tekemättä, kun olen Ranskassa. Tämä video tuo sitä tunnelmaa mukanaan.

Hesari 23.12.14: Lehti-ilmoitukset jouluna 1944

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1418963373065

Joululahja idea Matti ja Maija Myöhäisille

Kirjani täyttää ensi vuonna 10 vuotta. Siinä museon alkuvuosien tunnelmia.

Nukkenallemuseo on kokenut muodon muutoksen sen jälkeen.

Kirjaa voi tilata sähköpostilla
myoldbear @ free.fr

Hinta on 23€ + postiennakkokulut

HYVÄÄ JOULUA!

Tässä on Seijan koulupiirustus 60-luvulta. Seija on yhdistyksemme jäsen.

"Kauppamiehenä"

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157633121092037/

Viime päivinä olen tehnyt onnistuneita kauppoja.

Tässä kuvassa ilmaiseksi saamani nuket yhden toisen ostoksen kylkiäisenä. Ne ovat 1900-luvun alkua UNIS France merkkisiä nukkeja, 10cm. Pää on posliinia ja vartalo kompositiota.

En minä tätä kauppaa noiden nukkejen takia tehnyt. En niistä oikein pitänyt. Vasemmalla olevalla nukella on minusta kauheat vaatteet ylimmässä kuvassa. Ja sen pää on vahingoittunut. Oikeanpuoleinen on hyvin säilynyt. Siltä puuttuu peruukki.

Alimmassa kuvassa ne ovat uusissa vaatteissan, jotka tein niille huovasta ja vanhasta pitsistä. Onneksi minulla on mohair tukkaa hiukan varastossa, jotta sain hiukset toiselle päähän. Nuo hatut olivat siinä mukana. Otin toisesta hatusta mustan nauhan pois ja laitoin siihen vaaleanpunaisen kuten hameen rusetti. Niistä tuli nyt lady-nuket.

Ne sopivat tähän keltaiseen nukketaloon. Ylimmässä linkissä on flickr.com sivuilla enemmän kuvia tuosta nukketalosta eri vaiheissa.

Minua kiinnosti tuossa kaupassa kolme huonekalua, joista kuva alhaalla. Ne ovat saksalaisen Kestner valmistajan Biedermeier huonekalut 1800-luvulta. Noiden vitriinien sisäseinistä puuttuu sininen seinäpaperi, jolla ne on yleensä päällystetty koristeeksi. Liima on jäljellä. Siihen aikaan suosittiin voimakkaita värieroja.

Meinaan myydä ne. En tarvitse, koska minulla on samantapaisia Boulle huonekaluja.

Nuo Kestner huonekalut ovat hintavia, joten niistä saisi rahaa muuhun. Maksoin vajaat 40 euroa koko satsista. Mutta nyt noista huonekaluista saan sen takaisin ainakin kaksinkertaisena, jos en kolminkertaisena... Olen seurannut, mihin hintaan niitä myydään. Joten hinta toivomuksia on.

Myyjänä oli nuori nainen, joka harrastaa uudempaa, eikä ole kiinnostunut näistä vanhoista.

http://www.rubylane.com/item/611903-781/Kestner-antique-miniature-doll-house-furniture?utm_source=thefind&utm_medium=productfeed

Yllä amerikkalaisilla rubylane sivuilla on saman Kestner valmistajan huonekalu. Mikä hinta! Toisaalta rubylane on usein kallishintainen.

Takaisin 1800-luvulle

Tässä kaksi posliinista 8,5cm ja 10cm miniatyyrinukkea, jotka ostin muutama päivä sitten.

En olisi muuten ostanut, mutta hinta houkutteli. Ne maksoivat vain vajaat 60 euroa yhteensä!

Nuket ovat ainakin 1850-60-luvulta, tai vanhempia. Ne ovat olleet varmaan koristeena, koska niillä on alkuperäiset vaatteet ja muutenkin ne ovat hyväkuntoisia. Hienojen hameiden alla on vielä yhtä hienot alusvaatteet. Näkee, että pieniä yksityiskohtia on pidetty tärkeinä.

Katsoin vaatteita läheltä, ne on ommeltu käsin pikkuruisilla pistoilla. Siihen työhön on tarvinnut suurennuslasin, kuten nukkejen kauniiden kasvojen ja kampausten maalaamiseen. Hyvin tehty siihen aikaan, kun päivänvalosta piti ottaa kaikki hyöty. Ei samalla tavalla voi työskennellä kynttilän tai öljylampun valossa.

Puhtaitakin ne ovat, vaikka ikää on yli 150 vuotta. Jos ne olisivat olleet häiritsevän likaisia, ei niitä hameita olisi voinut pestä. Hyvin vanha kangas ei kestä pesua. Siinä tapauksessa olisin tehnyt 1800-luvun pitsistä uuden hameen. Mutta onneksi ne ovat säilyneet noinkin hyvinä. Se on harvinaista.

Nuket löysivät jo paikkansa museossa yhden toisen samantyylisen nuken vieressä.

Mutta miksi ne olivat niin halpoja? Myyjänä oli mies, jolla oli kiire myydä ne ja hän ei ole erikoisemmin kiinnostunut nukeista, arvaan, ottaakseen selvää niistä.

http://www.dollreference.com/china_head_dolls.html

http://veryjaneausten.com/wp-content/uploads/2011/05/History-of-fashion-1760-to-19302.jpg

 http://magwood.ca/wp-content/uploads/2011/01/IMG_00022.jpg

http://www.antique-toys.dk/default.asp?id=295

Alla pariisilainen antiikkinukkemyyjä, jolla on samantapainen nukke, mutta isompi. Heillä hinnat ovat pilvissä.

http://www.belle-epoque-dolls.com/Antique-Miniature-Dolls/Gallery/3.php?category=dolls&page=3

 Tässä rubylane sivuilla on samantapainen, mutta mustahiuksinen:
http://www.rubylane.com/item/560604-RLx20434/Ex78quisite-Little-4x22-Parian-Dollhouse-Doll

Alla linkki miniatyyrikokoisista muotokuvista:
http://fr.wikipedia.org/wiki/Miniature_%28portrait%29

http://www.proantic.com/miniature.php

http://fr.wikipedia.org/wiki/Loupe

http://en.wikipedia.org/wiki/Magnifying_glass
Wikipédia:
"The earliest evidence of a magnifying device was a joke in Aristophanes's The Clouds from 424 BC, where magnifying lenses to start kindling were sold in a pharmacy, and Pliny the Elder's "lens", a glass globe filled with water, used to cauterize wounds. (Seneca wrote that it could be used to read letters "no matter how small or dim").^[1] Roger Bacon described the properties of a magnifying glass in 13th-century England. Eyeglasses were developed in 13th-century Italy.^"
http://www.dailymail.co.uk/news/article-1364221/Lilliput-...
"Forget glasses, you’ll need a magnifying glass..."
http://www.nls.uk/collections/rare-books/collections/miniature-books

Dixoua ulkoiluttamassa

Tänään kun olin Dixoua ulos viemässä, vastaani tuli yksi kylämme "uutisankkuri". Hän on eläkeläisleski, jota näkee kylällä melkein aina, kun menee ulos. Tyypillinen Välimeren maan ihminen, joka viihtyy paremmin talonsa ulkopuolella kuin sisäpuolella. Minä olen taas päinvastainen, tyypillinen pohjoismaalainen, joka viihtyy sisällä. Voiko puhua ekstrovertista ja introvertista, ei aina. Voi olla silti sulkeutunut, vaikka pitää seurasta. Tai ulospäinsuuntautunut, vaikka on omissa oloissaan. Toisaalta molempia tarvitaan, yhdessä- ja yksin oloa.

Monet noista ranskalaisista ovat pinnallisia. Ei puhuta mitään omista asioista, sen sijaan toisten tekemiset tai tekemättä jättämiset kiinnostavat. Minä taas tykkään haastella toisia, on kiinnostavaa kuulla toisten elämästä ja samalla kerron omastani. Se on vastavuoroista.

Ystäväni Natalie, joka asui ennen täällä, tunsi "kaikki" kylällä, koska hänellä oli lapsia. Ja muutenkin hän oli seurallinen ja tuli toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Vahinko vaan, että he muuttivat pois täältä Alèsiin.

Natalie seurusteli myös tuon yllä puhumani madamen kanssa aika paljon, vaikka hän käytti kyllä tästä nimitystä kylämme juoruakka. Jos kulkee talosta toiseen ja kertoo joka paikan uutiset eteenpäin saa sellaisen nimen, sellaista se kyläelämä on kaikkialla.

Kesällä tämä kyläläinen ehdotti minulle, että mennään yhdessä kävelemään. Hän lupasi adoptoida myös koiran. Rouvalla on neljä poikaa ja lastenlapsia, mutta leskenä alkaa jo yksinäisyys kolkuttaa.

Meillä oli nyt ihan mukava keskustelu. Ja kiva, kun oppii tuntemaan enemmän täällä paikallisia.

Mutta varovainen täytyy olla mitä puhuu. Se leviää sitten kuin kulovalkea kylällä. Toisaalta siinäpä hyvä mainoskikka museota varten. Ilmaista mainosta.

Dixou mainostaa

Tässä museokyltti korjaamisen jälkeen. Eilen maalasin sitä 2-3 tuntia paikan päällä tien risteyksessä, kun piti ensin maalata kirjainten ympäriltä pienellä sutilla ja sitten isolla tausta. Kyltti on seissyt siinä noin nelisen vuota, kun sen viimeksi maalasin. Nyt oli jo niin epäsiisti, että piti se korjata. Tuuli oli myös sen vienyt pois paikoiltaan ja sain sen kiinni maahan tukevammin, koska oli ollut sateista ja maa pehmennyt.

Eilen oli yllättävän leutoa, varmaan 16-17°C. Joulukuuksi se on lämmintä. Joten kädet eivät palelleet  ulkona. Nyt on luvattu viileämpää.

Minun piti saada tuo kuntoon joulupyhiksi, koska se on ihan kylän viereinen liikenneympyrä ja siinä on kova liikenne koko ajan. Eilenkin autoja kulki ristiin rastiin yhtenään, vaikka ei ole edes sesonkiaika.

Siinä joulumainos joulun ajan turisteille. Ei se oikein paikallisiin tehoa. Vaikka he näkisivät nuo kyltit 100 kertaa, ei kiinnosta. Sitävastoin muualta tulleille ihmisille kyltin näkeminen yhdenkin kerran riittää. He tulevat museoon.

Viikonlopulla alkaa ranskalaisten joululoma, joka kestää tammikuun 5.päivään. Joten sitten voi odottaa museokävijöitä.

Toissapäivänä käytiin Dixoun kanssa ajelemassa Uzèsissä, jonne vietiin turistitoimistoon ja Karkkimuseoon museomainoksia. Ja samalla tehtiin vanhan tavaran kauppojen kierros. Niitä siellä on noin kolme.

Omista nukeistani puheenollen

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/12/12/jokainen-nukke-kertoo-tarinan

Tässä kuvassa on punahameinen nukke. Se on minun oma 60-luvulta. En muista minkä nimen sille annoin, koska olen aina puhunut Irjan nukesta, koska sain sen kummitädiltäni.

Leikin jäljet näkyvät. Tukkaan on niin monesti tehty kampauksia, että se on tullut harvaksi. Suu on rikki, koska olen sitä niin paljon syöttänyt. Silmiä olen meikannut, toinen silmä on siitä vahingoittunut. Pissattanut olen myös sitä, koska rikoin sen pepun, jotta sain sen vuotamaan vettä. Tein sille uuden hameen, koska sen vaatteet ovat kadonneet.

Muistan lapsuudestani 5 nukkea. Ison koristenuken, josta kerroin tuonne Yle.fi :n sivuille yllä. Mollamaija on kadonnut. Mutta löysin samantapaisen Helsingin osto-myyntiliikkeestä. Isolla siskolla on vielä omansa, joka oli samanlainen erilaisine vaatteineen. Pieni koristenukke, jolla oli vaaleanpunainen prinsessahame, on tallella, vaikkakin reissussa rähjääntyneenä. Lisäksi me saatiin vauvanuket, pää oli paperimassaa ja vartalo kangasta. Ne olivat kuulema olleet alennuksessa jossakin kaupassa, koska olivat vanhaa varastoa. Jälkeenpäin on selvinnyt, että ne ovat saksalaisia ja peräti 20-luvulta. Vielä 9-10 vanhana pesin sen pyykkiä. Minulla on elävänä mielessäni se kesäpäivä, kun ripustin nuken pyykkiä narulle kuivumaan pakarituvan terassille. Sillä oli vaaleanpunainen pehmeä nuttu ja myssy. Vaatteet ovat siltäkin kadonneet, mutta tein uudet. Nyt tuo nukke on museossani. Sattumalta tänä vuonna näin melkein samanlaisen nuken alkuperäisine vaatteineen, jonka ostin. Sitten viimeiseksi saatiin Barbie-nukke. Sekin on loppuun leikitty.

Meidän 2 paperinukkea löysin kerran vintistä. Toinen on ison kokoinen. Isosisko osti sen kaksossiskolleni joululahjaksi. Hän näytti sitä minulle huoneessaan salaa ennen joulua. Me oltiin juonikkaita kaksossiskon kanssa. Oltiin sovittu, että hän on sängyn alla piilossa, kun isosisko näyttää minulle tuota nukkea. Minun piti sitten laittaa nukke lattiatasolle, jotta hän näkee sen sängyn alta! Meillä oli naurussa pidättelemistä! Nyt nuo paperinuket ovat täällä museossa.

Kun löytää (iki)vanhoja nukkeja alkuperäisine vaatteineen, se on ihme. Niiden kanssa ei ole varmaankaan leikitty. Tai sitten vain varovasti.

Mitä saa 50 sentillä?

Viime viikolla, kun kävin Emmauksessa, en minä sieltä tyhjänä tullut takaisin.

Tässä kuvassa on 50-60 luvun 'made in France' muovinen nukke. Se oli kauhean likainen. Kierrellyt ties missä ennen päätymistään Emmaukseen. Oikea bakteeripesä se oli.

Mutta nätti se vielä on ja hyväkuntoinen. Joten ostin sen. Hintakaan ei ollut esteenä, 50 senttiä on melkein ilmainen nykyään. Raha on menettänyt paljon arvoaan. Toisaalta 3 markkaa se on ja markallakin sai paljon kaikkea ennen.

Nukke piti laittaa sellaisenaan pesuvatiin, koska vaatteet oli tehty siihen kiinni. Ja otin riskin, koska se oli halpa. Ei sillä sellaisenaan epämiellyttävän likaisena olisi museossa käyttöä.

Meillä oli 60-luvulla siskon kanssa tuon tapaiset koristenuket. Ne olivat kovaa muovia, silmät olivat liikkuvat, mohair tukka ja vaahtomuovista tehty kerroksittainen prinsessahame. Nukke on vielä jäljellä ilman tukkaa, mutta vaatteet ovat hävinneet, koska vaatteita halusi aina vaihtaa nukeille, oli ne sitten koristeeksi tarkoitettu tai ei. Muistan, että ne olivat ihanat vaaleanpunaisine hameineen.

Tuolla Emmauksessa näkee 21.vuosisadan kulutusyhteiskunnan mitalin toisen puolen.

Tavaraa on kaikki paikat täynnä, arvokasta antiikkia ja kiinalaista krääsää. Emmaus yhdistys saa paljon lahjoituksia, joiden  joukossa näkee samoja historiallisia kaappeja kuin museossa ja linnassa on nähty. Sieltä varmaan antiikkimyyjät hakevat niitä pilkkahintaan.

Nukkeni maksoi vain 50 senttiä. Se oli kuin pisara meressä, mutta tärkeä pisara, kun se meni hyväntekeväisyyteen.

http://www.emmaus.fi/

Anduze Tourisme HD 2014

"Olipas happamia marjoja"

Nîmesiläisen lapsiryhmän vierailusta ei kuulunut mitään. Heidän piti jo varmistaa jos tulevat 26.päivä joulun jälkeen tai ei. Joten soitin sinne.

Huonolta näytti. Arvasin, että he ovat peruuttaneet tulonsa. Toisaalta muutama vuosi sitten oli myös iso yli 40 hengen ryhmä tulossa joulun aikaan ja sama juttu, eikä mitään kuulunut. Mutta he tulivat kuitenkin, eivät vaan mitään varmistaneet. Sellaista on mentaliteetti Välimeren maassa. He toimivat, miten huvittaa. Jos ei itse ota selvää ja yhteyttä, vastauksia ei kuulu.

Olin pettynyt kieltämättä. Ja ajattelin, että "happamia, sanoi kettu pihlajan marjoista".Se on joskus hyvä suhtauminen. Niin sitä voi mitätöidä asian tärkeyden ja kiistää arvon. Se on itsepuolustusta, sanottiin psykologian kirjassa koulussa.

Epäilemättä heidän päätökseensä vaikutti se, että he olisivat joutuneet tulemaan neljä eri kertaa museoon, koska vain 10 voi tulla yhtä aikaa. Toisaalta ei koulussakaan ole suositeltavaa isot koululuokat. Ei 40 lasta pysty seuraamaan opetusta yhtä aikaa yhtä hyvin kuin 20 lasta tai vähemmän. He vaan häiriköivät ja meluavat.

Täytyy ajatella positiivisesti, sanotaan. Se oli jo hyvä merkki, kun kiinnostuivat nukkenallemuseosta ja suunnittelivat tänne tuloa, vaikka tulo jäi.

Joka tapauksessa museomme ystäväpiiri on kasvanut taas tänäkin kuluvana vuonna ja kasvaa edelleen. Uusia ryhmiä tai ainakin uusia museokävijöitä tuo varmaan uusi vuosi tullessaan.

Muuten yksi hyvä uutinen. Olin Alèsin turistitoimistossa viime viikolla maksamassa jäsenmaksua. Jäsenyys maksaa nyt vaan 60 euroa, koska 4 kuntainliittomme turistitoimiston toimintaa on yhdistetty Alèsiin: Anduze, St Jean du Gard, Vézénobres, ja Alès. Viime vuonna maksettiin Alèsin turistitoimistoon sitävastoin jäsenyydestä 85 euroa ja Anduzen turistitoimistoon 151 euroa. Joten tuo niiden yhdistyminen oli meille iso säästö vuosibudjetissa. Ja samalla hinnalla ollaan nyt mukana myös Vézénobren ja St Jean du Gardin turistitoimistojen mainonnassa. Hyvä kun joskus laskut alenevat, yleensä ne enneminkin nousevat.

Joulu 2013 - Joulu 2014

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157636693272466/

Tässä kuvassa viime vuoden joulun ajan hommiani. Flickr.com sivuille laitoin kaikki etapit kuvattuna alusta loppuun. Tähän syksyyn ja talven alkuun asti on riittänyt siitä vielä ohjelmaa. Toisaalta vieläkin sitä voi täydentää tilaisuuden tullen.

Kuvat on nähty internetissä nyt vuoden aikana jo yli 1000 kertaa.

Viime päivinä tuli mieleeni, mitä minä täksi jouluksi keksisin. Jotain ohjelmaa täytyy olla juhlapyhien lomassa.

Viime joulusta jäi kiva muisto. Vaikka kyllä vähän ei toivottavaakin tapahtui. Yksi päivä joulun aikaan ovikello soi. Pari alèsilaista madamea olisi tullut museoon. Mutta täällä olikin aika sekamelska. Olin nimittäin tapetoimassa alimmaista nukketalon huonetta viininpunaisella tapetilla, joka oli tilattu Amerikasta asti. Joten se ei saanut mennä pilalle ja minä tapetoin ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli jännittävää ja vähän epävarmaa touhua minulle. Käskin heidän odottaa jonkun aikaa, mutta se ei sopinut näille kiireisille ranskalaisille. Joten harmi, kun sattui vähän pahaan aikaan. Olin silloin juuri hyvällä tapetointituulella. Tant pis! Aina pitäisi olla valmis kuin partiopoika vastaanottamaan museokävijöitä. Ajattelin, että jos he ovat todella kiinnostuneita, he tulevat uudestaan.

Tässä nukketalossa oli alussa vain pari nukkea.  Ne olin ostanut aikaisemmin Salon de Provencesta nukkefestivaalista, jossa käyn joka vuosi keväällä. Nyt tänä keväänä vien sinne mukanani ison posliinisen Jumeau-nuken, jonka sain alèsilaiselta Anne-Marielta. Se oli uskomaton lahja!

Nuken pää pitää restauroida, koska siinä on halkeama, joka on liimattu, mutta ei loppuun asti kunnostettu. Otan selvää netistä restauroijasta, joka tekee hyvää jälkeä ja joka on menossa myös tuonne nukkefestivaaliin. Jätän sen sinne hänelle ja sen saa sitten palauttaa minulle postissa. Peruukin ostan myös sillä reisulla sieltä. Ainakin 100 euron paikkeilla oikeista hiuksista tehty iso peruukkikin maksaa saati sitten tuo restaurointi. Siihen voi mennä 200 euroa. Mutta nukke on kokonaisuudessaan paljon arvokkaampi, joten se vaatii. Kalliilla nukella on kalliit korjaukset. Sisko tekee vaatteita parhaillaan sille, joten ne saa halvemmalla. Ja kengät sillä on jo. Alla kuvia nukesta linkissä:
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/kiitokset-anne-marielle.html

Takaisin tämän nukketalon nukkeihin. Nyt niitä on kahdeksan. Niitä olen hankkinut ihan sen mukaan, mitä olen sattunut löytämään kohtuu hintaan. Jokaisen kunnostamani nukketalon huonekalut nukkeasukkaineen on aina yllätys. Sattuman kauppaa. Tähän viktoriaaniseen taloon tuli frozen Charlotte nukkeja useampi ja lopuksi koominen nukkepari.

Viimeiseksi ostin tuon alla kuvassa olevan posliinisen morsiusparin, joka on 1900-luvun alusta tai vanhempaa. Niillä on alkuperäiset vaatteet, paitsi morsiamen huntu, jonka lisäsin sille. Sulhasella on musta silkkipuku ja hauska silinterihattu. Morsiamen keltaista pukua ihmettelin, mutta kun katsoin morsiuspukujen historiaa, keltaisenakin niitä on ennen ollut. Ne ovat saksalaisia ja ehkä Kling merkkisiä. 55 euroa parista ei ollut kallis, koska ne ovat ihan hyväkuntoisiakin vielä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Silinterihattu

http://dollreference.com/kling_dolls.html

acelebrationofwomen.org/2011/04/wedding-dresses-a-walk-in...

www.bbc.com/culture/event/20140404-wedding-dresses-1775-2014

en.wikipedia.org/wiki/White_wedding

en.wikipedia.org/wiki/Wedding_dress

fr.wikipedia.org/wiki/Robe_de_mari%C3%A9e

Itsenäisyyspäivän juhlintaa

http://www.iltasanomat.fi/linnanjuhlat/art-1417918720649.html?pos=ok-trm-liju

http://www.hs.fi/kotimaa/a1305905299432


Kiitos 21.luvun tietotekniikan kehityksen linnan itsenäisyysjuhlia voi seurata jopa ulkomailla.

Eilen katselin niitä Internetissä. Minulla on hyvä nettiyhteys, ei katkeile. Vaikka se on kyllä kallis, maksaa 36 euroa per kuukausi. Ranskassa se on kalliimpaa kuin Suomessa. Siskoilla on halpa siellä, mutta katkailee useasti, kun puhutaan Skype:lla.

Sofi Oksanen on symppis, vaikka tyyli on aika erikoinen, toisaalta huvittava.

Monta sukupolvea oli siellä linnassa edustettuna. Nuo vanhukset olivat liikuttavia. 101-vuotias pappa oli vitsikäs vielä vanholla päivillään.

http://www.iltasanomat.fi/linnanjuhlat/art-1417864020357.html?pos=ok-ltm-vhde

Jenni Haukiolla oli nätti puku. Presidenttipari oli edustava.

Emmaus terveisin

Lahjavaunut lähtivät tänään. Vein ne Emmaukseen Alèsiin.

Mikä helpotus. Kun vein roskikseen eilen vaunujen likaisia pahnapatjoja, yksi mies sanoi minulle, että ne vaunut olisi pitänyt antaa silloin, kun ne olivat vielä jotenkin kunnossa. Niin se on. Mutta ne oli jätetty jonnekin ulkotiloihin, jossa ne olivat sitten läpiruostuneet. Miksi he silloin ne laiminlöivät? Nyt kuitenkin, niille olisi pitänyt löytää kunniapaikka.

Museo tulee liian täyteen, ei saa enää siivouttuakaan, kun kaikki nurkat ovat täynnä.

Ensi kerralla kyllä sanon, jos taas tarjotaan tänne jotain "ei toivottua", että ei mahdu. 95% noista tuomisista on sellaisia "kaatopaikka/Emmaus" tavaroita. En minä vaan kehtaisi tarjota kaikkea johonkin museoon. Se on väheksymistä.

Muutama viikko sitten meidän kyläläiset toivat tänne tullessaan heidän mielestään "vanhan" nallen. Senkin laitoin piiloon varastoon, koska se on joku 90-luvun kiinalainen nalle. Täällä on niin pienet tilat, että ne annetaan ennemmin vanhemmalle tavaralle kuin viime vuosikymmenten Kauko-Idän sarjatuotannolle. Ei tänne museoon kukaan enää tule, jos esillä on samaa, jota näkee supermarketeissa. Tuo pariskunta lupasi tuoda lisäksi puunuken, joita minulla on vitriinissä. Ne ovat 1900-alun nukkeja ja yksi vanhempi on 1820-luvulta. Mutta nyt kun he näkivät, että ne nuket ovat arvokkaasti oikein vitriinissä, he varmaa peruvat lupauksensa. Liian arvokasta annettavaksi. Sellaisia monet ovat.

Jumeau-nukkelahja muine 50-luvun leluineen Anne-Marielta oli erikoista. Ihan odottamaton ihana lahjoitus. Sellaista sattuu kerran 10 vuodessa meillä.

Tästä lähin utelen noita mahdollisia lahjoituksia, jos vaikuttaa ei kiinnostavalta, käsken heidän viedä ne suoraan Emmaukseen. Silloin ne tulevat hyvään tarkoitukseen. Joka penni on arvokas hyväntekeväisyydessä. Museossa sitävastoin kaikelle ei ole paikkaa.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Emmaus

http://emmaus-france.org/ayez-le-reflexe-du-don-et-de-lachat-solidaire-2/

Hesari:"101-vuotias torpparin poika juhlii itsenäisyyttä Linnassa"

http://www.hs.fi/kotimaa/a1417794850068

Siinä on hauska juttu. 

Joulukuusesta

http://koti.ts.fi/sisusta/nain-suomalainen-joulukuusi-on-muuttunut-vuosien-varrella/

Turun linnasta

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/708255/Turkulaisnuoret+juhlivat+itsenaisyytta+Turun+linnassa

Ongelmia "perhekalleuksista"

Kun olen sanonut siskoille ja ystävälleni, että meinaan myydä pois ruostuneet lahjavaunut, museossa ei ole tilaa, olen saanut osakseni kritiikkiä. Lahjahevosen suuhun ei saa katsoa, siihen tyyliin.

Museon muut tavarat ovat siistimpiä ja parempikuntoisia, joten olisi nurjaa laittaa esille niiden paikalle loppuun kuluneet "roskisvaunut" ihan vaan sen takia, että naapurikyläläisperheelle niillä on suuri tunnearvo. Itse he minulle aluksi puhuivat puhelimessa kahdesta vaihtoehdostaan, joko kaatopaikasta tai tästä museosta. Ei mekään tänne kaatopaikka tavaraa haluta. Kyllä ihmisillä pitäisi olla hiukan arvostelukykyä, mitä he museoon tarjoavat.

Pesin ne vaunut nyt joka tapauksessa, mutta surkean näköiset ne ovat paksun ruosteen peitossa joka paikassa. Heitin niiden likaiset vanhat pahnapatjavaatteet jo roskiin, oikea koipesä se oli. Mahdoton sellaista kaikkea on puhdistaa.

Puhuttiin taas siskojen kanssa ja kun kerroin tarkemmin noiden vaunujen kunnosta, he olivat lopulta samaa mieltä, että eroon niistä täytyy päästä. Jos vanhan tavaran kauppa ei niitä ota, vien ne hyväntekeväisyys-yhdistykseen huomenna Alèsiin mennessäni. Sinne kelpaa. Ja tulee hyvään tarkoitukseen, vaikka muutamalla eurolla. Kirpparikauppa nostaa rahan arvoa entiseensä, kun toisen romusta tulee toisen aarre. Se on hyvä opetus meille kulutusyhteiskunnan ihmisille. Tavara kiertää.

Ensi kerralla, jos taas tarjotaan jotakin museoon, pyydän kuvan sähköpostitse. Joka kerta kun olen pyytänyt, asia on jäänyt sikseen, kuvaa ei ole tullut. Joten tavara ei ole ole ollut edes sen väärtti.

En päästä enää ihmisiä museon oven taakse asti suurine lahjoineen, silloin on vaikeampi kieltää ja he tulevat sitten ilmaiseksi museoon.

Patinasta puheenollen, se voi olla positiivista tai negatiivista. Jos sitä on liikaa, se ei ole enää kaunista. Ja riippuu esineestä. Nalle voi olla reissussa rähjääntynyt enemmän kuin nukke ja säilyttää silti "koriste- ja antiikkiarvonsa" vitriinissä. Nukke menettää sen helpommin. Poikkeuksia on, kuten Vapriikin iso sydäntä koskettava nukke, jolla kasvot olivat pahasti kärsineet sen vanhentuessa.

Dixou pahan teossa

Suomen matkalta toin adventtikalenterin Lontoon lentokentältä. Siinä on suklaapalanen joka päiväksi. Esittelin sitä Dixoulle. Ja sitten laitoin sen koristeeksi takan eteen odottamaan joulukuun ensimmäistä päivää.

Kolme päivää on jo kulunut ja kolme suklaata ollaan syöty Dixoun kanssa.

Tänään ihmettelin, mitä ihmettä ääntä koiran korista kuuluu. Niinkuin joku siellä rapistelisi papereita. Oikein arvasin. Ja kuvassa näkee suklaavarkaan itse teossa. Onneksi se ei kerinnyt kaikkea syömään. Mutta koristeeksi kalenteri ei enää kelpaa.

Tämä 14-vuotias "koiranpenikkani" on ollut kiltti koko vuoden. Ei voi valittaa. Tämäkin vahinko oli varmaan erehdys. Se luuli varmaan tätä värikästä joulukoristettani omaksi joululahjakseen, koska sen ihana tuoksu oli vastustamaton. Minun täytyy osta sille joku hyvältä haiseva lahja.

Isä kertoo tarinan

Tämä kuva on otettu joskus 20-30-luvun taitteessa. Isä on siinä noin 11-12-vuotias.

Joskus isä innostui puhumaan vanhoja asioita. Harmi vaan, että ei kovin usein. Tässä yksi lapsuusmuisto, joka häntä nauratti kovasti vielä vanhana miehenä.

Kylällä oli poikasakissa joku nuorempi pikkupoika. Kun he kulkivat tiellä yhdessä, jos sattumalta joskus sattui auton näkemään, silloin tuo porukan nuorimmainen hyppäsi äkkiä ojan yli pientareelle pakoon "peljättävää" autoa.

Kun häneltä kysyttiin, miksi pakoon piti juosta. Poika selitti vakavana, että pappa on käskenyt, jos auton näkee. Ja sai sitten kaikki nauramaan.

Autot olivat hyvin harvinaisia siihen aikaan maaseudulla Somerolla (noin 100km Helsingistä).

http://www.stat.fi/tup/suomi90/lokakuu_en.html

Tässä autokanta tilastoja. Siinä näkyy, miten vähän autoja oli vielä 1900-luvun alkukymmenillä Suomessa.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Auto

http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-autoilu
"-Auto tuli Suomeen myöhään, vasta 1900-luvulla, kun se muihin Pohjoismaihin ja Baltian maihin tuli jo 1800-luvulla. Ensimmäinen varma autohavainto on toukokuulta 1900, jolloin turkulainen maatalouskauppian Viktor Forselius  toi myytäväksi Benz-merkkisen auton."

http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_automobile

Ranskankielisessä Wikipediassa (alla linkki) kerrotaan, miten ihmiset oudoksuivat alussa tuota uutta keksintöä. Niin usein kaikkeen uuteen suhtaudutaan. Ennakkoluuloja on.
http://fr.wikipedia.org/wiki/Automobile
(L'automobile suscite très vite la polémique....L'automobile effraie les animaux (les automobilistes seront surnommés les « tueurs de poules »), elle est très bruyante et dégage une odeur nauséabonde. Bouleversant la quiétude des piétons dans les villes, beaucoup désirent l'interdire. Ces derniers n’hésitent pas à lancer des pierres ou du fumier sur les automobiles qui croisent leur chemin. Les publications humoristiques de la Belle Époque font d’ailleurs souvent occurrence au thème de l'« automobiliste-écraseur » ............Les ecclésiastiques s'opposent à cet engin qui « ressemble plus à un diable qu'à un humain» .....)

Lahjoja kuin liukuhihnalta

Tänään yksi madame soitti naapurikylästä ja kysyi, jos olen kiinnostunut hänen vanhoista vaunuistaan. Ne saisi tänne museoon tai sitten ne viedään kaatopaikalle. Hän on ennenkin jo soittanut, koska oli viesti puhelivastaajassa Suomesta tullessani.

Tämän yli 80-vuotias täti oli jättänyt jälkeensä nuo vaunut, joilla hän oli pienenä leikkinyt. Sääli heittää niitä pois paljoine muistoineen, joten rouvalle tuli mieleen naapurikylän nukkenallemuseo.

En kieltänyt puhelimessa, koska vaunut ovat kuulema vanhat. Ja olin nähnyt viime aikoina, että arvokastakin olen saanut kuten ihanan Jumeau-nuken!

Sovittiin, että nämä naapurikyläläiset tulevat tänään museoon, kun se aukeaa iltapäivällä. Sitten puoli 6:lta ovikello soi ja siellä oli kolme sukupolvea, äiti, tytär ja tyttärentytär. Kun näin vaunut, en ollut kovin innostunut, koska ne ovat huonokuntoiset ja ruostetta täynnä, roskisvaunut melkein.

Olin ajatellut, että voin myydä ne, jos eivät muuten ole sellaiset, että kannattaa pitää museossa. Ei samantapaisia malleja tarvitse kahta paria. Myyn ne joillekin vanhan tavaran kauppiaille, kyllä niistä 10 euroa saa, jos ei enempää. Ranskassa niitä näkee paljon, Suomessa hinnat ovat kalliimmat, koska niitä on vähemmän myynnissä.

Tämä entinen opettaja-sairaanhoitaja perhe oli ihastuksissaan museossa. Vanhimmat nuket ja nukketalot erikoisesti kiinnostivat. Ja vieraskirjaan kirjoittaminen oli tärkeä tapahtuma, he olivat siitä tyytyväisiä. Käskin mainita siinä myös heidän lahjastaan. Se miellytti. Heistä tulee nyt meidän "mainosnaisia" kylillä. Museokävijät kokemuksineen on osa markkinointiamme.

Vaikka en säilytä tuota vanhan tädin "lapsuusmuistoa" täällä museossa ja muutan sen rahaksi, se tulee käytettyä museon hyväksi ja silloin hyvään tarkoitukseen.

Nooan arkki symboleineen

Eilen illalla, kun vein Dixoun ulos, taivas oli uhkaavan näköinen. Synkkiä pilviä näkyi joka puolella. Ajattelin, minkälainen yö on edessä. Välillä on ollut kovia rajuilmoja juuri yöaikaan, silloin se on pelottavampaa kuin päivällä.

Mutta yö oli rauhallinen, ei tullut ukkosta. Ja sateetkin pysyivät normaalina. Mikä helpotus. Ilmat alkavat olla jo stressaavia, kun sade ei lopu ollenkaan. Onneksi ensi viikosta eteenpäin on luvattu kuivaa, aurinkoista ja talvisempaa. Tämä syksy on ollut erikoinen loputtomine säävaroituksineen. Ihmishengiltäkään ei ole säästytty. Aika paljon on kuollut tulvissa autoihinsa ihmisiä. Ennalta aavistamattomiin kuuluva minitornaadokin on ollut jossain päin Etelä-Ranskaa.

Tässä kuvassa on viimeisin löytöni. Nooan arkki, ehkä 40-lukua, valmistettu Saksassa. Tämä ei ole kovin iso, noin 20cmx10cmx15cm. Eläimet ja arkki on käsin maalattu pikkutarkasti.Voi olla Erzgebirgessä tehty, joka on kuuluisa puisista miniatyyreistään.

Tämä arkki sopii tähän päivään hyvin raamatun historiallaan. Viime kuukausien sateet ovat olleet apokalyptisiä, loputtomia. Me tarvitsemme arkin, joka antaa turvan.

Rajuilmat jatkuvat

http://www.midilibre.fr/2014/11/28/intemperies-languedoc-roussillon-et-aveyron-en-vigilance-orange,1089120.php

Huomiseen asti on säävaroitus. Tänä syksynä niitä on yhtenään.

Ainakin kahdet tiet on veden peitossa Anduzeen ja St Christol kyliin.

Sää on vielä poikkeuksellisen leutoa, vasta ensi viikoksi luvataan talvisempaa ja kuivaa.

Nyt on taukoa välillä onneksi. Sitten yhtäkkiä se muuttuu. Salamoi ja ukkostaa. Vettä tulee kuin saavista kaataen. Tietokone täytyy sammuttaa heti, kun ilma muuttuu uhkaavaksi.

Niin kesäsää muuttuu talvisääksi. Kaikelle on selitys.

Museon kulisseissa

Eilen oli kakkutreffit täällä museossa. Suomalainen omenakanelikakku sai kiitosta ulkomaalaisvierailta, eli ranskalaisilta ja saksalaisilta. Ranskalaiset leikkaavat isoja kakkupaloja toisin kuin me suomalaiset tehdään vain siivuja niihin verrattuna. Joten minä leikkasin kakun ranskalaiseen tapaan, vaikka se on oikea kaloripommi. Ja hyvin se meni kaupaksi, annoin loput heille tuliaisiksi kuten ennen vanhaan oli tapana pidoissa antaa tai ottaa kotiväelle nenäliinaan maistiaisia.

Suzanne oli nyt meidän kanssa museoverhon taakse kätketyssä keittiönurkassa. Kun museotilat ovat vähän kasvaneet viime vuosina, elintilat ovat pienentyneet. Nyt museo on tärkein tässä talossa ja se näkyy aina enemmän. Täällä eletään vaatimattomasti verhojen takana kuin teatterin kulisseissa päänäyttämön sivussa piilossa.

Kesänäyttelystä linnassa ei puhuttu loppujen lopuksi ollenkaan, se on vasta suunnitelmissa Suzannella, joten ei siitä mitään uutta.

Mutta sähköposti toi eilen hyviä uutisia. Nîmesiläinen 40 hengen lapsiryhmä 6-12 vuotiaita neljän ohjaajan kanssa pyysi museovierailusta visiittitarjousta Tapaninpäiväksi. Sitä varten pitää varata kunnan vapaa-aikatila iltapäiväksi, koska museoon mahtuu vain 10 henkeä kerrallaan. Toiset lapset voivat leikkiä silloin siellä vuoroa odotellessaan.

Minä olin eilen siitä puhumassa herra ja rouva Bernardeille, joiden vävypoika on kunnanjohtajamme. Kunnantalon sihteerit ovat puolueellisia meidän kunnassa, joten en halua asioida heidän kanssaan suoraan. On parempi ensin toimia tavallaan kiertoteitse, niinkuin suhteilla. Sihteerit ovat syntyään kyläläisiä ja siten he pitävät paikallisten puolia niinkuin tiikeriemot puolustavat omia pentujaan. Me ollaan taas ulkomaalaisia, joten ollaan aina "toisella" sijalla. Olen huomannut nimittäin, että sihteerit valehtelevat. Kun minun on pitänyt varata kunnan yhteisiä tiloja ryhmävierailua varten, he ovat sanoneet, että se on jo varattu siksi päiväksi. Vaikka myöhemmin on selvinnyt, että se ei ollutkaan varattu.

Sovittiin Bernard'ejen kanssa, että menen tänään kunnantalolle varaamaan vapaa-aikatilan 26.joulukuuta. Olin siellä jo. Kun sihteeri otti kalenterin esille, nähtiin, että tyhjä se oli koko siltä jouluviikolta. Hän sanoi, että hän puhuu vielä asiasta muille kunnantalolla, ja huomenna iltaan mennessä saa tietää, jos sopii tai ei tuo varaus. Sitten saan lähettää Nîmesiin ryhmälle tarjouksen museovierailusta. Se oli tärkeää, että minä näin heidän kalenterin tyhjät sivut, niin he eivät voi väittää sen olleen täynnä, kuten viimeksi.

Tervetuloa kahvikakulle!

Tässe se tekemäni omenakanelikakku on.

Uunini on vanha SEB, ostin sen joskus 1996, kun asuin vuokralla Anduzessa. Siellä minä kokkailin paljon. Mutta jo vuodesta 2007 uuniin voi laittaa kypsenemään vain alimmalle ritilälle, muuten palaa. Mutta hyvin se silti kypsentää.

Tästä kakusta tuli hiukan tumma, se oli 5:lla ja sitten 4:lla, silti vähän paloi päältä. Otin palaneen osan pois ja koristin tomusokerilla. Maussa ei ole vikaa. Hyvää se on. Saa nähdä mitä ranskalaiset ja saksalainen sanovat suomalaisesta reseptistä.

Joulukalentereista

http://www.adventtikalenteri.fi/kalenterigalleria.php#1940

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulukalenteri

Vieraita tulossa

http://www.myllynparas.fi/suomi/reseptit/makeat_leivonnaiset/kahvikakut/helppoja_kahvikakkuja_moneen_makuun/
Tänään täytyy tehdä kahvikakku, koska huomenna tulee vieraita.

Ostin aineksia omenakanelikakun tekoa varten. Kaikkia muita hilloja näkyi supermarketissa paitsi omenahilloa, sitä eivät näköjään ranskalaiset paljoa käytä. Löysin vain omenasosetta, jossa on vähemmän sokeria kuin hillossa. Omenasosetta käytetään paljon sellaisenaan jälkiruokana. Minä en siitä pidä. Se on kuin söisi vähäsokerista omenahilloa paljaaltaan.

Tänään on taas säävaroitus, kovaa sadetta ja ukkosta luvattu. Nyt on ollutkin poikeuksellisen leutoa vuoden aikaan nähden, joten se tietää ukkosta usein. Mutta ei näitä säävaroituksia ennen ole yhtenään ollut muina vuosina. Toisaalta ne ovat olleet hyvin paikallisia. Toisin paikoin on ollut apokalyptiset ilmat ja toisin paikoin vähemmän vaarallista. Sääkatastroofiin kuolleitakin on ollut tänä vuonna. Ihmiset ovat jääneet loukkuun autoihin, kun ovat ylittäneet tulvivaa siltaa, jonka on yhtäkkiä hyökyaalto vallannut ja vienyt auton mennessään. Kadutkin ovat paikoin muuttuneet joiksi.

Sitten kakkuasiaan. Tein perusohjeen mukaan. Mutta voista tehdessä, vaikka se on huoneenlämpöistä, taikinasta ei tule pehmeää voivaahtoa kuten margariinista saan helposti. Rakenne ei ollut samaa kuin Suomessa tehdessäni, kun olin kaikki sekoittanut. Ei se näyttänyt niin herkulliselta, että olisi huvittanut maistaa. Saa nähdä, onnistuuko, kun harvemmin tekee. Joka tapauksessa on mukava itse tehdä pitkästä aikaa.

Huomenna tulee Suzannen lisäksi Henriette ja Sébastien. Puhutaan Suzannen kesänäyttelystä, johon mekin osallistutaan.

Oravan yllätys

Tänään oli selkeämpää kuin viime päivinä. Ilma on ollut talvisen harmaata, kosteaa, tihkusateista, mutta leutoa. Sellaista oli Pariisin alueella, kun olin siellä 1991-92. Täällä se on aika harvinaista. Meillä on hyvin usein aurinkoa, jos ei sada.

Heti kun sää salli piti lähteä ajelulle Anduzeen. Olihan nyt kirpparipäivä. Sitä paitsi se on sosiaalinen tapahtuma Ranskassa, sinne mennään myös tapaamaan ihmisiä, ei pelkästään vanhan tavaran perään. Näin muutamia tuttuja ja ystäviä.

Suomessa ollessani Forssan kirpparilla oli ihana täytetty orava oksalla käpyineen. Se oli söpö. Juuri sopiva koulunäyttelyyn. Mutta hinta oli liian korkea, siitä pyydettiin 60 euroa. Joten en ostanut.

Tänään näin yllätyksekseni sattumalta melkein samanlaisen, yllä kuva. Ostin sen, koska hinta oli vain 8 euroa! Hinnat vaihtelevat suuresti. Ei tuo minun sen huonokuntoisempi ole kuin Forssassa oli.

Kouluissa näkyi aina täytettyjä eläimiä, tai sitten niitä tuotiin esille biologian tunnilla. Nyt meidän nallekoulussakin on yksi.

Sitten sain 8 eurolla kolme 100 vuotta vanhaa kynttelikköä nukketaloja varten. Joten ei ollut turha reisu naapurikylään.

Päivän harmaus unohtuu, kun tapaa ihmisiä. Jos nykyään ollaan liikaa netissä virtuaalimaailmassa, huomaa, että oikeita kontakteja se ei korvaa koskaan.

Marraskuun harmaudessa

Iltapäivän kolme tuntia piti päivystää, koska museo on silloin auki. Täällä täytyy olla valmiina kuin partipoika ties kuka tulee käymään.

Kello oli jo puoli kuusi ja kuudelta suljetaan. Ajattelin, että ei enää kukaan tule. Odotellessani yritin soittaa Sébastien ystävälleni, mutta en saanut kiinni häntä, jätin vain viestin. Meillä oli hiukan erimielisyyttä päivällä tämän museon kokoelmasta, hänen mielestään se on liian feminiininen. Maskuliinisuutta ja nykyaikaa puuttuu, on sanonut hän. Minun mielestäni kaikki yksityiskokoelmat ovat persoonallisia keräilijän tai keräilijöiden mukaan. Valtion museoiden kokoelmat sitävastoin ovat neutraalisimpia ja persoonattomimpia ilman yksityisleimaa.

Sitten ovikello soi. Yksi ranskalainen nuori nainen oven takana kysyi, jos museo on auki. On tämä ja yli kello kuuden aukioloajan myös tarvittaessa, koska museo on talossani, vastasin minä. Heitä on kuusi, viisi aikuista ja yksi lapsi, jotka odottavat autossa, kertoi tämä tulokas. Hän meni hakemaan perheensä ja minä valmistelin museota.

Siinä mukava yllätys. Kun oli kaikki katsottu, tein taas vakiokysymykseni: "Mistä te piditte eniten?" Sain vastaukseksi koulunäyttelyn, nukketalot, vanhin nukke...Sitten tein uuden kysymyksen, ystäväni oli suuhuni antanut sanat päivällä, juuri se ystävä, jolle yritin soittaa illalla. "Mistä piditte eniten lapsuudessanne?" Siitä museovierailijat oikein innostuivat ja he varmaan jatkoivat keskenään vielä museosta lähdettyään.

Meillä oli mukava nostalginen iltahetki näiden ventovieraiden ihmisten kanssa. Siinä oli kolme sukupolvea, Pariisista, Martinique-saarelta ja Alèsista. He olivat kesällä nähneet museokyltin ja päättivät nyt tulla katsomaan.

Illalla soiteltiin puolin ja toisin Sébastienin kanssa ja päästiin yhteisymmärrykseen. Museokokoelman keräiljänä minun pitää ottaa huomioon erilaisia näkökulmia ja hankkia myös sellaista, mikä ei aina minua itseäni miellytä, tärkeää on, että on "jokaiselle jotakin". Eli monipuolistaa täytyy.

Kyläläisiä museossa

Vähän kello 3 jälkeen ovikello soi. Lezanilainen pariskunta tuli museoon kuten sovittu. Kasvot olivat tutut, olen nähnyt heidät ennenkin kylällä. Yli 1000 asukkaan kylässä tunnetaan kaikki ainakin ulkonäöltä enemmän tai vähemmän.

Mieleenpainuvin muisto heistä on yhdestä kylätapahtumasta museon alkuvuosilta joskus 2001-2002, kun osallistuttiin kylän muiden yhdistysten kanssa johonkin tapahtumaan kunnan vapaa-aika tiloissa. Tuo muisto ei ole kovin hyvä. Pariskunta on kylän "kermaa", ja asunut täällä koko ikänsä sukuineen.

Muistan miten madame suhtautui ylpeästi ja mitätöivästi museooni, niinkuin se ei olisi yhtään minkään arvoinen. Se oli yleistä tässä kylässä silloin. Minähän olin yhdistyksineni ulkomaalainen. Vain paikkakuntalaisten hankkeet olivat jotakin arvostettavaa. Sellaista on pikkukylän nurkkapatrioottisuus.

Mutta mitä me menneistä! Joka menneitä muistelee sitä tikulla silmään, sanoo suomalainen sananlasku.

He soittivat, muutama viestikin oli puhelinvastaajassa ja kun minua ei saanut kiinni Suomen matkan takia, he olivat tuoneet kirjeen postiluukusta. Siinä kerrottiin, että heillä on joitakin sukulaisten leluja minulle annettavana ...Se oli selvää, että nämä kyläläiset olivat nyt uteliaisuudesta haljeta ja halusivat tulla tänne katsomaan samalla. Molemmat, monsieur ja madame, olivat yhtä kiinnostuneita kokoelmasta, kun he astuivat ovesta sisälle. Jotakin he olivat kuulleet puhuttavan meistä. Ja käytös oli vallan toinen kuin yli 10 vuotta sitten, toinen ääni kellossa, kuten sanotaan.

Nämä ystävälliset uudet "museon ystävät" olivat kaikesta ihastuksissaan, erityisesti nukketalot ihmetyttivät heitä, koska se on Ranskassa harvinaista.Yli tunnin me puhuttiin kaikkea maan ja taivaan väliltä, kuten museo mahdollistaa vanhoine dokumentteineen menneestä ajasta, politiikkaa unohtamatta. Sitä on myös lasten leluissa. Ne ovat yhteiskunnan peili.

He tuovat tänne museoon vielä joitakin leluja, tuo kuvan nalle ylhäällä oli ensimmäinen lahja. Muuten meidän suomalaisten kesken, yksi salaisuus, yleensä en noin uusia leluja ota museoon, koska ei ole tilaa, mutta tämä on nyt poikkeustapaus. On oman kylän väki kysymyksessä. Ja näyttää siltä, että nukkenallemuseo on valloittanut uusia sydämiä. Tällä kertaa niitä kaikkein vaikeimmin valloitettavia.

http://souvenirs.midiblogs.com/media/00/00/3277017408.jpg

Sillanrakentajat

Suzanne, joka pitää majoituspaikkaa vanhassa maalaistalossaan täällä Lézanissa, soitti ja kysyi matkakuulumisia. Me oltiin heillä kylässä syksyllä ja kerroin siitä tässä blogissani:
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/vierailulla-susannen-suuressa.html

Suzanne sanoi liittyneensä jäseneksi kylämme kulttuuriyhdistykseen, joka tarkoittaa paljolti "linnayhdistystä", koska se on meidän suurin kulttuurikohteemme. Hänestä on tullut sen sihteeri. Suzanne oli ideoita täynnä. Ensi kesänä ennen sesonkia he meinaavat järjestää näyttelyn linnassa teemana eilispäivän lapsuus ja nuoruus. Hän kysyi, jos me ollaan halukkaita tulemaan mukaan. Sanoin, että miksipä ei. Joten museon leluja kiikutettaisiin 100 metrin päähän linnaan näytille. Vahinko vaan, että linna on remontoimaton. Puitteet ovat hienot, vaikka kunnostuksen tarpeessa. He ovat pitäneet siellä kulttuuripäivinä kerran vuodessa aina joitakin näyttelyitä siivoomatta pahemmin huoneita.

Kirjaston väki on kuulema jo luvannut osallistua tapahtumaan.

Suzannea voi sanoa sillanrakentajaksi. Nukkenallemuseota ei ole kylässämme noteerattu. Kunnantalo on meidät unohtanut joka paikasta, missä vaan on kerrottu kylästämme. Aina on tarvinnut tehdä ääntä itsestään tullakseen huomatuksi muiden mukana. Ei sellaista aina jaksa. Joten me ollaan nyt oltu viime aikoina maan hiljaisia. Sellaista se on, kun ollaan ulkomaalaisia, vieraita kylillä.

Mutta pieni paikka auringossa on jo vallattu täällä Välimeren maalla. Turistit tykkäävät meistä. Siitä todistaa jo 15. museon toimintavuosi ensi vuonna 2015.

Huomenna tänne pitäisi tulla yksi pariskunta kylästämme. He haluavat antaa joitakin sukulaistensa leluja museoon...Se on positiivista. Kuten alèsilainen madame, joka toi tänne "joululahjoja" keskellä syksyä.
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/kiitokset-anne-marielle.html

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

http://videos.tf1.fr/infos/2014/a-100-ans-elle-decouvre-l-ocean-pour-la-premiere-fois-8522655.html

Räsynukke ennen ja jälkeen

Tässä on Someron kirpparilta ostamani 5 euron räsynukke.

Ensimmäisessä kuvassa se on likaisena. Ei se ollut kovin koristeellinen ja näytteille pantava. Vaatteet on helppo pestä, mutta nukke on sitten eri asia. Jos en usko, että sitä on mahdollista puhdistaa, en osta. Mutta olen niitä ennenkin puhdistanut, joten siksi ostin. Vaikka aina se on riski. Voi olla yllätyksiä.

Alimmaisessa kuvassa se on alkuperäisine vaatteineen. Punapallollinen kangas tuo mieleen 50-luvun, joten nukke on varmaan 50-luvulta.

Tämä nukke kertoo toisesta aikakaudesta kuin meidän aikamme. Silloin ei ollut leluvuoria kaupoissa eikä kotona. Vaatimaton kotitekoinen lelukin oli aarre.

Kangasnuket on yksi tärkeä nukkeryhmä. Skandinavisissa- ja anglosaksissa maissa niillä on pitkät perinteet. Ja hintahaitari on suuri. 1800-luvun amerikkalaiset räsynuket ovat hinnoiltaan muiden kalliimpien nukkejen kanssa samaa hintaluokkaa, vaikka ovat kankaasta tehty. Monissa sadoissa euroissa hinnat pyörivät. Ja niitä näkee yllättävän hyväkuntoisiakin korkeasta iästään huolimatta.

Ranskassa on noita kangasnukkeja vähemmän. Ja arvostus pieni. Vaikka niitä on varmaan myös kotona tehty aikasemmin, kun elämä oli vaatimatonta ja köyhää. Täällä arvostetaan eniten kaikkea omassa maassa valmistettua. Oman maan merkit ovat ykkösenä ja ne tunnetaan ainakin näöltä, jos ei merkiltään.

Minä pidän näistä kansan leikkikaluista, mitä vaatimattomimpia sitä liikuttavimpia.

Vapriikin "Aika leikkiä"-näyttelyssä oli ihania lasten tekemiä leluja, joita ei usein museoissa näe: ritsa, tuohivene, käpylehmiä...Ne ovat lisäksi kansainvälisiä. Ranskassa museokävijät, jotka ovat eilispäivän lapsia,  puhuvat joskus niistä.

Vapriikin näyttelystä jäi mieleeni yksi paljon leikitty ja kovaa kokenut iso nukke. Se istui arvokkaasti nätisti vaatetettuna kaikkien katseltavana, vaikka oli kasvoiltaan pahasti kärsinyt. Toisaalta se oli ihan loppuun asti rakastettu. Sitä ei oltu roskikseen heitetty kuten nykyään heitetään. Mikä lie nuken tarina. Sydäntä kosketti ainakin sen näkeminen. Täydellisenä säilynyt lelu ei ole yhtä puhutteleva.

Vanhat hylätyt leikkikalut nousevat uuteen arvoonsa, kun ne löytävät tiensä museoon.

Vahinko, että Vapriikissa ei saanut ottaa kuvia. Kamerani toimii vain salamalla ja se oli kielletty. Olisin tehnyt käynnistäni samanlaisen kuvasarjan kuin Lontoon museoista flickr.com sivuille.

Kuvakertomus Lontoon museoista

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157647027636423/

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157649360314661/

Tässä kuvasarja Lontoossa käymistäni kahdesta museosta, joista kerroin edellä.

londresmetro.pdf
museumchildhood.pdf
mountfitchet.pdf
mountfitchetmusee.pdf

Siinä museoesitteistä ja metrokartasta skannattu pdf-muoto.

Hesarissa:"Neljä vanhaa taitoa, joita ei kannata unohtaa"

http://www.hs.fi/kotimaa/a1416277080720

http://www.hs.fi/elama/a1405478418651

Kotimatkan Lontoo - Tampere - Lontoo - Nîmes matka-ajatuksiani

Pari päivää Lontoossa oli jo takana ja oli nähty, mitä oli suunniteltu. Nyt oltiin valmiita Suomen lentoon Stanstedin lentokentällä. Tällä kertaa Ryanair ei kiusannut matkatavaroiden punnituksilla lähtäaulassa kuten ennen. Mikä helpotus. Matkatavaroiden tarkastuskaan ei ollut aikava, ei Ranskassa eikä Englannissa. Mutta heti kun on joitakin attentaatteja jossakin päin maailmaa, kaikkialla on sitten lentokentillä kovat tarkastukset. Se on ihan ymärrettävää. Kyllä minä nytkin seurasin koneessa, jos oli "pommimiehen näköisiä" ihmisiä. Suomalaiset ovat yleensä niitä rehellisen näköisimpiä matkustajia. Nyt oma kehu haisee.

Toisaalta täytyy meitä myös kritisoida. Tullitarkastuksessa olevat poliisit voivat kuvata kansalaisten mentaliteettia. Ranskasta lähtiessä he olivat aika puheliaita ja ystävällisiä. Lontoossa me saatiin hyvä vastaanotto. Siskon kanssa oltiin ostettu samanlaiset talvitakit. Nimikin meillä on kauhean samanlainen. Joten poliisi ihmetteli sitä ja sitten alkoi nauramaan, kun hoksasi miksi. Lopulta me kaikki nauroimme tullissa. Mutta kun tulimme Suomeen, tullipoliisi oli tiukkailmeisenä vastassa passia tutkimassa. Ei näkynyt hymyn häivää. Siitä tuli mieleen, että poliisimaailmassa ei sanoja tuhlata ihmisille. Uniformu velvoittaa jyrkkään armeijantapaiseen kurinalaiseen vaitioloon. Nuo ulkomaalaiset tullipoliisit olivat inhimillisempiä, kun he unohtivat uniformunsa.

Mutta onni on olla suomalainen! Nyt näki, että meidän Suomen passimme on arvokas. Sitä katsottiin kuvineen joka tullissa tarkkaan. Viime aikoina on paljastunut paljon passivarkauksia, siksi ne saavat nyt erikoista huomiota.

Runsas parin tunnin lento tuntuu vähän pitkältä, kun on jo matkasta väsynyt. Matkastressi väsyttää. Mutta toisaalta oli helpottavaa, kun lopulta päästiin perille kaikista lähtöpäivän sääongelmista huolimatta. Kun sitten Tampereella käveltiin, oli tunnelmallinen talvisää. Ensilumi sattui juuri tälle päivälle ja maa sai kauniin lumipeitteen. Huomasi olevansa taas kerran kuin toisella planeetalla arktisessa maassa.

Me käytiin Eurokankaassa ostamassa silkkiä Jumeau-nuken vaatetusta varten. 36,90€/m. Puolimetriä riittää. Suomessa silkki on halvempaa kuin Ranskassa. Sisko tekee nukelle vaatteet mittojen mukaan, malli-idea on jo valmiina. Minä en osaa ommella monimutkaisia vaatteita, kutominen ja virkkaaminen sujuu minulta paremmin.

Illalla klo 7:n aikoihin lähti juna Tampereelta Humppilaan. Tunnin junamatkan jälkeen saavuttiin Humppilaan ja sieltä sitten kotiin Ypäjälle autolla.

Joka kerta maasta toiseen matkustaessa on hiukan epätodellinen outo tuntu. Varsinkin kun menee kaukaa Etelä-Ranskasta Välimeren maasta pohjoiseen Suomeen. Kulttuuriero on suuri. Kerran yhdellä kulttuuriluennolla yksi ulkomaalainen sanoi, että joka maassa on oma "musta laatikko", se jokin.  Sen huomaa erikoisesti, jos matkustaa junalla maasta toiseen, jolloin rajan yli meno on hyvin konkreettista.

Torstaista toiseen torstaihin aika meni äkkiä. Sukuloiminen, perhe on tärkeää. Niin ei tunne itseään juurettomaksi, vaikka asuu ulkomailla. Vanhempia ei enää ole, mutta onneksi on siskoja ja veljiä perheineen. Ja kotikonnuilla tutuilla paikoilla isän ja äidin muistot elävät. Se on akkujen latauspaikka.

Kun olin Englannissa au pairina vuonna 1986, erikoista oli minusta siellä suuri kirpputorien määrä. Sitten niitä näkyi myöhemmin paljon myös Suomessa. Taitaa olla lama-aikojen ilmiö. Helsingissäkin monet liiketilat vaihtuivat kaupoista kierrätyspaikoiksi. Kun kauppa ei enää menestynyt, kirpputori menestyi. Nyt on vähän sama juttu. Joten Suomen matkaanikin kuului taas kirpparikierros. Niissä olen tehnyt löytöjä pitkästä aikaa. Me käytiin Loimaalla, Forssassa ja Somerolla. Joka paikasta sain jotakin muutamalla eurolla kokoelmaani: pieni puinen rukki, voikirnu, kanavatyönä tehty ruususarja (nukketalon matoksi), Minnie Mouse mikkihiirityttö, 50-luvun kangasnukke...

Torstaina 13. päivä oli lähtöpäivä, paluulento iltapäivällä Lontoon kautta Ranskaan. Lähdin jo aamujunalla Humppilasta matkaan, koska suunnitelmissa oli käynti Vapriikissa Tampereella. Olin nähnyt netissä, että siellä on uusi Postimuseo. Samalla voisin käydä uudestaan katsomassa "Aika leikkiä" lelumuseon ja uuden Rudolf Koivusta kertovan näyttelyn. Siellä vierähti melkein kaksi ja puoli tuntia. Ihana monimuseo, jossa oli myös Kenkämuseo. Näin samanlaiset 1880-luvun silkkikengät, jotka minullakin on nukkenallemuseossa. En ihmettele, vaikka tuo Vapriikki oli tilastoissa Suomen kakkosmuseo viime vuonna. Siinä ajatusrikas vierailu menneessä maailmassa, joka tuuletti ja kevensi ajatuksiani ennen pitkää matkaani.

Seuraavaksi menin Lidl kauppaan rautatieaseman vieressä, josta ostin evääksi juustosämpyläpussin, pari banaania ja suklaapatukan. Kahvit piti juoda vielä ennen lentoasemalle menoa R-kioskissa. Sitten Pirkkalan lentokenttäbussille.

Lento oli melkein tunnin myöhässä, kun saavuttiin Lontoon Stansted lentokentälle. Mutta easybussilla pääsi silti hyvin Lontoon keskustaan, vaikka lippuni oli ostettu vähän aikaisempaan ajankohtaan. Pitkä passijonotus vei yllättävän paljon aikaa lentokentällä.

http://www.postimuseo.fi/en/

Ryanairin lento jatkui seuraavana päivänä, joten olin yötä nuorisomajassa Lontoossa. Olin katsellut säätietoja netissä, sadetta luvattiin joka paikkaan kuten usein syystalvella. Paluumatka meni ok suunnitelmien mukaan. Vaikka jännittää sai loppuun asti. Pelkäsin, että Nîmesissä sadetulvat olivat tuhonneet autoni. Mutta se pelko osoittautui turhaksi. Sieltä se löytyi kunnossa. Sitten astuin rattiin ja loppusuoralle, noin 35km ajoa kotikylälle Lézaniin.

Pieni mutka oli vielä matkassani. Poistuessani Nîmesin kaupungista Alèsin tielle, tietyöt sekoittivat täysin oikean suunnan, jouduin kääntymään takaisin. Pimeässä oli vaikea nähdä kiertoteiden viitoitusta. Ja huomasin erehtyväni tiestä, joka veikin minut takaisin Nîmesiin. En jaksa enää kaupunkiajoa, ajattelin, enkä tunne sen joka korttelia. Siitä tulee minulle labyrintti ajoa puolipimeässä. Joten heti kun näin ulosajotien Sommières-kylään, lähdin sinne. Maaseututie on kuitenkin helpompaa ajaa kuin kaupunki. Niin minä tein vielä noin 30km kiertolenkin ennen kotiin pääsyä! Sataa tihutti koko ajan.

Kun kerkisin kotiin, soitin ystävilleni. Dixou oli heillä hoidossa ja olisin hakenut haukkuni takaisin. Mutta kuulin, että täksi illaksi on myös annettu säävaroitus ja olisi vaarallista lähteä liikenteeseen. Sitten kohta pian näin ikkunasta, miten kova ukkoskuuro alkoi rankkasateineen. Ehdin juuri ennen sitä perille. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Värikkäät hiiret

Tässä kolmen euron Minnie Mouse, joka löytyi Someron kirpparilta. Ennestään minulla oli tuo Mickey Mouse, jonka olin ostanut viidellä eurolla Loimaan kirpparilta monta vuotta sitten.

Nyt ne ovat hienoja, kun niitä on kaksi. Ihmeen puhtaana ne ovat säilyneet, vaikka ovat kangasta. Rusetti oli kyllä likainen, mutta pesin sen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mikki_Hiiri

Suomi matkalla marraskuussa 2014

Aloin matkavalmistelut jo noin puolitoista kuukautta ennen matkaa. Ostin Ryanairin liput netissä Nîmes Lontoo Tampre reitille. 110 euroa mennen tullen, vaikka ostin ne taas neljänä eri menolippuna kuten aina. Saksan kautta matka ei onnistunut yhtä halvalla, koska Frankfurt Hahniin ei ollut lippuja enää marraskuuhun. Ja toisaalta olen aina halunnut mennä katsomaan tuonne Stanstedin lentokentän lähistöllä olevaan lelumuseoon. Se on myöhemmin talvella kiinni. Lisäksi samalla voi käydä Lapsuuden museossa Lontoossa, ajattelin, vaikka olen ollut siellä ennenkin. Oppia ikä kaikki. Oppipoikana olin taas noilla museokäynneillä.

http://www.easybus.fr/londres-luton

Nykyään on halpabusseja lentokentältä Lontoon keskustaan, ennen oli kallista, kun meni junalla sen matkan. Noin 10 euroa tuli maksamaan yksi lentokenttämatka Lontooseen easybussilla. Ostin nekin liput valmiiksi netissä. Ja hyvänä puolena siinä oli, kun voi käyttää samaa lippua (taisi olla tunnin sisällä), jos kone on myöhässä tai muuten. Joten joka kerta menin vähän aikaisempaan tai myöhempään bussiin kuin lippuuni oli varattu.

http://www.visitbritainshop.com/nordics/articles-features/a-beginners-guide-to-london.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Oyster_card

Lontoon metroa varten ostettiin Lontoossa metroasemalla Oyster card. (Ei kannata ostaa Visitor's Oyster cardia, se on hiukan erilainen). 15 puntaa, josta 5 puntaa oli takuuhinta, jonka sai pyytää myöhemmin takaisin metroaseman lippumyynnissä kortin luovuttamista vastaan. 10 puntaa riitti neljään metromatkaan. Muuten se olisi maksanut puolet enemmän, jos yksittäisiä lippuja olisi ostanut. Alla linkki, jossa video kortin käytöstä. Se täytyy "käyttää" keltaisessa tarkastustunnistimessa metroasemalla meno-ja tulomatkalla eli sisään ja ulos mennessä metroportista.
http://avant-de-partir.fr/oyster-card-se-deplacer-a-londres/2014/

Yhden ranskalaisen nettisivun mukaan halvin tapa vaihtaa valuuttaa on nostaa rahaa siellä paikan päällä automaatista kerralla koko summa.
http://www.radins.com/dossiers/changer-ses-devises-gare-aux-commissions,455.html

Toisaalta Lontoossa voi maksaa myös euroilla, mutta se tulee kalliiksi.

Hotelleista puheenollen olin menomatkalla kaksi yötä hotellissa ja tulomatkalla yhden yön nuorisomajassa. Kaikki olin ostanut etukäteen netissä noin kuukautta aikaisemmin. Menomatkalla oltiin kaksi henkilöä, joten oli halvempaa.

Windsor house Lontoossa maksoi 30 euroa per henkilö aamiainen mukaanlukien, ihan ok, Earl's Court metroaseman nurkilla  ja Premier Inn Stanstedin lentokentän vieressä vain 20 euroa per henkilö. Tuo viimeinen oli oikein luxusta meille ja mukava yllätys, helppo löytää, vaikka sinne piti mennä ja tulla lentokentältä hotellibussilla (3puntaa per matka). Ostin sen suoraan Premier Inn sivuilta, jossa myytiin viimeisiä vapaita huoneita alennuksella. Tuon ensimmäisen ostin Hostelworld-sivuilta. Paluumatkani YHA Earl's Court hostel oli myös hyvä majoituspaikka 21 eurolla ja jo tutun metroaseman lähistöllä. Sen valitsin, koska se on YHA organisaatio hyvine filosofioineen. Alla linkki.
http://www.yha.org.uk/about-yha
_________________________________________________________________________________

Siinä matkabudjetistani. Sitten matkatunnelmiin.

Marraskuun alun lähtöpäivänä oli säävaroitus voimassa kuten nyt tänä syksynä on ollut toistamiseen jo monta kertaa. Aika erikoinen vuosi. Ja sääennuste muuttuu yleensä ihan viime tipassa. Jos eilen vielä luvattiin normaalia sadetta, tänään voidaan antaa pahin eli punainen säävaroitus. Joten jopa meterologeille sää on arvaamatonta välillä. Se yllättää kaikki. Siksi tapahtuu onnettomuuksia. Joskus on ollut turhaan säävaroitus ja joskus taas ei ollenkaan tai liian myöhään.

Oltiin katsottu netistä, että kello 6 alkavat kovat rajuilmat tulvasateineen. Joten me päätettiin lähteä vähän aikaisemmin viiden jälkeen. Nîmesiin kestää ajaa runsas puoli tuntia, mutta autopaikan hakemiseen voi mennä toinen puoli tuntia, kun vielä sieltä kävelee rautatieasemalle. Eikä koskaan tiedä, vaikka olisi tietyö matkaa hidastamassa kiertoreitteineen niillä päin kaupunkia. Lento oli klo 10.

Jo naapurikylän kohdalla alkoi sataa rajusti, mutta ei tarvinnut silti pysähtyä, sai ajettua. Taivaskin salamoi jo melkoisesti. Sitten sadekuuro meni ohi vähäksi aikaa, vaikka salamat leiskuivat eri puolilla taivasta sen valasten puolittain. En koskaan ennen elämässäni ole lähtenyt ulos moiseen ukonilmaan. Pelkään ukkosta. Sydän hakkasi täysillä. Mieleeni tuli äidin sanat, milloin tulet kotiin.

Mutta matkaan piti lähteä. Olisi harmittanut jälkeenpäin, koska oli kaikki jo maksettu etukäteen. Autoja ei ollut paljon liikkeellä kuten yleensä.

Sitten tultiin moottoritien kohdalle. Siellä sitävastoin oli jo paljon liikennettä ja se jotenkin teki olon turvallisemmaksi. Ei oltu yksin tiellä. Ihmeesti elämä jatkuu näissäkin vaikeissa olosuhteissa, vaikka toisin luulisi. Toisaalta pikkutiet ovat vaarallisimpia näillä ilmoilla kuin isot tiet. Täällä on monia sivuteitä, jotka peittyvät veden alle tulvasateissa ja siten ne on suljettu lopulta liikenteeltä.

Nîmesin kaupunki lähestyi ja se oli kuin ihmettä, kun päästiin perille. Jätin auton taas rautatieaseman taakse, jossa on rauhallinen asumalähiö. Onneksi tyhjä paikka löytyi helposti. Mutta sitten me oltiinkin kuin loukussa autossa. Vettä tuli taivaalta kaatamalla kuin viimeistä päivää, salamoi ja ukkosti niin, että kukaan ei olisi voinut ulos mennä autosta. Siinä me odotettiin aika kauan kunnes kuuro meni ohi. Onneksi oli varattu aikaa. Sitten rautatieasemalle odottelemaan lentokenttä bussia.

Olin varannut museomainoksia matkalle mukaan. Ja erikoisesti tuota Nîmesin lentokenttää varten oli niitä mukana iso kasa.

Kun rautatieasemalla odoteltiin bussia, ihmeteltiin väkimäärää. Niinkuin ei mitää pahaa ilmaa olisikaan, asemaelämä oli normaalia. Toisaalta juuri joku aika sitten, kun oli ollut säävaroitus, monet jäivät rautatieasemien tai lentokenttien vangeiksi yötä myöten. Paikalliset ovat näköjään tottuneet liikkumaan oli sää mikä oli.

Kun vihdoin päästiin lentokentälle ja koneeseen, haastelin yhtä ranskalaista madamea vieressäni. Kauhistuneena tästä säästä kysyin hänen mielipidettään. Eihän tämä nyt mitään ole, ei lentoon lähtö ole ongelma, vaikka ukkostaa. Minulle tämä eteläranskalainen Sevennien sadeilmiö on edelleen kulttuurishokki.

Arkipäivän pienet ihmeet jatkuvat, koska saavuttiin Lontooseen. Matka ei peruuntunutkaan, vaikka siltä jo oli näyttänyt. Sää oli Lontoossa parempi. Kun bussilla ajettiin kentältä Lontoon keskustaan, ihailtiin englantilaisa vanhoja taloja. Ne olivat ihan kuin nukketaloja, joita olen nähnyt. Tai nukketalot ovat oikeiden kopioita.

Olin suunnitellut, että kannattaa tulla Liverpool Street metroasemalle, joka on kävelymatkan päässä Bethnal Green metroasemalta. Siinä vieressä on Lapsuuden museo Museum of Childhood. Se oli ensimmäinen käyntipaikka. Olen ollut siellä jo ennestään, mutta aina uudestaan voi mennä, koska näkee kaiken eri tavalla joka kerta.

Siellä kului koko iltapäivä. Sitten metrolla hotellipaikkaan Windsor House Earl's Courtiin.

Seuraavana aamuna oli aikaisin lähtö metrolla Baker Street metroaseman lähettyviltä lähtevään Stansted lentokenttä bussiin. Stanstedissa oli nähtävänä lelumuseo ja linna-alue. Alla linkki.

http://www.mountfitchetcastle.com/home/toy-museum

Stanstedin lentokentän läheinen Mountfitchet pieni kylä on vain muutaman minuutin junamatkan päässä. Lentokentän rautatieasemalta menee Lontooseen juna, jonka ensimmäinen pysäkki on tuo Mountfitchet. Se menopaluu junamatka maksoi kahdelta noin 10 puntaa.

Sitten perillä museossa kului tämä seuraava päivä, koska keskiaikainen linna-alue oli myös hyvin mielenkiintoinen. Kyläkin oli viehättävä ja olisi ollut kiva nähdä sitä enemmän. Vahinko vaan, että syyssäätä oli myös Lontoossa ja sadekuurot rajoittivat kulkuamme. Mutta se ei ollut niin uhkaavaa kuin Ranskassa.

Lopulta palasimme junalla Stanstedin lentokentälle ja sieltä hotellibussilla hotellin. Ihana yllätys, koska se oli oikein ylellinen paikka. Pöydällä odotti vedenkeitin tee- ja kahvipusseineen. Matkastressi oli jo paljolti häipynyt. Niin paljon oltiin nähty ja koettu, että uni ei oikein meinannut tulla. Pää oli täynnä ajatuksia. Hyviä sellaisia. Sanotaan, että ei saa kiittää päivää ennen iltaa. No nyt oli ilta ja sen kiitoksen aika.

Seuraavana oli vuorossa kotiSuomilento....