Kuvan mollamaija ei ole minun, vaikka samanlainen kuin meillä siskojen kanssa oli 60-luvulla. Löysin tuon kirpputorilta Helsingistä, omani on loppuunleikitty. Ison siskon on hyvin säilynyt.
Isoveljellä oli punainen kolmipyörä, jota me kaksossiskon kanssa kerran kokeilimme, olimme 4-5v.. Lähdimme sillä seikkailemaan salaa, kuten TV:ssä oli nähty. Tätimme asuivat 2-3km päässä pikkutietä pitkin. Minä ajoin, koska olen 10minuuttia vanhempi, sisko istui takana nuken kanssa.
1km:n päässä sisko sanoi, että palaan jo kotiin. Minä halusin jatkaa nukke seuranani. Ympärilläni oli peltomaisemaa, joka vaihtui välillä metsämaisemaan, ihailin kesäpäivän kauneutta luonnossa. Poljin ja poljin, ei väsyttänyt yhtään. Oli jännittävää olla yksin maailmalla.
Sitten tulin metsäaukealle, tätien naapuritalon tykö. Sen vieressä on jyrkkä ahde ja ojaa ylittävä silta. Alas, ylös talutin pyörää, vähän väsytti jo. Mutta arvasin, että tätini ihmettelevät kovasti, kun niin pitkän matkan yksin uskalsin mennä. Lopulta tulin perille. Ja kaikki olivatkin ihmeissään, mistä minä yhtäkkiä tulla tupsahdin.
Kotona oli jo kuultu, että olin yksin luvattomasti seikkailemassa. Naapuritkin olivat minut huomanneet ikkunasta ja kummastelleet, mitä ihmettä pikkulikka nuken kanssa pyöräilee täällä asti. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Se oli elämäni ensimmäinen matka.
Yli 50 vuotta myöhemmin olen taas kaukana kotoa, en vain muutaman kilometrin, vaan tuhansien kilometrien päässä ja vielä poissa Suomesta, vieraassa maassa. Varsinkin nyt koronavirus pandemiassa vaarat ovat suuret. Mukaani on tullut tämän pitkän matkan varrella iso nukke-ja nallekuorma. Auta Armias, että myös tällä reisulla olisi loppu hyvin, kaikki hyvin.
