lauantai 31. joulukuuta 2011
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Lahjahevosen suusta
Eilen soittelin eri ostomyyntiliikkeisiin ja kauppasin nukenvaunuja tai -rattaita. Halusin myydä ne korirattaat, jotka sain ennen joulua naapurikylän madamelta. Sellaisia näkee netissä kymmeniä, se on vanhan kopiomalli. Lopulta läheinen iso ostomyyntihalli otti ne vastaan, sain 10 euroa niistä. Hyvä kun pääsin eroon. Tänne ei mahdu, ei museoon ainakaan, eikä myöskään yläkerran varastohuoneeseen. Myös se Petit Collin selluloidinukke, jonka sain niiden mukana, ei sitäkään kannata pitää. Pää on liian rikki, pahasti halki päälaelta. Anduzen kirpparilla näin sellaisen vahingoittuneen samanmerkkisen ja pyydettiin vain 5 euroa. Tuo vaunut ostanut liike ei huolinut myöskään sitä nukkea.
Ei lahjahevosen suuhun saa katsoa, sanotaan. Mutta siinä sen näkee. Helposti ihmiset tuovat museoon sellaista, mistä halutaan vaan päästä eroon ja toisaalta heillä itsellään on hyvä antamisen mieli. Tilan puute on monella. Jos ei siivoa nurkkia välillä, kaikki paikat on täynnä. Ei kaikkea kannata koota. Huushollista tulee pian kuin varasto tavaraa täynnä. Varoittavia esimerkkejä näkee amerikkalaisen Doctor Phil'in telkkariohjelmassa, jonne kutsutaan ongelmallisia ihmisiä milloin minkin ongelman ratkaisemiseksi. Kerran siellä oli kulutusyhteiskunnan tavaran kerääjiä, joiden koti oli kattoon asti täynnä krääsää.
Toisaalta tuo naapurikylän rouvan vierailu museossa oli hyvä markkinointikikka. Hän puhuu nyt museosta ihmisille. Vaikka tästlähin sanon kyllä, jos taas meinataan tuoda tänne jotain, että pitää nähdä ensin. Muuten ajatellaan, että tänne kelpaa mikä vaan. Se on taas huonoa mainosta.
Ei lahjahevosen suuhun saa katsoa, sanotaan. Mutta siinä sen näkee. Helposti ihmiset tuovat museoon sellaista, mistä halutaan vaan päästä eroon ja toisaalta heillä itsellään on hyvä antamisen mieli. Tilan puute on monella. Jos ei siivoa nurkkia välillä, kaikki paikat on täynnä. Ei kaikkea kannata koota. Huushollista tulee pian kuin varasto tavaraa täynnä. Varoittavia esimerkkejä näkee amerikkalaisen Doctor Phil'in telkkariohjelmassa, jonne kutsutaan ongelmallisia ihmisiä milloin minkin ongelman ratkaisemiseksi. Kerran siellä oli kulutusyhteiskunnan tavaran kerääjiä, joiden koti oli kattoon asti täynnä krääsää.
Toisaalta tuo naapurikylän rouvan vierailu museossa oli hyvä markkinointikikka. Hän puhuu nyt museosta ihmisille. Vaikka tästlähin sanon kyllä, jos taas meinataan tuoda tänne jotain, että pitää nähdä ensin. Muuten ajatellaan, että tänne kelpaa mikä vaan. Se on taas huonoa mainosta.
maanantai 26. joulukuuta 2011
Dixou jouluna 2011
Se touhuaa koko ajan, koska nuuskittavaa on paljon ympärillä. Sain kuitenkin otettua muutaman kuvan.
http://www.flickr.com/photos/100souvenirs/6574718969/sizes/l/in/photostream/
http://www.flickr.com/photos/100souvenirs/6574728759/sizes/l/in/photostream/.
sunnuntai 25. joulukuuta 2011
Dixou autoajelulla
Eilen aamulla mentiin autoajelulle Sommières'ehen, noin 30km päähän. Se on ihana kylä talvellakin ison kauniin joen rannalla. Dixou tykkää autoajeluista. Se katselee maisemia, ja piti tehdä sille mieliksi, koska on kerran joulu.
Lauantaisin siellä on vanhan tavaran tori. Eilen oli enemmän ammattimyyjiä kuin yksityisiä, joten laatu oli parempi. Monet olivat jo joulunvietossa tai aattopäivän monissa valmistelutouhuissa.
Ja minä tein löytöjä. Bretagnessa valmistetun tummanruskeaksi petsatun nukkekellokaapin sain 4 eurolla. Se oli huippuhalpa.Tämä taidepuusepän koristeveistostyö on yleensä kallista. Niitä on olemassa koko kalusto, aika isoa kokoa, joka ei nukketaloon mahtuisi. Suomalaiseen leikkimökkiin kyllä, vaikka sinne taas se voisi ehkä olla hiukan liian pientä. Olen nähnyt niitä myynnissä netissä ja muualla, toiset kalusteet maksavat pitkälle yli sata euroa.
Sitten vasta toisella torikierroksella huomasin laatikossa vanhoja alakouluvihkoja 1900-luvun alusta. Mukana on myös paljon piirustuksia, jotka ovat isommissa vihoissa. Ne ovat hyvin harvinaisia. Myyjä sanoi, että kylällä oli tyhjennetty joku talo ja sieltä ne tulivat myyntiin. Toiset ovat lähes 100-vuotta vanhoja. Kyllä siihen aikaan kirjoitettiin hienosti musteella! Sarja maksoi 30euroa. Aika kallista, mutta ne ovat hintansa arvoisia. Ei sellaisia mistään löydä niin paljoa, jos alkaa hakemaan. Joten koulunäyttely sai nyt lisää ranskalaista vanhaa rekvisiittaa. Vaikka en niitä esille saa ainakaan ihan heti, jollen keksi ratkaisua.
Ja sitten 50-luvun kumisen sorsalelun sain parilla eurolla, made in France. Sen tapainen meillä oli pienenä. Se täytyy piilottaa, häristin vähän Dixoua sillä, koska se vinkuu niin kivasti. Ja tuo elukka meinasi varastaa sen. Haukun leikin jäljiltä kaikki on palasina. Onneksi se ei ole kiinnostunut mistään erikoisemmin museossa viime aikoina. Parempi kun on vaan vartiointi hommissa.
Lauantaisin siellä on vanhan tavaran tori. Eilen oli enemmän ammattimyyjiä kuin yksityisiä, joten laatu oli parempi. Monet olivat jo joulunvietossa tai aattopäivän monissa valmistelutouhuissa.
Ja minä tein löytöjä. Bretagnessa valmistetun tummanruskeaksi petsatun nukkekellokaapin sain 4 eurolla. Se oli huippuhalpa.Tämä taidepuusepän koristeveistostyö on yleensä kallista. Niitä on olemassa koko kalusto, aika isoa kokoa, joka ei nukketaloon mahtuisi. Suomalaiseen leikkimökkiin kyllä, vaikka sinne taas se voisi ehkä olla hiukan liian pientä. Olen nähnyt niitä myynnissä netissä ja muualla, toiset kalusteet maksavat pitkälle yli sata euroa.
Sitten vasta toisella torikierroksella huomasin laatikossa vanhoja alakouluvihkoja 1900-luvun alusta. Mukana on myös paljon piirustuksia, jotka ovat isommissa vihoissa. Ne ovat hyvin harvinaisia. Myyjä sanoi, että kylällä oli tyhjennetty joku talo ja sieltä ne tulivat myyntiin. Toiset ovat lähes 100-vuotta vanhoja. Kyllä siihen aikaan kirjoitettiin hienosti musteella! Sarja maksoi 30euroa. Aika kallista, mutta ne ovat hintansa arvoisia. Ei sellaisia mistään löydä niin paljoa, jos alkaa hakemaan. Joten koulunäyttely sai nyt lisää ranskalaista vanhaa rekvisiittaa. Vaikka en niitä esille saa ainakaan ihan heti, jollen keksi ratkaisua.
Ja sitten 50-luvun kumisen sorsalelun sain parilla eurolla, made in France. Sen tapainen meillä oli pienenä. Se täytyy piilottaa, häristin vähän Dixoua sillä, koska se vinkuu niin kivasti. Ja tuo elukka meinasi varastaa sen. Haukun leikin jäljiltä kaikki on palasina. Onneksi se ei ole kiinnostunut mistään erikoisemmin museossa viime aikoina. Parempi kun on vaan vartiointi hommissa.
lauantai 24. joulukuuta 2011
HYVÄÄ JOULUA!
http://fr.wikipedia.org/wiki/Chant_de_No%C3%ABl
http://www.feminin.ch/xmas/carols.htm
http://www.joyeux-noel.com/chansons.html
http://www.joyeux-noel.com/noelcreches.html
http://www.youtube.com/watch?v=LKbuMuRo5bw&noredirect=1
http://www.youtube.com/watch?v=MDBwejESlEs&feature=re...
http://www.youtube.com/watch?v=kTE1zKkRQCk&feature=re...
http://www.youtube.com/watch?v=V52Mni5rPw8&feature=re...
http://www.youtube.com/watch?v=iop39LrbeYM&feature=re...
http://www.youtube.com/watch?v=nYZRxq3jCJo&feature=re...
http://www.youtube.com/watch?v=91brmsKeqcQ&feature=re...
http://www.youtube.com/watch?v=EZXlCUNm9cg&feature=re...
http://www.christmassongs.org/
perjantai 23. joulukuuta 2011
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Linja-auto kuorma
Eilen illalla soitin Lunelin lasten vapaa-aikaohjaajalle ja varmistin, että tulossa ovat. Sovittiin, että he soittavat 20km päästä ennen perille tuloa ennen puolta päivää. Käskin ajaa suoraan kylän keskustaan kunnan viininviljelijöiden osuuskuntarakennuksen (tai miten sen suomeksi sanoisin) eteen.
Soitto tulikin jo noin puoli yhdeltätoista, joten minun piti mennä kunnantalolle pyytämään avaamaan vapaa-aikatila aikaisemmin kuin oli alunperin puhuttu klo12. Onneksi olin varautunut siihen ja kaikki oli valmista. Ehdin vielä ulkoiluttamaan Dixoun. Sitten äkkiä Cave Coopérativen eteen vastaanottamaan linja-autoa. Siinä vieressä on se vapaa-aikatila sopivasti.
Oli täpärällä, että juuri ja juuri kerkisin paikalle. Muutaman minuutin päästä Heraultin maakunnan tilausbussi Lunelistä tuli näkyviin mutkasta. Pieniä päitä täynnä se näkyi olevan, 48 lasta ja 7 ohjaajaa. Nukkenallemuseon kunniavieraat saapuivat.
Olin ilmoittanut kiireesti myös tukijoukoille, että aikaisemmin pitäisi tulla. Joten me olimme kaikki valmiina.
Ohjasin lapsiryhmän vapaa-aikatilaan. Heillä oli suuret kantamukset eväitä mukanaan, koska Lunelista on noin tunnin matka tänne ja koko päivä menee tähän retkeen. Ensimmäiseksi he pitivät ruokatunnin. Joten me saatiin hengähtää ennen moninkertaisten museovierailujen alkua. 6 kertaa 10 henkeä kerrallaan oli suunniteltu. 8 lapsella oli pari ohjaajaa ja sitten vielä me museoporukka.
http://www.dehorslespetits.net/herault/sorties-en-famille/visites-de-musees/page/5/
Siinä yllä linkki, josta Lunelin lastentarhan johtaja oli löytänyt tämän museon ja sitä kautta he tulivat. Olin ilmoittanut tämän siihen viime vuoden tammikuussa, kun olin surffaillut ja nähnyt Uzèsin Lelumuseon myös siinä mukana.
Yhden aikoihin mentiin hakemaan ensimmäiset lapset, 6 vuotiaat ekana.
Dixoulla oli mukava päivä. Se sai paljon silityksiä, joka ikinen halusi sitä silittää, siis yli 55 kertaa. Ei sellaista huomiota se joka päivä saa. Haukulla oli siten tärkeä tehtävä vieraiden vastaanotossa kuten aina.
Kun astuttiin museoon, kerroin vanhimmista leluista ensimmäisenä. Sitten lapset saivat hakea lempilelunsa, joista puhuttiin lopuksi. Siinä samalla he näkivät kokoelman. 1900-luvun alun puulinna oli suosittu. Pikkupoika katseli innostuneena nukketaloja. Ennenkin olen huomannut, että ne kiinnostavat myös poikia. Apinakoulu oli tykätty. Ja kolmipäinen nukke, jonka edessä lapset ihmeissään seisoivat. Nukke muuttaa kasvojaan kun sen päälaella olevaa nuppia kiertää. Se nauraa, itkee ja nukkuu.
Ihmeen hyvin lastenohjaajat saivat kurin pidettyä, ei mitään ongelmaa ollut. Toisaalta noiden 7:n joukossa oli toiset ankaria, ja taas toiset vähemmän ankaria, mutta hyvin pärjättiin, koska me oltiin lisäksi komentamassa lapsia jos tarvitsi. Kyllä minäkin muutaman kerran yllätin lapsia ei sallitulta leikiltä. En anna rikkoa mitään museossa, itse sen vahingon joutuisin kärsimään. Ei sitä kukaan minulle korvaisi. Toisaalta lasten täytyy oppia olemaan nätisti ja tottelemaan. Naapurin emäntä oli katsellut ikkunasta ja sanoi, että yksi pikkupoika oli käynyt ulkona itkemässä. Ohjaajien vastuuhenkilön oli tarvinnut antaa hänelle sapiskaa, koska oli tottelematon.
Kaikki poikien lelut "loistivat"esiin, niitä kun on vähän. Mutta ei pojat silti vaikuttaneet pettyneiltä ja jotkut tytötkin sanoivat lempilelukseen laivan poikien perässä. Kuten tavallisen hyrrän. Yksi tykkää ja sitten myös muut. Jo pienenä kopioidaan toisia. Nallejen koulu sai myös ihailua. Ja leikkisoittimet, joita olen koonnut aika paljon. Musiikki näyttää olevan kiinnostavaa. Lumikki ja Seitsämän kääpiötä palapeliä tarkasteltiin uteliaina. Sitten jotkut tytöt vaan vastasivat, että kaikesta he pitävät.
Viimeisinä tulivat pienimmät eli kolmevuotiaat. Kyllä sen ikäisinäkin jo katsellaan vanhaa mielenkiinnolla. Ja yllättävää oli, että kaikkein vanhimmat nuket, jotka ovat syntyneet 1820-luvulta alkaen, nekin miellyttivät tyttöjä. Vaikka ne ovat hyvin erilaisia nykyajan leluihin nähden.
Lopussa kirjoitettiin vieraskirjaan. Se oli tärkeä tapahtuma. Minulta olisi unohtunut, onneksi minua muistutettiin. Kello tuli puoli viisi iltapäivällä, kun viimeinen ryhmä lähti. Sitten me käytiin vapaa-aikatilassa vielä sanomassa näkemiin välipalaa syövälle ryhmälle, joka istui ympyränä lattialla suuren salin seinien vieressä. Kuorossa 48 iloista lasta huusi meille "Au revoir!" eli "Näkemiin!". Me kaikki olimme tyytyväisiä tästä pirteästä visiitistä.
Tänään aamulla herätessäni ajattelin, että eilisestä lasten museovierailusta olisi saanut hauskan videofilmin. He kun olivat niin tärkeinä ja pikkuvanhoina kulttuurivierailulla niinkuin aikuiset vaan.
http://www.ville-lunel.fr/
http://fr.wikipedia.org/wiki/Lunel
Population 24 417 hab. (2008) Lunel on noin 25 000 asukkaan kaupunki.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Forssa Siinä Forssa vertailukohteena, lähes 18 000 asukasta.
Soitto tulikin jo noin puoli yhdeltätoista, joten minun piti mennä kunnantalolle pyytämään avaamaan vapaa-aikatila aikaisemmin kuin oli alunperin puhuttu klo12. Onneksi olin varautunut siihen ja kaikki oli valmista. Ehdin vielä ulkoiluttamaan Dixoun. Sitten äkkiä Cave Coopérativen eteen vastaanottamaan linja-autoa. Siinä vieressä on se vapaa-aikatila sopivasti.
Oli täpärällä, että juuri ja juuri kerkisin paikalle. Muutaman minuutin päästä Heraultin maakunnan tilausbussi Lunelistä tuli näkyviin mutkasta. Pieniä päitä täynnä se näkyi olevan, 48 lasta ja 7 ohjaajaa. Nukkenallemuseon kunniavieraat saapuivat.
Olin ilmoittanut kiireesti myös tukijoukoille, että aikaisemmin pitäisi tulla. Joten me olimme kaikki valmiina.
Ohjasin lapsiryhmän vapaa-aikatilaan. Heillä oli suuret kantamukset eväitä mukanaan, koska Lunelista on noin tunnin matka tänne ja koko päivä menee tähän retkeen. Ensimmäiseksi he pitivät ruokatunnin. Joten me saatiin hengähtää ennen moninkertaisten museovierailujen alkua. 6 kertaa 10 henkeä kerrallaan oli suunniteltu. 8 lapsella oli pari ohjaajaa ja sitten vielä me museoporukka.
http://www.dehorslespetits.net/herault/sorties-en-famille/visites-de-musees/page/5/
Siinä yllä linkki, josta Lunelin lastentarhan johtaja oli löytänyt tämän museon ja sitä kautta he tulivat. Olin ilmoittanut tämän siihen viime vuoden tammikuussa, kun olin surffaillut ja nähnyt Uzèsin Lelumuseon myös siinä mukana.
Yhden aikoihin mentiin hakemaan ensimmäiset lapset, 6 vuotiaat ekana.
Dixoulla oli mukava päivä. Se sai paljon silityksiä, joka ikinen halusi sitä silittää, siis yli 55 kertaa. Ei sellaista huomiota se joka päivä saa. Haukulla oli siten tärkeä tehtävä vieraiden vastaanotossa kuten aina.
Kun astuttiin museoon, kerroin vanhimmista leluista ensimmäisenä. Sitten lapset saivat hakea lempilelunsa, joista puhuttiin lopuksi. Siinä samalla he näkivät kokoelman. 1900-luvun alun puulinna oli suosittu. Pikkupoika katseli innostuneena nukketaloja. Ennenkin olen huomannut, että ne kiinnostavat myös poikia. Apinakoulu oli tykätty. Ja kolmipäinen nukke, jonka edessä lapset ihmeissään seisoivat. Nukke muuttaa kasvojaan kun sen päälaella olevaa nuppia kiertää. Se nauraa, itkee ja nukkuu.
Ihmeen hyvin lastenohjaajat saivat kurin pidettyä, ei mitään ongelmaa ollut. Toisaalta noiden 7:n joukossa oli toiset ankaria, ja taas toiset vähemmän ankaria, mutta hyvin pärjättiin, koska me oltiin lisäksi komentamassa lapsia jos tarvitsi. Kyllä minäkin muutaman kerran yllätin lapsia ei sallitulta leikiltä. En anna rikkoa mitään museossa, itse sen vahingon joutuisin kärsimään. Ei sitä kukaan minulle korvaisi. Toisaalta lasten täytyy oppia olemaan nätisti ja tottelemaan. Naapurin emäntä oli katsellut ikkunasta ja sanoi, että yksi pikkupoika oli käynyt ulkona itkemässä. Ohjaajien vastuuhenkilön oli tarvinnut antaa hänelle sapiskaa, koska oli tottelematon.
Kaikki poikien lelut "loistivat"esiin, niitä kun on vähän. Mutta ei pojat silti vaikuttaneet pettyneiltä ja jotkut tytötkin sanoivat lempilelukseen laivan poikien perässä. Kuten tavallisen hyrrän. Yksi tykkää ja sitten myös muut. Jo pienenä kopioidaan toisia. Nallejen koulu sai myös ihailua. Ja leikkisoittimet, joita olen koonnut aika paljon. Musiikki näyttää olevan kiinnostavaa. Lumikki ja Seitsämän kääpiötä palapeliä tarkasteltiin uteliaina. Sitten jotkut tytöt vaan vastasivat, että kaikesta he pitävät.
Viimeisinä tulivat pienimmät eli kolmevuotiaat. Kyllä sen ikäisinäkin jo katsellaan vanhaa mielenkiinnolla. Ja yllättävää oli, että kaikkein vanhimmat nuket, jotka ovat syntyneet 1820-luvulta alkaen, nekin miellyttivät tyttöjä. Vaikka ne ovat hyvin erilaisia nykyajan leluihin nähden.
Lopussa kirjoitettiin vieraskirjaan. Se oli tärkeä tapahtuma. Minulta olisi unohtunut, onneksi minua muistutettiin. Kello tuli puoli viisi iltapäivällä, kun viimeinen ryhmä lähti. Sitten me käytiin vapaa-aikatilassa vielä sanomassa näkemiin välipalaa syövälle ryhmälle, joka istui ympyränä lattialla suuren salin seinien vieressä. Kuorossa 48 iloista lasta huusi meille "Au revoir!" eli "Näkemiin!". Me kaikki olimme tyytyväisiä tästä pirteästä visiitistä.
Tänään aamulla herätessäni ajattelin, että eilisestä lasten museovierailusta olisi saanut hauskan videofilmin. He kun olivat niin tärkeinä ja pikkuvanhoina kulttuurivierailulla niinkuin aikuiset vaan.
http://www.ville-lunel.fr/
http://fr.wikipedia.org/wiki/Lunel
Population 24 417 hab. (2008) Lunel on noin 25 000 asukkaan kaupunki.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Forssa Siinä Forssa vertailukohteena, lähes 18 000 asukasta.
| Väkiluku 17 880 64:nneksi suurin 31.7.2011 | |
|---|---|
tiistai 20. joulukuuta 2011
Jännitystä ilmassa
Huomenna pitäisi ison lapsiryhmän tulla. Puolenpäivän aikaan kunnantalo on luvannut avata vapaa-aikatilan, jotta osa ryhmästä saa siellä odottaa vuoroaan. Noin 50 lasta, siis viisi kertaa he tulevat, kymmenen kerrallaan ohjaajineen. Ja apujoukot on jo tilattu tänne vartioimaan 3-6 vuotiaita lapsia, jotka mielellään katsovat kaikkea käsillään.
He soittavat kun ovat parinkymmenen kilometrin päässä täältä. Menen heidän linja-autoaan vastaan Postin tykö, joka on vapaa-aikatilaa vastapäätä. Lapset saa siihen sitten jättää autosta ja ohjaan bussin koulun taakse parkkipaikalle, jossa on hyvin tilaa. Eikä se ole kuin 100 metrin päässä keskustasta pois päin.
Tämä linja-autokuorma on sitten nukkenallemuseon historian ensimmäinen. On täällä ollut yli 40 ryhmiä ennenkin, mutta ei 50.
Viime päivinä pohdin, miten niille lapsille puhuisin, jotta he viihtyisivät. Kun tulee perheitä tai muita, se on spontaania. Mutta pelkästään lapsiyleisö on erilainen. Täytyisi onnistua saamaan heidän mielenkiintonsa ja huomionsa. Simppeli kerronta vaan, sanoi ystäväni. Hän on oikeassa. Aloitan niinkuin kaikille muillekin yleensä näyttämällä kokoelman vanhimmat lelut. Siitä pääsee vauhtiin, eikä kovin kauaa kestä. Muutaman kysymyksen teen lapsille samalla, se on mielenkiintoista, miten he kommentoivat. Ja he ovat tyytyväisiä, kun haastatellaan. Tällä kertaa taidan heidät sitten aktivoida. Käsken jokaisen hakemaan museosta kaikkein ihanimman lelun. Niin itse pienenä museossa teki. Ja sen jälkeen he saavat sen näyttää toisille. Lopuksi katselkoon vapaasti ympärilleen. Ei alle kouluikäisille kannata selostaa historiaa, eivät he jaksa kuunnella ja tulevat levottomiksi. Eikä tarinoita ole kovin paljoa kerrottavaksi, nekin voivat olla liian pitkiä. Tilanteen mukaan, jos he esittävät kysymyksiä, sitten voi selostaa enmmän.
Tätä kirjoittaessani puhelin soi. Pari madamea oli tulossa tänne museoon katsomaan. Juuri siitä Lunelin kaupungista kotoisin, mistä se ryhmä tulee huomenna. He olivat löytäneet museomainoksemme Anduzesta ravintolasta, jonne me niitä yksi kerta jätettiin. Toisaalta sitä ennen he olivat nähneet museokyltin. Kysyin heiltä lopuksi mikä miellytti eniten. Nukketalot, nallet...Vaikka alussa ensimmäinen kommentti oli, että teillä on paljon saksalaista täällä. Korjasin asian ja kerroin, että kokoelmani on kansainvälinen. Kun kaikki oli katsottu, niin, he totesivat, että isoja lapsia me ollaan kaikki. Molemmat olivat koulumaailmasta, toinen eläkkeellä oleva opettaja ja toinen yhä työssä.
http://www.edu.fi/perusopetus/kuvataide/lapset_museossa
Siinä yllä hyvä linkki. Sain siitä uuden idean. Voin kertoa joistakin leluihin liittyviistä henkilöhahmoista, koska ne ovat opettavaisia tarinoita tai muuten haastavia.
http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=12708
He soittavat kun ovat parinkymmenen kilometrin päässä täältä. Menen heidän linja-autoaan vastaan Postin tykö, joka on vapaa-aikatilaa vastapäätä. Lapset saa siihen sitten jättää autosta ja ohjaan bussin koulun taakse parkkipaikalle, jossa on hyvin tilaa. Eikä se ole kuin 100 metrin päässä keskustasta pois päin.
Tämä linja-autokuorma on sitten nukkenallemuseon historian ensimmäinen. On täällä ollut yli 40 ryhmiä ennenkin, mutta ei 50.
Viime päivinä pohdin, miten niille lapsille puhuisin, jotta he viihtyisivät. Kun tulee perheitä tai muita, se on spontaania. Mutta pelkästään lapsiyleisö on erilainen. Täytyisi onnistua saamaan heidän mielenkiintonsa ja huomionsa. Simppeli kerronta vaan, sanoi ystäväni. Hän on oikeassa. Aloitan niinkuin kaikille muillekin yleensä näyttämällä kokoelman vanhimmat lelut. Siitä pääsee vauhtiin, eikä kovin kauaa kestä. Muutaman kysymyksen teen lapsille samalla, se on mielenkiintoista, miten he kommentoivat. Ja he ovat tyytyväisiä, kun haastatellaan. Tällä kertaa taidan heidät sitten aktivoida. Käsken jokaisen hakemaan museosta kaikkein ihanimman lelun. Niin itse pienenä museossa teki. Ja sen jälkeen he saavat sen näyttää toisille. Lopuksi katselkoon vapaasti ympärilleen. Ei alle kouluikäisille kannata selostaa historiaa, eivät he jaksa kuunnella ja tulevat levottomiksi. Eikä tarinoita ole kovin paljoa kerrottavaksi, nekin voivat olla liian pitkiä. Tilanteen mukaan, jos he esittävät kysymyksiä, sitten voi selostaa enmmän.
Tätä kirjoittaessani puhelin soi. Pari madamea oli tulossa tänne museoon katsomaan. Juuri siitä Lunelin kaupungista kotoisin, mistä se ryhmä tulee huomenna. He olivat löytäneet museomainoksemme Anduzesta ravintolasta, jonne me niitä yksi kerta jätettiin. Toisaalta sitä ennen he olivat nähneet museokyltin. Kysyin heiltä lopuksi mikä miellytti eniten. Nukketalot, nallet...Vaikka alussa ensimmäinen kommentti oli, että teillä on paljon saksalaista täällä. Korjasin asian ja kerroin, että kokoelmani on kansainvälinen. Kun kaikki oli katsottu, niin, he totesivat, että isoja lapsia me ollaan kaikki. Molemmat olivat koulumaailmasta, toinen eläkkeellä oleva opettaja ja toinen yhä työssä.
http://www.edu.fi/perusopetus/kuvataide/lapset_museossa
Siinä yllä hyvä linkki. Sain siitä uuden idean. Voin kertoa joistakin leluihin liittyviistä henkilöhahmoista, koska ne ovat opettavaisia tarinoita tai muuten haastavia.
http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=12708
maanantai 19. joulukuuta 2011
Postikortti mainoksia
www.gite-etape-anduze.com/
www.gr67.com
Tässä kuva ystävieni postikortista. Anduzen retkeilymaja on yksi pysähdys- tai majapaikka GR67 - Sevennien kävelyreitin varrella.
Meillä on myös tekeillä postikortteja, 5 kuvaa on jo melkein valmiina. Vaikka ne painetaan vasta keväällä, koska silloin huhtikuussa alkaa turistisesonki ja on väkeä enemmän liikkeellä. Ei niitä kortteja paljon osteta, eikä viitsi siksi varastoon hankkia. Mutta se on yksi mainostapa myös. Kerran itse halusin mennä katsomaan yhteen museoon Nîmesiin, koska olin nähnyt postikortin näyttelystä.
Tuo ylläoleva kortti mainostaa Sevennejä. Minäkin voin mainostaa. Ensi vuoden huhtikuussa tulee 20 vuotta täyteen siitä, kun tulin Anduzeen Sevennien "porttiin" ensimmäisen kerran. Iki-ihastuin ja sille matkalle olen jäänyt. Olen löytänyt paikan auringossa.
www.gr67.com
Tässä kuva ystävieni postikortista. Anduzen retkeilymaja on yksi pysähdys- tai majapaikka GR67 - Sevennien kävelyreitin varrella.
Meillä on myös tekeillä postikortteja, 5 kuvaa on jo melkein valmiina. Vaikka ne painetaan vasta keväällä, koska silloin huhtikuussa alkaa turistisesonki ja on väkeä enemmän liikkeellä. Ei niitä kortteja paljon osteta, eikä viitsi siksi varastoon hankkia. Mutta se on yksi mainostapa myös. Kerran itse halusin mennä katsomaan yhteen museoon Nîmesiin, koska olin nähnyt postikortin näyttelystä.
Tuo ylläoleva kortti mainostaa Sevennejä. Minäkin voin mainostaa. Ensi vuoden huhtikuussa tulee 20 vuotta täyteen siitä, kun tulin Anduzeen Sevennien "porttiin" ensimmäisen kerran. Iki-ihastuin ja sille matkalle olen jäänyt. Olen löytänyt paikan auringossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)