https://mondedalice2.canalblog.com/archives/2018/02/18/36153471.html Surffailin netissä ja löysin kotimuseostani paljon kuvia, joita yksi museokävijä oli ottanut vuonna 2018. Ne ovat vain alakerrasta, ei yhtään kuvaa yläkerrasta, jossa oli koulunäyttely, ja paljon muuta, kokoelmasta toinen puoli.
En ole ennen niitä huomannut. Mukava yllätys. Nostalgista, kun kaikki oli vielä siellä esillä.
Tässä yksi kuvista, jossa pyykkitupa ennen vanhaan.
Isot nallevanhukset pääsevät tänne vanhaan mökkiin kahvikutsuille.
Nyt teen vain pinnallisen siivouksen, keväällä voi pestä lattian ja maton.
Vanhassa maatalossa on paljon ulkorakennuksia, joita suunnitellaan nyt kotimuseon erilaisiksi näyttelytiloiksi.
Nalleista puheenollen. Olen ollut vanhojen nallejen keräilijä vuodesta 1986, kun näin sydäntä liikuttavat kokoelmat Lontoon Lapsuudenmuseossa ja yhdessä toisessa museossa Lontoossa.
Vanhoilla ja uusilla nalleilla on suuri ero. Uudet ovat tehdasmaista persoonatonta sarjatyötä, vanhat persoonallisia, usein käsityötä ja reissussa rähjääntyneitä.
Toiset ovat uuden ystäviä, minä olen vanhan ystävä. Historia kiehtoo tarinoineen.
Tänään oltiin siskojen kanssa naapurikaupungin joulumarkkinoilla, joka tarkoittaa käsityömarkkinoita. Siellä oli kaikenlaisia käsityöläisiä, joiden työ on suurella vaivalla ja kekseliäisyydellä ajan kanssa tehty kuten ennen tehtiin. Kun ovesta meni sisälle, tungosta oli, näki, miten suositut markkinat ne ovat. Sen jälkeen mentiin Prismaan. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Toisaalta saamme kiittää, kun meillä ruokaa on yllin kyllin kaupan hyllyillä tarjolla, mutta joulun kaupallisuus kaikenlaisine krääsäineen on turhuuden markkinoita. Nykylapset taitavat tuntea vain joulupukin ja tontut, tärkein joulun sanoma on sivuutettu, se vaikutelma.
Tämä talon nurkkien kuntoon laittaminen on tervetullutta uutta touhua Ranskan elon jälkeen. Siellä elämä on rajoittunut talon sisälle ja kävelyretkiin ympäristössään. Minulla ei ole siellä ulkotilaa, pihaa.
Nyt polttopuiden kanto sisälle puuvajastakin on mukavaa ja erilaista elämää, olenhan siihen jo lapsena tottunut kotona.
Korona pandemian ollessa pahimmillaan, elinympyrät pienenivät. Nyt ne avartuvat uudestaan.
Nämä hienot lasten rattaat ovat sata vuotta vanhat, vanhoja valokuvia katsellessa näkee tuollaisia.
Ajan kanssa keksii ratkaisuja. Toin Lidl kaupasta yksi kevät ison vahvan kukkalaatikon ja puolilaatikoita, joista rakensin noiden rattaiden päälle kopan suojaksi, se ympäröi koko rattaita. Epämääräiseltä näyttävä hökkeli rakennelmani pelasti nämä, kuten kuvasta näkyy.
Kiitos Lidl kauppaa runsaasta pahvilaatikko varastostaan. Kaikenlaisia laatikoita ei noissa supermarketeissa ole aina saatavilla, mutta kun aikaa oli ympäri vuotta niitä hakea.
Kuvassa muuttoauto perillä Ranskassa. Se tuli nyt 26.marraskuuta Suomesta Lézanin kyläämme noin 3000km hakemaan nuket ja nallet. Siinä meidän topsecret. Olimme paikan päällä kaksoissiskon kanssa kuormaa valmistelemassa. Koko ajan ajatuksenani oli, että annoin talosta autoon vietäväksi ainakin tärkeimmät, koska varmaa ei ollut mahtuuko ne kaikki 42m2 kuorma-autoon.
18 tonnia painava ja 10m pitkä auto oli kylämme kunnan mielestä liian suuri lähimmälle isolle parkkipaikalle 100metrin päähän. Joten kaikki jouduttiin viemään pienemmällä paketti autolla monta kertaa kauimmaiselle parkkipaikalle.
Tavarat saapuivat Suomeen maanantaina 1.päivä joulukuuta. Me tulimme siskon kanssa 4.päivä, joten isosisko oli kuormaa vastassa Suomessa.
Nyt ollaan oltu tarkastamassa, jos on tullut vahinkoja matkassa. Jokaisen laatikon kävin läpi niiden lähtiessä ja nyt myös matkan jälkeen sama rutiini, se on kesken vielä.
Siinä 40 vuoden elämäntyöni, jonka aloin 1985 Helsingin yksiööni muuttaessani.
Ranskalaiset ystävät Gilles ja Sébastien seurasivat tapahtumaa sivusta ja vähän murehtivat, tuleeko kaikki ehjänä perille. He ovat nähneet kotimuseoni alun ja lopun siellä pikku kylässä. Yksi kyläläinen, Simone, joka myös oli nähnyt ne kaikki museon vuodet, sanoi, että nuket ja nallet lähtivät. Kaikella on aikansa, tuli siitä mieleen.
Taloni toimi museovarastona viimeiset vuodet, kaikki paikat olivat täynnä laatikkoja. Jäljelle jäivät itse tekemäni isot nallet laatikkoineen, joita on vielä lähes 100.
Kun ovesta astuu nyt sisälle taloon, on kuin astuisi "tyhjään navettaan", josta lehmät ja muut elukat on viety pois. Kaikki, mikä on täyttänyt elämäni vuosikaudet.
Mutta helpottunut olen, kun talo tyhjeni, se on näyttänyt mahdottomalta toteuttaa, toisaalta yhtä utopistiselta kuin vuonna 2000 kotimuseon perustaminen.
Pakkaaminen oli työmaatani ensin puolitoista vuotta ja sen jälkeen vielä, kun löytyi parempia laatikoita. Kaikki laatikot ovat lähialueiden supermarketeista, ostoskeskuksista ilmaiseksi saatuja, joita joutui välillä suurentamaan tai pienentämään nukketaloja tai muuta varten.
Äidin Postissa lähettämät pari isoa nukke-ja nalle laatikkoa vuonna 2000 museon aloitusta varten lisääntyivät viimeisen 25 vuoden aikana yli 400 laatikkoon koulupulpetteja yms. unohtamatta. Menestystä niillä oli, tyhjiin kaikki olisi muuten rauennut.
Elämäni ensimmäinen nallenäyttely kokemus on Helsingin kauppatorilta, jossa olin kerran 90-luvulla provencelaiskankaista tekemieni pikkunallejen kanssa standilla. Se oli hauskaa, kun ihmisiä tuli katsomaan käsityötäni, vaikka en saanut myytyä ainuttakaan. Museotoiminta on samanlaista, näkee ihmisiä ja ympärillä tapahtuu. Lopuksi muutama sana kokoelmastani.
Alla muuttoauto on saapunut Suomeen, jossa tavaroita kootaan sisälle.
Kuten alussa sanoin, että suurena salaisuutena tämä Nukkenallemuseo kulki kuorma-autossa tuhansia kilometrejä Etelä-Ranskasta Suomeen.Vanhimpia aarteita oli piilotettu yöpöydän sisälle, sen, joka museossa toimi teatterina. Toinen hyvä piilo oli puukirstu. Ne paketoin vielä pakettipaperilla. Toisen kätkössä oli englantilainen kuolleen lapsen muistoksi tehty surunukke 1850-60-luvulta ja toisen piilossa oli 1780-luvulta prinsessapukuinen vahanukke.
Tarinoita historian kätköistä riittää tässä kotimuseossa...Ei tylsisty. Se on elämänsuola.
Koko tämä 2025 syksy on ollut kuin yhtä lentoa. Tämän kuvan otin Finnairin lentokoneessa viime torstaina, kun lennettiin siskon kanssa Nizzasta Helsinkiin.
Viimeksi täällä blogissani sanoin, että elämäni palapelista puuttuu yksi palanen, se on nyt löydetty. Kerron enemmän myöhemmin.
https://museopaivakirja.blogspot.com/2025/06/tienviittojako.html Siinä viime kesäkuun blogitekstini, jossa kerron parista taulusta.
Viime päivät ovat olleet elämän jännittävimpiä, suurten muutosten aikaa. Koko syksy. Ja tämä jatkuu joulukuuhun asti. Niin kuin olisi hypättävä yhdestä pikajunasta toiseen, vauhti on ollut kova. Toisaalta useimmiten on päinvastoin, arki on rauhallista.
"Te valitsitte talon ja talo teidät", niin taisi olla sanonta, joka kuultiin eilen. Kun nähtiin tämä talo ensimmäisen kerran viime kesänä, siskon kanssa sanottiin heti, että tämä on paras kaikista. Monta taloa on nähty pandemia vuosien aikana, minä seurasin siskoja ulkomailta käsin Skypella noilla visiiteillä.
Kuvassa kaksoissiskolla on taulu, jonka myyjä meille antoi toisella käyntikerralla, niin kuin me olisimme ne ostajat, vaikka silloin se oli vielä epävarmaa. Toisaalta ostotarjouksen ehtona oli Helsingin yksiön myynti 2kk:n sisällä. Niin se saatiin myytyä ja sen jälkeen kauppakirjan allekirjoituksesta toiseen mentiin viikon välillä. Vauhti yllätti, kun pitkän aikaa oli ollut tyhjäkäyntiä. C'est la vie!
Talon toiseen päähän ja aittaan tulee kotimuseo. Tämä on suunnitelmamme ollut kauan. Yksi pala puuttuu vielä tästä palapelistämme...
https://www.hamewiki.fi/Wetterhoffin_k%C3%A4si-_ja_taideteollisuusoppilaitos
Kuvassa vasemmalla on talon myyjän nalle 50-luvulta.
Ompelukone on 1900-luvun alusta, jonka silloinen talon emäntä on lapsena saanut. Hänestä tuli myöhemmin aikuisena Wetterhoffin käsityökoulun käytyään käsityönopettaja.
Siinä muistoja kotimuseoomme entisistä talon asukkaista.
Tänään saatiin lukea kortteja yms. 1900-luvun alusta, koska ne tulivat talon mukana kuin "tuliaisina" toisesta maailmasta, tuntemattomilta ihmisiltä. Ranskalaiset sanovat, että vanhoilla taloilla on sielu. Sellainen oli tunnelma siellä 1800-luvun talonpoikaistalossa tänään. Jokin saa elämään tai tuo tähän päivään elävänä mitä vain sadan vuoden takaa. Tarvitaan vain dokumentteja.
https://tilkkuilo.blogspot.com/2014/10/aluetapaaminen-naantalissa.html
https://www.finna.fi/Record/tmk.161001951152100?lng=sv
Sirkka Kopisto, Nuket ja nukkekodit, WSOY, museoviraston tutkija, kertoo seuraavasti kirjassaan Naantalin nukeista:
"Naantalissa nukkeja valmistivat sisarukset Maria Charlotta, Carolina ja Josefina Lindbom. Isänsä satulaseppämestari Johan Lindbomin kuoltua 1849 he olivat äitinsä kanssa ryhtyneet elättämään itseään leipomalla sekä käsitöitä tehden. Näppärissä sormissa syntyivät ohuesta, itse värjätystä langasta ns. Naantalin nuket, joita Tokka-Lottana tunnettu Maria Charlotta vielä 1900-luvun alussa kesäisin myi Naantalin muistoina kylpylävieraille. Lindbomin neitien käsitöitä oli tarjolla myös naantalilaisissa kauppaliikkeissä."
Runebergin Vänrikki Stoolin tarinan sankarit viereisessä kuvassa. Niin on kuvailtu näitä Naantalin nukkeja.
Lainasin tuon nukkekirjan viime viikolla Loimaan kirjastosta, kun otin selvää käsintehdyistä nukeista yleensä. Helsingistä olin löytänyt vanhan nukketalon, jossa hienot miniatyyrinuket. Ei löytynyt niiden arvoitukseen vastausta tuosta kirjasta. Mutta hyvin se kirja valisti, koska olin unohtanut millaisia ne Naantalin nuket oikein olivat tarinoineen. Vaikka tutulta nimi kuulosti.
Niiden käsintehtyjen nukkien olemassaolon esille nostaminen kirjan kansista puheenaiheeksi herätti jotakin eloon ihmeesti yhtäkkiä nyt 2000-vuosisadalla. Viime viikonloppuna Loimaalla oli antiikkimessut. Sisäänpääsy maksoi 4 euroa. Mutta se oli sen arvoinen, näki heti, miten erilainen on antiikkitori kirpputoriin verrattuna. Ei siellä ollut sitä joka paikassa nykyään näkyvää krääsää, halpatuontia, joka täyttää kaikki paikat. Vaan aitoa ja laatua, kuten ennen oli.
Kuvan nuket ovat tuolta antiikkitorilta, josta ne ostin. Isosisko meidät kaksoissiskon kanssa sinne houkutteli. Lisäksi huvittavaa oli, kun hän sanoi minulle siellä, että tule nyt katsomaan, yläkerrassa on ne Naantalin nuket. En meinannut korviani uskoa, mistä ne sinne ilmestyivät kuin taikasauvalla taikaiskusta olisivat tulleet. En ole sellaisia luonnossa ennen nähnyt, en muista edes Suomessa museossa niitä nähneeni. Harvinaista. Olen kyllä ajatellut, että olisi hienoa saada ne kokoelmaani.
1800-luvulla elämä oli köyhää. Tuo Lindbomin perhe muistuttaa meitä hyvinvointi-elintasoyhteiskunnassamme, miten vähällä ennen selvittiin.
Tässä näkee, ettei ole kyse vain tavaroista, vaan siitä, mitä niiden kulissien takaa löytyy. Opetuksia menneestä maailmasta.
