Leipä ja kukkanen

Isosisko seurasi vierestä, kun avasin tämän 1800-luvun englantilaisen kaupunkitalon tavaroita pahvilaatikosta. Se oli täynnä pikkutavaroita, jotka olivat lähes yksitellen pakattu pieniin laatikoihin. Ei meinannut hän jaksaa seurata loppuun asti, niin paljon tavaraa mahtuu tuohon nukketaloon.

Tämä nukketalo kulki entisen labrador koiran Dixoun korilaatikossa Ranskasta Suomeen. Labradorin olin adoptoinut koiratarhasta 9-vuotiaana kuten belgianpaimenkoiran Dixien myöhemmin. Molemmat elivät yli 16-vuotiaiksi. Ikävä on niitä. Pitäisi löytää uusi koira ja myös kissa tänne maalle.

Tämä nukketalo tuli tyhjänä Englannista vuosia sitten. Ebay on ollut hyvä löytöpaikka, vaikka nykyään vähemmän Brexitin takia. Toisaalta muutenkin surffailu ebayssä maassa kuin maassa on turhauttavaa, ennen se oli minusta parempi. Minun kestää yleensä vuoden pari täyttää ajanmukaisesti tyhjä nukketalo. Toiset talot olen saanut kokonaan kalustettuina tai sitten olen voinut niitä täydentää.

Meillä kaikilla on oma arvomaailmamme. 

Asiasta toiseen. 

https://www.reddit.com/r/Columbo/comments/1fadmc9/

Peugeot 205 ja Citroën Saxo ovat olleet minun automerkkini molemmat kymmenisen vuotta Ranskassa. Siinä minun automaku à la Columbo. Tärkeintä on, että auto kulkee, ei se miltä näyttää. Nyt täytyy löytää myös Suomessa sellainen, kun asuu maaseudulla. Joten haussa on koira, kissa ja auto.

"Jos sinulla on kaksi rahaa, osta toisella leipä ja toisella kukkanen," sanoo sananlasku.

Yksi maatalo

Eilen avasin pahvilaatikon ja pelkäsin, jos on palasina koko nukketalo. Sitä pakatessani 2022 syystalvella, jolloin olin aloittanut kaikkea pakkaamaan, hain kaksi pahvilaatikkoa sitä varten. Se on pitkä, aika iso ja painava, joten haastetta oli, miten ihmeessä saan sen tuettua yltympäri ja päältä. Tykkään itse siitä kovasti, vaikka se ei ole hyväkuntoinen, mutta se muistuttaa minua juuristani, "mä maalaispoika oon"-lauloi Mikko Alatalo 70-luvulla. Voisin lisätä siihen, "mä maalaistyttö oon".

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/mikko-alatalo-paljasti-omat-suosikkilaulunsa-jotkut-kriitikot-kaansivat-minulle-selkansa/5504150 

Tämä maalaistalo pienoiskoossa kuvaa elämää maaseudulla 100 vuotta sitten Saksassa, vaikka ilmasto ja kulttuuri ovat erilaisia eri maissa, omavaraistaloudessa elettiin kaikkialla.

Kotiteollisuus kukoisti, kun tehtiin kaikkea kotona. Elämä oli köyhää varsinkin maaseudulla. Rikkautta toi kansantaide. Kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kun tarve vaatii. Tässä on siitä esimerkki. Arvata voi, että se on kotitekoinen, mallia on voitu saada jostakin lehdestä aikoinaan.

Eläimet, emännän ja isännän työkaluineen jätin vielä laatikkoonsa, koska ne ovat helpompi pakata ja avata. Yleensä pakkaan sisustan erikseen eri laatikkoon, en silti aina.

Huomenna laitan kuvan tästä yhdestä pelastetusta maatalosta, joka kulki yli 3000km Ranskasta Suomeen marras-joulukuun vaihteessa. Ja onnistuin sen saamaan ehjänä perille.

Asiasta toiseen. Viimeiset viisi, kuusi enemmän tai vähemmän pandemiavuotta ollaan seurattu siskojen kanssa etuovi.com sivuilla vanhoja maalaistaloja myynnissä, kunnes lopulta elo-syyskuussa viime vuonna tärppäsi ja löydettiin se omamme. Samalla ei voinut olla ihmettelemättä miten valtavasti noita maataloja on myynnissä nykyään ilman peltoa, metsää, koska ei ole jatkajaa. Surullinen tilanne. Suomen omavaraisuus on vaarassa, huoltovarmuus. Meidän sukupolvemme pitää itsestäänselvänä, että on leipää, mitä syödä tässä hyvinvointi-, kulutusyhteiskunnassa. Äidilläni oli tapana sanoa, ei saa laittaa leipää väärinpäin tai heittää sitä, se voi loppua. Sitä täytyy kunnioittaa. 

Siitä tulee mieleen nykyajan tuhlaus, kunnioitus sana on kai kadonnut sanastosta, kun mikään ei ole pyhää. Se vaikutelma. Voisi kysyä, mitä tämä maailma kunnioittaa? Raha taitaa olla se kuningas. Lyhytnäköistä.

Kotimuseoni koulunäyttelyssä on erilaisia koulutauluja kuten kouluissa oli ennen seinillä. Yksi niistä kuvaa leipää vehnän viljelystä alkaen. Kovalla työllä ruoka päytään saadaan.

Vihtori pappani on syntynyt 1869. Hänellä oli tapana sanoa, että on syntynyt viimeisenä nälkävuotena. 

 

http://dollhousedreams.free.fr/sommaire.htm Siinä nukketalosivuillani on kuva maatalosta sisustuksineen. Tässä se pitkän Ranskan matkan koettelemuksien jälkeen:

 

Kaikki kotoa löydetty pehmeä ja kevyt täytteenä, jota piti olla iso laatikko täpötäynnä. Sinne myös vaahtomuovityynyni katosivat vähitellen ja vanhoja vaatteita yms. myös monet tyhjät vesi-tai mehupullot tulivat kierrätetyksi. Itse tehdyt nallet ovat hyviä täytteinä kuten pari näkyy kuvassa. Laatikkoa katsoessa voisi luulla sitä roskikseksi, vaikka sinne on piilotettu jotakin mielenkiintoista. Siinä syy, miksi on parasta itse paketoida ja itse myös purkaa pakettinsa. Joku voisi sen heittää roskiin.

Onni on pakata ja onni purkaa

Tänään oltiin kävelemässä siskojen kanssa lumisessa talvimaisemassa. Tuli mieleeni viime vuosi tähän aikaan tammikuussa, kun samoissa maisemissa murehdin tavaroitani Ranskassa. Siskon Helsingin yksiön myynti ja talon osto sen jälkeen maalta oli kesken. Eikä näyttänyt lupaavalta, milloin saadaan museokokoelma Suomeen. Odotus oli pitkää. Silloin ei tiennyt, että samaan aikaan vuoden päästä meidän suunnitelmat ovat toteutuneet. C'est la vie!

Tässä yllä pakettilistaani, johon kokosin kaikki yli 400 Suomikuormaan lähtevää tavaraani vähitellen lokakuusta 2022 alkaen, kun aloin pakkaamisen. 

Kun koronapandemia sulki museon heti maaliskuussa 2020, toivo jäi sen uudelleen avaamisesta.

Onneksi suljin heti, enkä saanut koronaa, joka olisi voinut viedä terveyden. Kokoelman pakkaamiseen tarvitaan koko pää, kädet, jalat, sydäntä unohtamatta. Niin myös sen purkamiseen. Onni on itse järjestää kaikki tavaransa alusta loppuun. Silloin tietää mitä on missäkin, eikä kaikkea ole kuin sikaa säkissä haettavana.

Viime päivinä avasin 1890-luvun englantilaisen jättikokoisen nukketalon tavaroita, joita oli kolmessa pahvilaatikossa. Kierrätystä tämä on ollut, kun olen uudestaan käyttänyt hyväksi mitä milloinkin huushollissa on ollut pikku- tai isoja laatikoita. 

Tässä siskon ottamia kuvia englantilaisesta isosta 1890-luvun nukketalosta uudessa ympäristössään Suomessa. 

Päivää ja näkemiin

 

Nooan arkki Ranskassa ylimmäisenä ennen Suomen matkaan lähtöä. Toinen kuva otettu siskon kameralla eri valaistuksessa, toinen kännykällä, siksi väriero.

Vasemmalla laatikossa on sen sisällys erikseen. Arkki kesti hyvin tämän matkan. Piti tarkistaa, koska ennen paketoimista käsittelin sen toukkamyrkyllä pienten reikien takia. 

Wendl antiikkihuutokauppa Saksassa myi samannäköistä arkkia, Erzgebirge, Heidelbach 1860-80, mutta huonokuntoisempaa. https://auktionen.auktionshauswendl.de/de/lot/lot-details/72448/sehr-alte-arche-noah-aus-dem-erzgebirge.

Mielenkiintoista kuulla kommentteja Suomessa tästä raamatullisesta aiheesta, josta Ranskassa kaikki lapset eivät tienneet. 

Minulla on katolisesta Ranskasta kertovia "muistomerkkejä" kokoelmassa, kuten nunnakammio, nunnakoulu... niistä näkee käytännön esimerkkejä elokuvissa. 

Olen vuodesta 1985, kun keräilyn aloin, käynyt monissa museoissa eri maissa. 1986 Lontoon Lapsuudenmuseossa näin ensimmäistä kertaa noita Nooan arkkeja, iki-ihastuttavia. 

Vaikka olisi samantapainen keräilyaihe, monesta eri näkökulmasta voi sen nähdä. Joten kaikki museot ovat erilaisia. 

Kerran yksi museokävijä, vanhempi mies, sanoi, ettei hän ole koskaan ollut tällaisessa kotimuseossa kuten minun oli. Huumorilla sen otin. Ranskan kielessä ei ole kotimuseo-sanaa olemassakaan kuten englannin kielessä 'homemuseum'. Meillä on yleensä aina puheensorina, kaikesta puhutaan museokävijöiden kanssa, se on  hupia. Tylsää olisi vaan vastaanottaa ihmisiä puhumatta koskaan halaistua sanaa, tai vain sanottaisiin päivää ja näkemiin. 

Valtion, kunnan museoissa on siihen nähden hiljaista, en viihtyisi siellä.

Kotimuseo on erilainen.

Mitä löytyy laatikkojeni pohjilta?

Kokoelmassani on paljon hevosia, useimmat puuta, keinu- tai vedettäviä pyörillä, pari hevosta on paperimassaa, tuo iso musta sulky on peltiä. Noita kilpahevosia oli Ranskassa suurkaupungissa puistoissa kuten Pariisissa, jossa lapset voivat ajella hevosella.

https://www.jouetsanciens.fr/sulky/ Teksti on vain ranskaksi, mutta siinä on kuvia, joista näkee sen historiaa. 

Musta heppa voi olla satavuotias, yksi pyörien keräilijä museokävijä, vanhempi mies, tutki tämän hevosen polkimia, ja sanoi sitä niin vanhaksi. Toisaalta musta väri viittaa 1900-luvun alkuun. Myöhemmin alkoi olla värikkäämpiä leikkihevosia.

Puusta veistetty tricycle, kolmipyörä hevonen on Ranskassa valmistettu 1880-luvulla. https://www.jouetsanciens.fr/chevaux/ 

Molemmat hepat olin peittänyt pahvilaatikoilla Suomen matkaa varten niin ettei häntääkään näkynyt. Monta erilaista laatikkoa niitä varten piti löytää.

Minulla on paljon erilaisia puusta tehtyjä isokokoisia elukoita, joista saa vaikka pienen eläintarhan ulkotiloihin. 

Nallevanhukset sitävastoin pysyvät sisätiloissa ja saavat herrastella arvokkaina kuin museon kunniavieraat kahvipöydässä. Viis siitä puuttuuko niiltä korva, silmä, nenä, toinen käsitassu, jalkatassu...Paljon elämää nähneinä ne ovat hauskoja ja kaikkia puhuttelevia. 

Viime päivinä olen alkanut avaamaan paketteja, vaikka näyttelytila ei ole valmis. Tarkistan, että niille ei ole pahempaa vahinkoa pitkällä matkalla tapahtunut. Joten näytillä on ollut vanhimpia nukkejani, nukketalojani...ja iloisesti yllättynyt olen, kun ne ovat ihastuttaneet täällä kävijöitä.

Yksi on parempi kuin miljoona

Tänään aamupäivällä puhdistelin vintin löytöä. Siinä oli siivoomista, kun sen päällä oli ties sadan vuoden pölyt. Lyhtyjä oli vintiillä paljon, mutta monet olivat rikki tai lasi oli rikki. Toin alas ehjän kynttilälyhdyn, jossa kaikki sivulasit ehjiä. 

Vintillä on puoli, jossa vanhojen asukkaiden tavaroita ties 1800-luvulta, koska talo on niin vanha. Arvoituksellinen vaatekoppikin sieltä löytyi, ei sitä vielä paljoa tutkittu. Suuri arkku, jonka sisälle ei katsottu. Toisella kertaa, kun vinttiin mennään. Harvoin löytää vielä taloja, joissa on osiltaan koskemattomia paikkoja sen jälkeen, kun ties yli sata vuotta sitten ovat asukkaat kuolleet. Niin kuin he olisivat lähteneet täältä maailmasta kesken kaiken.

Meinaan tehdä kotimuseoon näytille pienen talotarinan entisistä asukkaista, mitä nyt löytyy nurkista.

Tässä ensimmäinen tavara. Se herättää ajatuksia entisestä maailmasta nykymaailmaan verrattuna.

Kaksi kertaa tuli yhtä likaista mustaa vettä. 

 

Tässä viimeisessä kuvassa ovat vierekkäin käsityönä tehty rautalyhty ja sarjatyönä tehtaassa tehty pieni valkoinen lyhty.

Otan ennemmin tuon kovalla vaivalla taidokkaasti tehdyn uniikin vanhan lyhdyn kuin tuon sarjatyönä miljoonia samanlaisia kappaleita olevan lyhdyn.

Nykymaailmamme kaipaa hyvää käsityötä. 

Aika-tie-ja merimatka

Eilen avasin yhden ison nukketalolaatikon. Se oli jännittävä avata, koska pelkäsin pitkän yli 3000km:n tie-ja merimatkan rasitusta. Mitä kaikkea voi matkalla tapahtua, kun liikutaan suuressa maailmassa ja pitkä Itämeren ylityskin on kuin sotatantereelle astuisi näinä kriittisinä aikoina. Toisaalta 1. ja 2.maailmansodan tämä talovanhus on nähnyt olemassaolonsa aikana ja kestänyt myrskyjen keskellä. Rauha tuli lopulta molemmissa sodissa. 

Asiasta toiseen menee helposti näistä vanhoista asioista puhuessa. Siksi on mielenkiintoista avata taas kotimuseo. 

Olin yrittänyt hyvin pakata, kuten olen oppinut niitä paljon avaamaan, ja nähnyt miten pakattu, kun suurin osa on tullut Postissa viimeisen yli parinkymmenenvuoden aikana eri maista. Muuttokuorman kuljetuksen etu Postiin nähden on se, että kun kerran ne sinne autoon on saatu, siellä ne pysyvät koko matkan, eikä paiskella paikasta toiseen Postikuljetuksen tapaan.

Mutta ei ole itsestäänselvää, että kaukaa ulkomailta tuotava tavara pääsee edes sisälle muuttokuormaan. Sen huomasi, kun tässä minun tapauksessani oli välikäsiä, eikä voitu kaikkea suoraan viedä kuorma-autoon. Ensin piti ne kuljettaa monta kertaa isossa pakettiautossa toiselle kauimmaiselle parkkipaikalle, jossa oli muuttoauto Suomeen. Muuttofirmat mainostavat hienosti "kansainvälisistä yhteistyöntekijöistä". Mutta paikan päällä nuo paikalliset kantajat jättivät tavaroita lojumaan oman onnensa nojaan kylän kadulle, kun lähtivät ruokatunnille. Onneksi ei satanut! Tilaisuus tekee varkaan, sanotaan. Jos en olisi kaikkea hyvin peittänyt, ettei näkynyt ulospäin mitä paketissa oli, ja tavarateksti oli suomeksi numeroineen, olisi voinut hyvin hävitä jotakin jo kylässä, eikä koskaan päästä edes muuttoautoon. 

Tässä kerron kuvin yhden 1880-luvun nukketalopaketin avauksen. Vaikea pakattava, koska lehtisahatyötä ja siksi helposti vahingoittuvaa. Vasta kymmenisen vuotta sen oston jälkeen sain tietää netistä tuon saksalaisen valmistajan Otto Maier Ravensburg. Samantyylisiä oikeita taloja olen nähnyt Saksassa ja Etelä-Ranskassa, vaikka erilaisin ikkunoin. Noilla erikoisilla ikkunoilla on historiansa, jonka yksi museokävijä, ranskalainen mies kertoi. Wikipediasta piti tarkistaa, voiko se olla totta.

Olin säästänyt nukketalon ostolaatikon tai laatikot, niitä taisi olla kaksi päällekkäin, jotta suojaa paremmin kolhuilta kuin yksi. Tallella oli myös erilaista muovipehmikettä, paljon pieniä styroksipalloja pehmittämään sitä joka puolelta. Lisäsin vielä ympärille varovasti makuupussin, jotta paketin sisällä oli pehmeää väliseinää. Päällimmäisenä tornia ja savupiippua suojasin kuplamuovilla yms. Kaiken komeuden päälle tuli kaksi pientä tyynyä ja 2000-luvun alussa tekemäni iso nalle. Tyhjää tilaa ei saa jäädä laatikkoon, jotta mikään ei siellä liiku. Päälle Lidl kaupan puolilaatikosta kova kansi, joka kestää painoa.

Nukketalo on keskikokoinen 68,5cmx52cmx25cm.

Nyt kun laatikkoa avasin, hyvältä näytti alussa, kun savupiippu ja hieno torni seisoivat pystyssä kuten pitää. Vähitellen tyhjensin varovasti täytteitä nukketalon joka paikasta. Mutta, kun alkoi olla se pahin edessä, eli talon nostaminen pois turvallisesta "pesästään", silloin hälytyskellot soivat päässäni. Lehtisahatyön hienot ties yli sataneljäkymmentävuotta vanhat koristukset voivat tippua pala palalta pois...Keksin ratkaisun. Rikon koko laatikon ympäriltä, jolloin nukketalo paljastuu sen sisältä vahingoittumattomana. 

Niin sain pelastettua tämän yhden aarteeni tuhansien kilometrien seikkailusta ehjänä kertomaan tarinaansa myös Suomessa Ranskan jälkeen. Mitä kaikkea se kätkeekään sisälleen, kun se on kalustettuna!

Tästä enemmän myöhemmin.

Sydämensulattajat

Kuvassa Steiff nalle, voi olla 100 vuotta jo täyttänyt. Siinä se istuu arvokkaana kuin roskiksessa olisi. Paperia yms. meni pakkauksiin paljon täytteeksi. 

Sillä on yllä toisen saksalaisen nallemerkin Hermannia muistuttavat vaatteet. 

Avaan muutamia muuttolaatikoita, jotta näkee, ettei ole vahinkoa, vaikka nallet olivat kaikkein helpoimpia pakata.

Saksalainen Steiff on maailman kuuluisin nallemerkki. Vaikka kunto on tällä vuosien varrella huonontunut, leikitty on sillä paljon, mutta Steiff on aina Steiff. Minusta liikuttavimpia ovat nämä reissussa rähjääntyneet. Ne ovat ajankuva. Ennen ei ollut kulutusyhteiskuntaa, leluvuoria, oli vain yksi ainut leikkikalu, paras nallekaveri. 

Antiikki nallejen keräilijänä en hae täydellisiä malleja, vaan tällaisia. Siksi nallekeräilyni alkoi 1986 Lontoon matkastani, kun näin siellä museoissa valtavat kokoelmat toinen toistaan paljon elämää nähneitä karhuja. Ne olivat persoonallisia jokaikinen, ei tusinanalleja, joita nykyään näkee. 

Ajanpatina koskettaa, on kyse mistä tahansa vanhasta tavarasta tarinoineen. 

https://corporate.steiff.com/en/steiff-teddy/history/ 

Kivitalosta puutaloon

Alla kuva kotimuseosta Lézanista keskiaikaisesta 1100-luvun talostani. Kolmikerroksisen talon alakerta on ollut alkuaan eläinsuoja. Kylätalot keskustassa vanhoissa kortteleissa ovat vierivieressä kiinni toisiinsa rakennettu. Keskiajalla asuttiin eläinten kanssa, maatalon elukat lämmittivät samalla talon, niin on minulle kerrottu. Hygieniasta ei ollut tietoa. Kadut ovat kapeita hevosrattaita varten. Kuumana kesänä viileys säilyy tiheään rakennetuilla kivikaduilla. Talot kommunikoivat toisiaan, vaikka myöhemmin ne kohdat on tukittu, ja kylä oli ympäröity muureilla ulkopuolelta, niin se oli suojassa barbaarien hyökkäyksiltä, kertoi kylän vanhus. Minunkin talo on piilossa labyrintissa, se ei ollut paras mahdollinen museopaikka.

Kun nyt vertaa tuota jättikokoista nukketaloa uuteen kuvaan alla Suomessa, jossa se on huoneen nurkassa oikealla, huomaa, että pienet tilat olivat Ranskassa, kun alakerrassa oli kaarikatto muurattuine kiviseinineen. 

Ei Suomessakaan talon toisessa päässä ole kovin suuria tiloja, museo saa käyttöönsä vanhan salin. Myöhemmin uudet omistajat ovat 80-luvulla tehneet salista kaksi huonetta, joten se väliseinä, ei kantava, vaan levyllä tehty, täytyy purkaa. Niin saadaan alkuperäinen iso sali museoksi. Lisäksi tapetoidaan ja muutenkin sisustetaan kodinomaiseksi, hauskaksi kotimuseoksi, nallehuumorilla höystettynä. Ideariihi käynnissä.

Ulkorakennuksista saa tehtyä lisää näyttelypaikkaa. Siivoomista ja järjestelyä riittää koko kevääksi. Kun on nähty viime aikoina sukulaisia, ystäviä, tuttavia, on tullut puheeksi nämä uudet suunnitelmamme, on jo kutsuttu vieraita taloon kesällä. Mutta pitää saada valmista siihen mennessä, kuten kuvista näkyy, kotimuseo on nyt täynnä pahvilaatikkoja ja kaikki aarteet ovat piilossa. 

Uusia pähkinöitä purtavaksi. Tässä yksi. Miten saa aitan vanhan lankkulattian puhtaaksi monista suurista öljytahroista? Siellä on koneita kai korjattu.

Talossa on myös ulkoterassi, jossa voi kesällä kahvia tarjoilla kahvikakkuineen. Vuonna 2000, kun museon perustin, se ei ollut alkuaan ollenkaan minun ideani, vaan konditoria tai teetupa, koska kokkaus oli harrastus. Mutta käytäntö pakotti muuttamaan suunnitelmani ja kuin tuulesta temmasin museo-idean, koska puitteet olivat historialliset. Niin ne ajatukset muuttuvat.

 

Alimmaisessa kuvassa oikealla näkyy salin ovi ja väliseinä, joka pienentää museotilaa, siksi se puretaan entiselleen.

Tämä talo on vuodelta 1834, aloitettu rakentamaan jo 1825. Mutta remonttia on tehty paljon, muuten olisi se jo raunioina. Ulkopuolelta talo vaatii vielä maalausta. 

Salitila on siihen rakennettu myöhemmin, vaikka sitä ei yhtään huomaa ulkoa eikä sisäpuolelta, niin samanlainen se on.

Suomessa nautin nyt sydämestäni variksien rääkkynästä metsäisen luonnon keskellä, kun Ranskassa olen tottunut vain pulujen elämään lähiympäristössäni. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2026!

https://authorbeckyjohnen.wordpress.com/tag/charlie-brown/
 

Tämän vanhan kalenterikuvan löysin yksi kerta, kun tavaroitani järjestelin. Se on 2000-luvun alkuvuosilta. Nyt se oli minulle puhutteleva, koska kilpikonnan hitaudella tai etanan vauhtia on muuttokuormani kulkenut, mutta eteenpäin kuitenkin ja nyt se on perillä Suomessa.