sunnuntai 6. toukokuuta 2018
Gardin sillalla
Sain autoni katsastettua viime viikoilla, vaikka uusintaan jouduin. Piti korjata pakoputki, takajarrut...ja maksoivat yli pari sataa, kun ystävä ystävineen korjasi halvemmalla kuin korjaamossa. Nuo ranskalaiset ystävät vitsailevat omituisella ranskalaisella huumorilla, jota en aina ymmärrä, olen kuin puulla päähän lyöty. Minusta vakavista asioista ei lasketa leikkiä kevyesti.
Minä kuitenkin vitsailin takaisin suomalaisella huumorilla, kun sanoin ohukaiselle hiljaa, että nyt ohukainen ja paksukainen ovat autoni kimpussa.
Ranskassa katsastus on joka toinen vuosi. Minun seuraava Saxon katsastus olisi ollut vasta syyskuussa, mutta 20.5.2018 katsastuslaki muuttuu ankarammaksi, joten siksi kannatti mennä aikaisemmin.
Nytkin siellä oli monta linja-autoa. Kiinalaisryhmiä sateenvarjon kanssa näkee usein siellä. Toisaalta missäpä ei heitä näkyisi, koska he ovat jo Lapistakin innostuneet. Ruotsin laivalle mentäessä yksi kerta taas oli kiinalaiset maailman löytöretkellä. Huvittavaa oli, miten he olivat järjestäytyneet kuin pieni armeija. Kun heidän piti jättää matkalaukut hetkeksi porukalla isoon odotusaulaan, he järjestivät ne kymmenittäin tiptop täydelliseen jonoon. Näin, kun joku suomalainen kävi ottamassa ennennäkemättömästä matkalaukkujonosta kuvan.
Noihin miljoona kävijämääriin mahtuu jo paljon eri kansalaisuuksia. Gardin sillan suuret luontoaluehehtaarit antavat tilaa erilaisuuksien yhteiseloon. Kesällä heinäelokuun turistisesongilla voi vain kysellä ja ihmetellä, mitä kieliä kuulee siellä puhuttavan ja mistä maasta on väkeä. Ilmapiiri on kosmopoliitti ja värikäs.
Täällä Nukkenallemuseossakin kansainvälisyys on valttia, niin kokoelmassa kuin museokävijöissä.
Suomalaiset juuret puolestaan ovat tuki ja turva.
http://www.pontdugard.fr/fr
https://www.20minutes.fr/montpellier/1550807-20150226-pont-gard-aqueduc-construit-romains-offre-annee-festivites-anniversaire-30-ans-inscription-patrimoine-mondial-humanite
tiistai 1. toukokuuta 2018
Hyvää Vappua!
Aapinen, Siviä Heinämaa, Alakansakoulun lukukirja I Werner Söderström OY 1929, Porvoo.
maanantai 30. huhtikuuta 2018
Kansainvälinen museoviikko 2018
https://twitter.com/i/moments/990949284953710592?from_editor=true
Siinä linkki. Tein viikosta kuvasarjan.
Siinä linkki. Tein viikosta kuvasarjan.
Vapun aattona 2018 - leikkimökkimuisto
Eilen satoi kaatamalla ja tänään paistaa taas aurinko, luonto vihertää ja kukkii kuin kesä jo olisi. Ihmeellinen luonto! Päivät seuraavat toisiaan eivätkä toisiaan muistuta, sanoo ranskalainen sanonta.
Sade tuo usein ihmisiä museoon, kuten viikonlopulla oli 8 museokävijää ja tänään vielä isovanhemmat lapsenlapsineen. Kaikki sukupolvet heihin mahtuivat taas kerran. Viimeisenä tuli yksi mieshenkilö ja hän kertoi museon perustamissuunnitelmistaan, koska on keräilijä. Aina joskus on ollut sellaisia ennenkin täällä ideoita hakemassa. Minä totuudentorvena kerron hyvät ja huonot puolet. Hyvät voittavat aina.
Muuten pitkästä aikaa Suomesta oli vieraita täällä. Serkkupoika perheineen. Ei olla nähty viimeksi kuin joskus 60-luvulla lapsena. Hänellä oli sellainen muisto, että me lapset olimme katsomassa kotona leikkimökkiämme ja kaikki muut paitsi hän, liian pieni 3-4-vuotias poika, saivat kiivetä leikkimökin vinttiin ja hän vain sivustakatsojana joutui olemaan, kun toisilla oli jännittävää! Käskin mennä katsomaan sinne Ypäjälle serkkujaan. Ensimmäinen ajatus tällä isän veljen pojalla oli, että leikkimökki ja sen vintti täytyy myös nähdä!
3-4 vanha lapsi on aika pieni vielä. Ei paljoa muista niin pienestä. Toisaalta minulle on jäänyt mieleen ihan hämärästi meidän pappan 90-vuotisjuhlaa, jolloin me olimme kaksossiskon kanssa 2-vuotiaita. Joitakin välähdyksiä joistakin menneistä hetkistä tulee, vaikka ei tarkkaan tiedä, kuinka vanha oli, mutta voi muistaa, minkä kokoinen oli, joitakin sanoja, tunnelmia, tilanteita ihmeen elävästi kuin filminauhaa...jotenkin ikimuistoista.
Tornacin linnan raunioilla käytiin heidän kanssa. Se on parin kolmen kilometrin päässä Anduzesta tänne päin. Siellä on kiva käydä useimminkin, hienot maisemat ja aikamatka satoja vuosia taaksepäin. Nykyään siellä asustaa villipukki yksinään ja ihmiset vievät sille ruokaa. Nyt se piti siestaa korkealla linnan seinällä. Vähän kummitusmainen linna se on, ei uskaltaisi mennä pimeällä. Turisteja siellä on aina heti, kun on sesonkia. Se tekee sen turvallisemmaksi kuin jos se on autiona tyhjillään, jolloin se huokuu ja elää pelottavaakin salaperäistä historiaansa. Ihmisten läsnäolo uudistaa sitä ja tuo sinne uutta erilaista elämää. Kaikki muuttuu ajan mukana, rauniotkin.
Kuvassa serkkupoika perheineen vasemmalla ja minä oikealla Dixien kanssa.
Päärynärahkatorttu maistui.
Serkkuperhe Tornacin linnan raunioilla.
Sade tuo usein ihmisiä museoon, kuten viikonlopulla oli 8 museokävijää ja tänään vielä isovanhemmat lapsenlapsineen. Kaikki sukupolvet heihin mahtuivat taas kerran. Viimeisenä tuli yksi mieshenkilö ja hän kertoi museon perustamissuunnitelmistaan, koska on keräilijä. Aina joskus on ollut sellaisia ennenkin täällä ideoita hakemassa. Minä totuudentorvena kerron hyvät ja huonot puolet. Hyvät voittavat aina.
Muuten pitkästä aikaa Suomesta oli vieraita täällä. Serkkupoika perheineen. Ei olla nähty viimeksi kuin joskus 60-luvulla lapsena. Hänellä oli sellainen muisto, että me lapset olimme katsomassa kotona leikkimökkiämme ja kaikki muut paitsi hän, liian pieni 3-4-vuotias poika, saivat kiivetä leikkimökin vinttiin ja hän vain sivustakatsojana joutui olemaan, kun toisilla oli jännittävää! Käskin mennä katsomaan sinne Ypäjälle serkkujaan. Ensimmäinen ajatus tällä isän veljen pojalla oli, että leikkimökki ja sen vintti täytyy myös nähdä!
3-4 vanha lapsi on aika pieni vielä. Ei paljoa muista niin pienestä. Toisaalta minulle on jäänyt mieleen ihan hämärästi meidän pappan 90-vuotisjuhlaa, jolloin me olimme kaksossiskon kanssa 2-vuotiaita. Joitakin välähdyksiä joistakin menneistä hetkistä tulee, vaikka ei tarkkaan tiedä, kuinka vanha oli, mutta voi muistaa, minkä kokoinen oli, joitakin sanoja, tunnelmia, tilanteita ihmeen elävästi kuin filminauhaa...jotenkin ikimuistoista.
Tornacin linnan raunioilla käytiin heidän kanssa. Se on parin kolmen kilometrin päässä Anduzesta tänne päin. Siellä on kiva käydä useimminkin, hienot maisemat ja aikamatka satoja vuosia taaksepäin. Nykyään siellä asustaa villipukki yksinään ja ihmiset vievät sille ruokaa. Nyt se piti siestaa korkealla linnan seinällä. Vähän kummitusmainen linna se on, ei uskaltaisi mennä pimeällä. Turisteja siellä on aina heti, kun on sesonkia. Se tekee sen turvallisemmaksi kuin jos se on autiona tyhjillään, jolloin se huokuu ja elää pelottavaakin salaperäistä historiaansa. Ihmisten läsnäolo uudistaa sitä ja tuo sinne uutta erilaista elämää. Kaikki muuttuu ajan mukana, rauniotkin.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2018
Onni onnettomuudessa
Täällä on ollut helteisiä päiviä tällä viikolla, viime viikko satoi kokoa ajan. Luonto on muuttunut kesävihreäksi ja kukkivaksi linnunlauluineen sateiden jälkeen. Yhtäkkiä saapui kesä. Vuodenaikoja täällä ei ole samalla tapaa kuin Suomessa.
Joten me ollaan riemuittu Dixie haukun kanssa ulkoillessamme kauniista luonnosta. Se hyppii ja pomppii ilosta kuin lehmät ensimmäistä kertaa ulos päästessään kesälaitumille. Ruohikoilla kieriskely ja vapaana juoksu on hauskaa tälle susikoiralleni. Sen voi päästää vapaaksi, koska se tulee takaisin, kun pyytää.
Mutta ilomme loppui lyhyeen tai me saimme opetuksen koiran kanssa. Punkit ovat myös ilmestyneet kaikkialle ja ne saalistavat joka paikassa, jossa vaan on hiukankin pitempää ruohoa. Viime torstaina tai perjantaina löysin haukusta 5 punkkia ja talostani 4 pudonnutta veripunkkia. Olin unohtanut punkkivaaran enkä ollut ostanut kaulapantaa ja niskapipettejä, jota aina täytyy olla, kun kevätkesä saapuu. Joten apteekkiin ja tohtoroimaan karhunpoikaani.
Luin netistä, että koira on kuitenkin ihmistä vastustuskykyisempi eikä kaikki punkit aiheuta vaaraa. Mutta tuo punkkisuoja täytyy aina pitää voimassa koiralla. Labradorillani ei ollut sellaista hätää, koska pidin sitä aina liekassa. Se teki tyhmyyksiä vapaana ollessaan, siksi en sitä vapaaksi päästänyt kuin harvoin. Joten siitä punkkeja en löytänyt kuin ihan muutaman kerran 7 yhteisen vuotemme aikana.
Nyt on taas totuttelemista kesän riemuihin ja vaaroihin. Dixien lääke näyttää tehoavan, enkä enää ole punkkeja löytänyt. Minua kauhistutti, jos joutuisi myrkyttämään taloni siltä varalta. Otin selvää apteekissa, remonttikaupassa, eläinlääkärin vastaanotossa ja netissä. Lisäksi puhuin koiratarhan työntekijän kassa, hän asuu kylässämme.
Tällaisessa tilanteessa kotimuseo ei ole hyvä ratkaisu. Kokoelma ei ole aina turvassa tuholaisilta, kun asutaan samassa talossa. Toisaalta varkailta se voi olla paremmassa turvassa, koska on aina vartija "pollarikoirineen". Jos se voi tuoda harmia tuholaisuhillaan joskus, se tekee joka päivä suuren palveluksen vartioinnillaan. Jokaista ovikellon soittoa se ulvoen haukkuu kuin palopilli.
Koiran kanssa on siten stressattu viimeiset päivät. Nyt, kun on hankkinut tietoa vähän joka paikassa, sekin helpottaa. Yhden koirantaluttajan kanssa puhuttiin, miten saa itseäkin tarkkailla, ettei saa vakavia punkkitauteja.
Jos nyt on ollut huonoja päiviä, tänään oli hyvä päivä. Voiko paremmin sattua pieni yllätys, ajattelin, kun posteljooni toi odottamani paketin jo tänään, vaikka paljon myöhemmin sen piti tulla Amerikasta asti. Paketissa oli ihastuttava saksalainen miniatyyri tina-astiasto 1900-alusta tai vanhempi. Se oli kuin lahjaa vain, vielä nimelläni pieni kortti! Sydäntä lämmitti.
Tässä kuvia. Laitoin siitä tinalautaset nukketalon keittiön hyllylle. Myöhemmin niillä voi kattaa pöydän hienoine aterimineen toiseen nukketaloon.
Joten me ollaan riemuittu Dixie haukun kanssa ulkoillessamme kauniista luonnosta. Se hyppii ja pomppii ilosta kuin lehmät ensimmäistä kertaa ulos päästessään kesälaitumille. Ruohikoilla kieriskely ja vapaana juoksu on hauskaa tälle susikoiralleni. Sen voi päästää vapaaksi, koska se tulee takaisin, kun pyytää.
Mutta ilomme loppui lyhyeen tai me saimme opetuksen koiran kanssa. Punkit ovat myös ilmestyneet kaikkialle ja ne saalistavat joka paikassa, jossa vaan on hiukankin pitempää ruohoa. Viime torstaina tai perjantaina löysin haukusta 5 punkkia ja talostani 4 pudonnutta veripunkkia. Olin unohtanut punkkivaaran enkä ollut ostanut kaulapantaa ja niskapipettejä, jota aina täytyy olla, kun kevätkesä saapuu. Joten apteekkiin ja tohtoroimaan karhunpoikaani.
Luin netistä, että koira on kuitenkin ihmistä vastustuskykyisempi eikä kaikki punkit aiheuta vaaraa. Mutta tuo punkkisuoja täytyy aina pitää voimassa koiralla. Labradorillani ei ollut sellaista hätää, koska pidin sitä aina liekassa. Se teki tyhmyyksiä vapaana ollessaan, siksi en sitä vapaaksi päästänyt kuin harvoin. Joten siitä punkkeja en löytänyt kuin ihan muutaman kerran 7 yhteisen vuotemme aikana.
Nyt on taas totuttelemista kesän riemuihin ja vaaroihin. Dixien lääke näyttää tehoavan, enkä enää ole punkkeja löytänyt. Minua kauhistutti, jos joutuisi myrkyttämään taloni siltä varalta. Otin selvää apteekissa, remonttikaupassa, eläinlääkärin vastaanotossa ja netissä. Lisäksi puhuin koiratarhan työntekijän kassa, hän asuu kylässämme.
Tällaisessa tilanteessa kotimuseo ei ole hyvä ratkaisu. Kokoelma ei ole aina turvassa tuholaisilta, kun asutaan samassa talossa. Toisaalta varkailta se voi olla paremmassa turvassa, koska on aina vartija "pollarikoirineen". Jos se voi tuoda harmia tuholaisuhillaan joskus, se tekee joka päivä suuren palveluksen vartioinnillaan. Jokaista ovikellon soittoa se ulvoen haukkuu kuin palopilli.
Koiran kanssa on siten stressattu viimeiset päivät. Nyt, kun on hankkinut tietoa vähän joka paikassa, sekin helpottaa. Yhden koirantaluttajan kanssa puhuttiin, miten saa itseäkin tarkkailla, ettei saa vakavia punkkitauteja.
Jos nyt on ollut huonoja päiviä, tänään oli hyvä päivä. Voiko paremmin sattua pieni yllätys, ajattelin, kun posteljooni toi odottamani paketin jo tänään, vaikka paljon myöhemmin sen piti tulla Amerikasta asti. Paketissa oli ihastuttava saksalainen miniatyyri tina-astiasto 1900-alusta tai vanhempi. Se oli kuin lahjaa vain, vielä nimelläni pieni kortti! Sydäntä lämmitti.
Tässä kuvia. Laitoin siitä tinalautaset nukketalon keittiön hyllylle. Myöhemmin niillä voi kattaa pöydän hienoine aterimineen toiseen nukketaloon.
maanantai 2. huhtikuuta 2018
Hissillä vessaan
Minulla on 4 Moritz Gottschalkin valmistamaa nukketaloa. Ne ovat aina tae saksalaisesta hyvästä laadusta 1900-luvun alussa.
Tässä yksi, jota voi sanoa hissitaloksi. Uudet tekniikan keksinnöt tulevat esiin myös leluissa. Erikoista on, että yksityistalossakin voisi olla hissi!
Tässä kuvat. Talo on 1920-luvulta ja huonekalut ovat 1930-40-luvuilta. Ennen ostettiin huonekalut koko elämän ajaksi, eikä uusittu muodin mukaiseksi kuten nykyään kulutusyhteiskunnassamme. Aina joskus tapaa vanhoja ihmisiä, jotka asuvat samoissa huusholleissaan loppuun asti, elinikäisine huonekaluineen. Kun menin ensimmäistä kertaa Helsinkiin, jossa asuin muutaman kuukauden vuokralla vanhuksen tykönä yhdessä huoneessa, hänen koko huoneistonsa oli sisustettu 50-luvun tyyliin. 80-luvun alussa se oli vanhahtavan näköistä, kuin aikamatka menneeseen maailmaan.
Yläkerrassa on ylellinen kylpyhuone, jossa kylpyamme ja vedettävä vessa.
Tässä yksi, jota voi sanoa hissitaloksi. Uudet tekniikan keksinnöt tulevat esiin myös leluissa. Erikoista on, että yksityistalossakin voisi olla hissi!
Tässä kuvat. Talo on 1920-luvulta ja huonekalut ovat 1930-40-luvuilta. Ennen ostettiin huonekalut koko elämän ajaksi, eikä uusittu muodin mukaiseksi kuten nykyään kulutusyhteiskunnassamme. Aina joskus tapaa vanhoja ihmisiä, jotka asuvat samoissa huusholleissaan loppuun asti, elinikäisine huonekaluineen. Kun menin ensimmäistä kertaa Helsinkiin, jossa asuin muutaman kuukauden vuokralla vanhuksen tykönä yhdessä huoneessa, hänen koko huoneistonsa oli sisustettu 50-luvun tyyliin. 80-luvun alussa se oli vanhahtavan näköistä, kuin aikamatka menneeseen maailmaan.
Hyvää pääsiäistä 2018!
Täällä ovat kevätilmat alkaneet lopulta, vaikka myöhästyneenä. Puissa alkaa vihertää ja pelloilla kukkii keltaisina voikukan näköiset kukat.
Museossa on alkanut vuosi lupaavammin kuin viime vuonna. Tähän mennessä on ollut 58 museokävijää, se tekee melkein 100 euroa enemmän yhdistyksen budjettiin viime vuoteen nähden. Se on meille paljon.
Netti tuo eniten ihmisiä, myös museomainoksemme. Ja suurin osa on ollut paikallisia läheisistä kylistä tai kaupungeista. Omia kyläläisiä ei ole ollut, vain yksi entinen kuntakoulumme opettaja tuli miehensä kanssa.
Viikon päästä alkavat kuukauden kestävät koululaisten kevätlomat. Joten silloin voi odottaa ihmisiä museoon enemmän.
Viime päivinä mieltäni on askarruttanut uusi mahdollinen museotalo, jota olin katsomassa ensin viime viikolla vain ulkoapäin ja sitten uudestaan sen sisältäpäin lauantaina St Ambroix kylässä.
Ihastuttava keskiaikainen kortteli ikivanhoine taloineen vei taas kerran sydämeni. Enkä meinaa saada sitä sieltä pois. Nimittäin Sébastien löysi toisen talon uudemmassa korttelissa, joka olisi sopivampi esteettömyys normineen. Mutta minua se ei pahemmin miellytä, kun kerran jotakin satumaisempaa on nähnyt ja kokenut. Niissä vanhoissa on taikaa, uusissa ei. Ne jättävät minut kylmäksi. Mutta miten sovittaa niihin vanhoihin paikkoihin vaadittavat uudet museonormit? Siinä kompakysymys.
Tuumasta toimeen. Laitoin oman taloni myyntiin nettiin. Sekin on pieni ponnistus, täytyy olla motivoitunut ja jotain heti tilalla horisontissa.
Museossa on alkanut vuosi lupaavammin kuin viime vuonna. Tähän mennessä on ollut 58 museokävijää, se tekee melkein 100 euroa enemmän yhdistyksen budjettiin viime vuoteen nähden. Se on meille paljon.
Netti tuo eniten ihmisiä, myös museomainoksemme. Ja suurin osa on ollut paikallisia läheisistä kylistä tai kaupungeista. Omia kyläläisiä ei ole ollut, vain yksi entinen kuntakoulumme opettaja tuli miehensä kanssa.
Viikon päästä alkavat kuukauden kestävät koululaisten kevätlomat. Joten silloin voi odottaa ihmisiä museoon enemmän.
Viime päivinä mieltäni on askarruttanut uusi mahdollinen museotalo, jota olin katsomassa ensin viime viikolla vain ulkoapäin ja sitten uudestaan sen sisältäpäin lauantaina St Ambroix kylässä.
Ihastuttava keskiaikainen kortteli ikivanhoine taloineen vei taas kerran sydämeni. Enkä meinaa saada sitä sieltä pois. Nimittäin Sébastien löysi toisen talon uudemmassa korttelissa, joka olisi sopivampi esteettömyys normineen. Mutta minua se ei pahemmin miellytä, kun kerran jotakin satumaisempaa on nähnyt ja kokenut. Niissä vanhoissa on taikaa, uusissa ei. Ne jättävät minut kylmäksi. Mutta miten sovittaa niihin vanhoihin paikkoihin vaadittavat uudet museonormit? Siinä kompakysymys.
Tuumasta toimeen. Laitoin oman taloni myyntiin nettiin. Sekin on pieni ponnistus, täytyy olla motivoitunut ja jotain heti tilalla horisontissa.
keskiviikko 28. helmikuuta 2018
Talven taitteessa
Tässä museovahti Dixie lumenpeittämässä kylässämme. Ei joka vuosi sada
lunta täällä. Haukku kieriskeli varmaan 10 kertaa lumessa ja hyppeli
ilosta. Se oli kuin talvikylpy.
Lunta sataa nyt koko päivä, sitten yöllä se muuttuu vesisateeksi ja huomenna on lumi sulanut viimeistään. Ei lumitalvi täällä kauaa kestä. Viikonlopuksi on jo luvattu keväisiä ilmoja. Lämpötilat heittelevät laidasta laitaan.
Hiihtolomaviikot jatkuvat vielä pari viikkoa, mutta ei aina enää museokävijöitä silti tule. Tähän mennessä on ainakin yhtä paljon ollut museossa ihmisiä kuin viime vuonna tähän aikaan, vähän enemmänkin onneksi.
Paikallisia naapurikylistä tai -kaupungeista on ollut, muutama turisti kauempaa. Netti heidät on tuonut, joku on tullut museomainoksen nähtyään. Kaikki sukupolvet on ollut. Hyvä niin. Tylsää olisi, jos olisi vain yhtä ikäluokkaa. Enkä tätä museota mainosta vain lapsille niin kuin tämä lastentarha olisi, niin monet isot valtion Lelumuseot nykyään mainostavat. Ja modernimmat lelut ovat vanhojen kustannuksella lapsia houkuttelemassa.
Tässä alempana linkit yhteen ranskalaiseen Lelumuseoon. Sen Facebook-sivuilla näkyy punanalletunnus, modernia parhaimmillaan tai minun mielestäni kauheimmillaan. Minä en tuollaista jätti nallea "kiinalaiseen tapaan" ikimaailmassa huolisi tunnukseksi. Ensi vaikutelma museosta on, että kaikki on tehty vain lapsille tarhaleikkeineen. Historia on unohtunut kokonaan. Se on varmaan nykyajan museologiaa, koska näkee kansainvälisesti joka paikassa. Me amatöörit voimme tehdä poikkeuksen ja toteuttaa harrastelijamuseota vaikka vanhalle uskolliseen tyyliin. Lapset saavat oppia kunnioittamaan vanhaa kuten ennenkin. Koskea ei saa ja katsoa saa vain silmillään, ei käsillään.
Nätisti lapset täällä yleensä ovat vanhempiensa kanssa. Joskus on kauhukakaroita, joita ei oikaise vanhemmat eikä isovanhemmat. Vapaa kasvatus. Silloin minä taltutan villemimmät, jotteivat he rikkoisi kaikkea museossa.
Muuten yksi syy, miksi minulla nyt on museo, on vierailut lapsena Anna-tätimme kanssa Turun linnassa ja Luostarinmäellä. Ei siihen aikaan, eli 60-luvulla, mihinkään museoon leikkimään menty, mutta silti tykättiin noista käynneistä niin paljon, että monta kertaa niissä oltiin. Ja meille jäi unohtumattomat muistot.
http://www.musee-du-jouet.com/
https://www.facebook.com/Musee.du.jouet.moirans
Hiihtolomaviikot jatkuvat vielä pari viikkoa, mutta ei aina enää museokävijöitä silti tule. Tähän mennessä on ainakin yhtä paljon ollut museossa ihmisiä kuin viime vuonna tähän aikaan, vähän enemmänkin onneksi.
Paikallisia naapurikylistä tai -kaupungeista on ollut, muutama turisti kauempaa. Netti heidät on tuonut, joku on tullut museomainoksen nähtyään. Kaikki sukupolvet on ollut. Hyvä niin. Tylsää olisi, jos olisi vain yhtä ikäluokkaa. Enkä tätä museota mainosta vain lapsille niin kuin tämä lastentarha olisi, niin monet isot valtion Lelumuseot nykyään mainostavat. Ja modernimmat lelut ovat vanhojen kustannuksella lapsia houkuttelemassa.
Tässä alempana linkit yhteen ranskalaiseen Lelumuseoon. Sen Facebook-sivuilla näkyy punanalletunnus, modernia parhaimmillaan tai minun mielestäni kauheimmillaan. Minä en tuollaista jätti nallea "kiinalaiseen tapaan" ikimaailmassa huolisi tunnukseksi. Ensi vaikutelma museosta on, että kaikki on tehty vain lapsille tarhaleikkeineen. Historia on unohtunut kokonaan. Se on varmaan nykyajan museologiaa, koska näkee kansainvälisesti joka paikassa. Me amatöörit voimme tehdä poikkeuksen ja toteuttaa harrastelijamuseota vaikka vanhalle uskolliseen tyyliin. Lapset saavat oppia kunnioittamaan vanhaa kuten ennenkin. Koskea ei saa ja katsoa saa vain silmillään, ei käsillään.
Nätisti lapset täällä yleensä ovat vanhempiensa kanssa. Joskus on kauhukakaroita, joita ei oikaise vanhemmat eikä isovanhemmat. Vapaa kasvatus. Silloin minä taltutan villemimmät, jotteivat he rikkoisi kaikkea museossa.
Muuten yksi syy, miksi minulla nyt on museo, on vierailut lapsena Anna-tätimme kanssa Turun linnassa ja Luostarinmäellä. Ei siihen aikaan, eli 60-luvulla, mihinkään museoon leikkimään menty, mutta silti tykättiin noista käynneistä niin paljon, että monta kertaa niissä oltiin. Ja meille jäi unohtumattomat muistot.
http://www.musee-du-jouet.com/
https://www.facebook.com/Musee.du.jouet.moirans
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)