HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2014!

http://www.vuodenluontokuva.fi/vlk/default.asp?iId=GGKKKG

Tapetti kokeiluja

Leikkasin viininpunaisen tapetin tänään, toiset olin leikannut jo aikaisemmin.

Yläkerran oikeanpuoleista ruusupaperia pitää vielä ostaa yksi arkki, koska erehdyin kuviosta. Tein uuden mallin kuvankäsittely ohjelmalla, jossa koko sivupuoli peittyy samalla paperilla ja samalla kuviolla, ettei tule saumaa.

Vasemmanpuoleinen yläkerran sinipohjainen kukkatapetti tulee myös fasadioveen.

Liisteripakettia en ole vielä avannut. Siitä tapetoinnista tulee aika sotkua ja sekamelska.

Jouluaskartelua ja "jouluvieraita" museossa

Tässä kuvassa 1800-luvun lopun Silber&Fleming nukketalon sisusta siivottuna. 5 kertaa piti vettä vaihtaa pesuvadissa, kun poistin tapetit sen seiniltä ja fasadiovesta. Mutta ihmeen helposti ne silti lähtivät. Viime vuonna toinen nukketalo oli paljon työläämpi. Siinä tapetti liimoineen oli niin hankala poistaa, että hiki hatussa sitä jouduin hankaamaan.

Seuraavana päivänä käsittelin puun toukkamyrkyllä nukketalon sisältä. Nyt oli hyvä tilaisuus, kun se on tapetoitu, käsittely on vähemmän tehokas. Vaikka silti sen joutuu tekemään lithograafisiin eli paperipäällysteisiin 1900-alun nukketaloihin, jos on toukkien reikiä. Kuten Moritz Gottschalk nukketalooni sen tein yksi vuosi, xylophène ei vahingoittanut paperia. Toisaalta tuo paperi on tapettiliimattu, joten vedenpitävää. Muuten on vaan epämiellyttävää käyttää noita myrkkyjä. Teen sen toimenpiteen aina ulkona oven vieressä kadulla. Vaikka haju kestää hävitä puusta useita tunteja, varsinkin jos on tehnyt moninkertaisen käsittelyn kuten pitää hyvin toukkaisessa puussa.

Sitten seuraavaksi, kun kaikki oli kuivaa päivän parin päästä, värjäsin saksanpähkinävärillä, kuten petsataan, lattiat kolmesta huoneesta ja fasadioven. Se antaa suojan myös noita ei toivottuja tuholaisia vastaan. Vaikka niitä tässä talossa oli vain ihan muutama pikkuinen fasadiovessa, silti kannatti tehdä tuo ennaltaehkäisevä käsittely.

Takat otin pois paikoiltaan ja maalasin ne vaalean harmaaksi, koska ne olivat läikkyvän valkoiset. Se ei sovi vanhaan taloon. Takkojen yläosan peitän tapetilla. Lattiapaneelit myös piti maalata.

Sininen maalattu keittiö alakerrassa punaisine lattioineen on hyvin säilynyt, se ei ole mennyt huonoksi liimasta tapetin alla kuten muut huoneet. Siinä piti korjata vain takka.

Huoneiden reunaosat maalasin vihreäksi. Nekin olivat räikeän valkoiset.

Kuvassa näkyvät tapetit osittain leikattuina. Ne ovat 1800-luvun reproduktioita. Viininpunainen tapetti on Amerikasta tilattu. Muut ovat nettilöytöjä.

En ole koskaan tapetoinut. Jännittää vähän. Pitää olla huolellinen. Teen pienen kokeilun ensin.

"Museovieraista" puheenollen. Koko syksy oli hiljaisempi kuin viime vuonna. Se oli pettymys. Tämän vuoden ryhmistä vain yksi tuli kuten oli ilmoittanut. Mutta heitäkin oli vain 4, vaikka 7 oli suunnitellut tuloa.

Nyt vuoden lopulla oli kuitenkin yllätyksensä. Kun joululomat alkoivat 21.päivä, puhelin soi taas. Se on niinkuin olemassaolon merkki. Museota tiedusteltiin. Tässä joulukuussa on nyt käynyt kaikkiaan 20 henkeä museossa, viime päivät ihan päivittäin. Se on paljon. Nukkenallemuseon kukkaroon on tullut 106 euroa. Vertasin viime vuoden tuloksiin lokakuusta joulukuuhun. Meiltä puuttuu noin 100 euroa, jotta oltaisiin samoissa. Joka tapauksessa eteenpäin me ollaan menossa. Turismi on epäsäännöllistä. Etukäteen ei voi paljoa laskelmoida.

Nämä museokävijät ovat olleet paljolti paikallisia, jotka ovat muualta kotoisin tai paikallisten muualla asuvia sukulaisia. Tänään oli romanialainen hollantilaisen minjänsä ja pojantyttären kanssa. Molemmat asuvat naapurikylissä. Romanialainen oli tyylikäs madame, ei ollenkaan sellainen, joka tulee Romania maasta mieleen. Hyvin ystävällinen ja avoin. Oli mielenkiintoista kuulla hänen maastaan erilaisesta näkökulmasta kuin on tottunut kuulemaan. Olisin kuunnellut häntä kauemminkin kuin museovierailun ajan. Hollantilainen äiti 9-vuotiaansa tyttönsä kanssa oli myös hauska tavata. Kerroin hänelle Amsterdamin pikavisiitistä syksyllä. Tämä lähes nelikymppinen pitkä ja hoikka madame muistutti ihan oikeata balleriinaa olemukseltaan ja ulkonäoltään. En voinut olla sitä sanomatta. Siihen hän totesi, että vanhempi tytär tanssi balettia.

Leipätaikinan maistaja

Kuvaa klikkaamalla sen saa suuremmaksi.

Tässä on Dixou jouluna 2013. Me oltiin päiväkävelyllä pikkutiellä kylän sivussa kuten joka päivä. Siellä on joka puolella viininviljelystä. Takana näkyvät Sevennit vuoristo vain noin 8km päässä. Tämä kylä on tasankoa.

Tänään on leuto talvipäivä, normaalia lämpeempi ja aurinko paistaa. Viime päivät onkin ollut tuulista ja sateista pilvineen.

Eilen tein aamulla leipätaikinan. Lidl kaupasta saa ostaa auringonkukkasiemenistä grahamjauhoa, jossa on kuivahiivakin mukana. 99senttiä vaan maksaa kilo. Käytän siitä puolet leipätaikinakulhoon (tavallinen muovinen leivonta-astia, noin 2 litraa ehkä), jossa loput jauhot otan tavallisia vehnäjauhoja. Nesteenä on vesi, vajaa litra. Siihen lisään hiukan öljyä, vaikka jauhopussin ohjeen mukaan ei sitäkään tarvitse, koska kaikki on mukana jauhoissa suolaa myöten. Muuten leipä on ollut kuivikasta. Tällä kertaa tuli vettä liikaa, joten jauhojakin piti olla enemmän. Taikinasta tuli liian suuri astiaani. Jätin sen nousemaan. Sitten touhusin muuta. Menin tietokoneelle blogia kirjoittamaan. Unohduin siihen.

Jonkun ajan päästä kävin katsomassa ovella, jos posti oli tullut. Näin Dixoun nuoleskelevan suupieliään. Ihmettelin, mitä varten. Kaikki sapuska oli kaapissa tai jääkaapissa, mitään ei ollut näkyvissä. Sitten muistin, taikina nousee liikaa! Se paisui yli astian pöydälle asti. Ja tajusin, kuka oli käynyt sitä maistelemassa! Nyt menee taikinaa paljon haaskoon, ajattelin. Se pöydälle pudonnut osa pitää heittää pois. Ei sitä voi syödä, jos koira siihen on koskenut. Sitten tuli mieleeni, että sen osan voin kypsentää ja tehdä siitä oman joululeivän haukulle.

Laitoin uuniin ensimmäisenä Dixoun leivän. Siitä kohosi uunissa oikein hieno joululahja tälle ihmisen parhaalle ystävälle. Kun se oli kypsä, annoin maistiaisia. Maailman paras resepti, luin sen silmistä. Eläimet eivät osaa puhua, vaikka monilla muilla tavoin meille viestivätkin.

Kauppalehti ei ole aina kaupallinen

http://www.taloussanomat.fi/ihmiset/2013/12/24/ei-lapsi-lahjaa-tarvitse-vaan-aikuisen-huomiota/201317704/139?ref=hs-no

Ihana kertomus

http://www.hs.fi/ihmiset/N%C3%A4in+kulkee+sadan+ja+yhden+joulun+tarina/a1387605413309

Hyvää Joulua!

Martta Wendelin, 1893-1986
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martta_Wendelin

copyright Paletti 2013
www.paletti.fi

Linkit

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/suuri_kasityo/ompelu/ompele_itse_mikki_hiiri_pehmolelu

Kirjaston nalletapahtuma

http://www.flickr.com/photos/mediatheque-ales/

Siinä kuvia Alèsin kirjastosta, jossa piti pitää nallenäyttely.

Heillä oli nallekampanja, jossa kerättiin lokakuusta lähtien hylättyjä nalleja. Tänään ne jaettiin kirjaston pienille asiakkaille.

Loppujen lopuksi he olivat tehneet itse joistakin noista lahjanalleista näyttelyn sinne kirjastoon kuten me oltiin suunniteltu. Yllä kuvia. Kuvassa näkyvät nallet pöydän vieressä. Se idea oli minulta varastettu. Vaikka minulla olisi kaikki ollut vanhaa, pöytää ja tuoleja myöten.

He olivat varmaankin myös vähän pettyneitä, kun kaikki peruuntui ja siksi piti saada jotakin tilalle.

Ihan hauska näyttely tuli noista uusistakin tavaroista. Toisaalta silloin kaikki pitää olla modernia tai kaikki vanhaa, minun mielestäni. Värikäs on ainakin lopputulos, kun on paljon muovia.

Pöydän ympärillä on kolmea eri sorttia tuolit. Ja pienimmällä nallella pitää olla tyyny alla, koska on niin pieni. Pöytästiat ovat myös eri paria. Sellaista nallemaailmassa on. Satua.

Eläinten ystäviä

Eilen oltiin Alèsissa Dixoun kanssa. Piti ostaa pölynimuriin vaihtopusseja, tapettiliisteriä, lamppu, ruokia... Niitä saa kyllä lähempääkin Anduzesta, imuripusseja ei. Mutta tärkeää oli nyt viedä museomainoksia Alèsin kirjastoon, koska siinä vieressä on joulutori ja paljon ihmisiä liikkeellä kohta joululomilla. Hyvä aika mainostaa.

Toisaalta täytyy päästä tuulettumaan täältä pikkukylästä aina välillä. Auto on ihana, kun sen kanssa voin melkein "lentää kuin lintu". Muuten viimeksi kerroin, että siitä oli etukumi puhki. Se olikin väärä hälytys. Onni onnettomuudessa, venttiiliongelmasta se johtui. Kumi oli mennyt tyhjäksi osittain, koska siihen oli juuri pumpattu ilmaa. Ystävä tarkastaa ilmanpaineet aina joskus ja oli painanut vahingossa venttiilin huonosti. Toissa päivänä hän korjasi sen. Onneksi minulla on Peugeottiini tuo mekaanikkoystävä, muuten tulisi kalliiksi korjaukset. 

Jätän auton aina isolle parkkipaikalle tai sen viereiselle kadulle, koska kaupungilta on vaikea löytää paikkaa ja useimmat niistä ovat maksullisia. Parkkipaikka on Gard-joen rannalla ja siinä on myös piknik-paikka pöytineen. Samalla sain ulkoilutettua koiraani.

Kun käveltiin piknik-pöytien ohi, siinä oli pari kolmikymppistä miestä. Mutta mitä he touhuivatkaan! Toisella oli sylissä pieni koiranpentu ja he pelasivat sen kanssa, isot miehet. Se oli huvittavaa. En voinut olla ihailematta pientä penikkaa. Kaikki eläinvauvat ovat hellyttäviä, huippu söpöjä!

Kuulin, että koiranpentu on vasta 4 viikkoa vanha, puhdasrotuinen, ostettu kalliisen hintaan kuten yleensä. Vaikka ranskalaiset adoptoivat paljon koiria, koska monet koiratarhat ovat täynnä hylättyjä koiria. Kerroin omasta entisestä Peppi kaniinimäyrä koirastani, jonka olin ostanut pentuna myös.

Pieni koiran alku käveli vielä aika vauvamaisesti. Se koitti purra minihampaillaan sormiani, kun sitä silittelin. Niinkuin elävä pehmolelu se oli. Tuollaisen pennun vielä joskus haulaisin!

Eläinfarmi olisi kiva työpaikka. Kaikkia eläimiä eläinpoikasineen. Nooan arkki siitä tulee mieleen. Jos sen voisi toteuttaa nukkenallemuseon yhteydessä, se olisi unelma.

Vielä noista kahdesta ranskalaisesta koiranpennun hoitajasta puheenollen. Kiva, kun juttelivat ja sain ihastella penikkaa. Yhteisymmärrys on hyvä meillä eläinystävillä, vaikka oltaisiin vieraita ja tuntemattomia ihmisiä toinen toisillemme. Jos olisin ollut Suomessa samassa tilanteessa parkkipaikalla...en olisi uskaltanut toimia kuten täällä Ranskassa. Me suomalaiset emme puhu keskenämme yhtä helposti. Me ollaan epäluuloisia vieraita kohtaan. Pidetään ainakin kahden metrin "turvallinen välimatka". Vahinko vaan. Kommunikointi toisten ihmisten kanssa tekee elämän mukavammaksi. Ja maailma on vähemmän kylmä, vaikka olisi vieraassa maassa. Toisaalta varovainen saa olla silti. Riippuu tilanteesta.