Museo oli liian tyhjä. Sitten alkoi sen täyttäminen.
Ensimmäisenä vuonna se oli yritys, toiminimi. Sen perustamisessa oli yllättävän paljon kuluja puhumattakaan viinikellarin remontista. Nyt piti keksiä myytävää. Nicole ystäväni tuli Ranskasta Suomeen Helsinkiin hakemaan myyntiartikkeleja.
Tuotiin Suomesta vähän Aarikan- ja Muumi tuotteita myyntiin. Ne olivat kalliita, vaikka ostin niitä tukusta. Ja sitten paljastui, että Suomen korkea hintataso, eli noin 10% enemmän, oli liikaa Ranskan hintatasoon nähden. En voisi myydä niitä kuten Suomessa, vaan paljon halvemmalla. Se taas oli tappiollista minulle. Ja heti alkuvuonna huomasin, että Suomessa arvostetut ja tunnetut Aarikka ja Muumi olivat Ranskassa täysin tuntemattomia, joten lopulta niiden kauppa oli plus miinus nolla eli fiasko.
Kun museossa oli enimmäkseen tekemiäni nukkeja ja nalleja eikä paljoa vanhoja leluja, kyläläiset puhuivat vaan kaupasta. Se taas oli minulle nurjamielistä, koska kauppa ei käynyt ja museon tämä oli tarkoitus olla. Myynti oli vaan sivuasiana. Kylän asukkaat pommittivat minulla kysymyksellä "ça marche?" eli "käykö kauppa", taka-ajatuksena oli kritiikki, että ei varmaan käy. Se suututti minua. He olivat suoraan sanoen ilkeämielisiä. Kun jälkeen päin museossa oli vain pelkästään kulttuuria eikä enää kaupantekoa yhtään, kyläläiset silti kiusasivat tuolla ikuisella kysymyksellään, jota en koskaan unohda. Toisaalta oli myös kivoja ihmisiä, kuten aina myös on. He sanoivat, että minä uskalsin toteuttaa unelmani. Kaikki eivät uskalla, vaan arvostelevat aina toisia.
Vuonna 2000 Ranskassa nallekulttuuri oli vielä vierasta. Se liittyi vain
lasten maailmaan eikä aikuisten kuten anglosaksisissa maissa. Joten
kylällä ihmeteltiin minun nukkenalle touhuani. Heistä se oli omituista,
minä tunsin itseni oudoksi linnuksi. Sitten Alèsissa joulumarkkinoilla
juttelin yhden ranskalaisen nukketaiteilijan ja antiikkimyyjän kanssa,
hän sanoi, että täytyy mennä Pariisiin nukketapahtumaan. Niin sai
alkunsa minun kaupunkireisuni noihin tapahtumiin, jonne menin junalla
suuret matkalaukut täynnä myytäviä nalleja. Siellä huomasin, että en ole ainut. Meitä on kansainvälisesti suuri harrastajajoukko. Ja yhteisymmärrys on hyvä. Huomasin, että vain pikku kyläni
mentaliteetti on umpioitunut.
Nurkkapatriootteja he ovat. Maailma on suuri, mutta heidän maailmansa on
hyvin pieni.
Sitten vuonna 2002, kun nalle täytti 100 vuotta, Ranskassakin alkoi nallevuosisadan muoti. Nyt niistä tuli aina kasvava vähän kaikkien harrastus. Joten ilmapiiri muuttui suvaitsevaisemmaksi.
Nallevalikoimani kasvoi, kun "keksin" kaavat isojen nallejen tekemistä varten. Yllä kuvassa valmistuu yksi sellainen. Niitä minä tein ensimmäisinä vuosina yli 250kpl. Niitä tuli nyt taas kuin tehtaasta, kaikki erilaisia eilaisine persoonallisuuksineen. Ja minun mielikuvitus sai siivet. Hauskaa niitä oli tehdä ja ajattelin, että nallekauppa voisi käydä paremmin. Sain minä niitä myytyä jonkun verran museossa ja erilaisissa nukkenalletapahtumissa eri kaupungeissa: Pariisissa, Marseillessa, Avignonissa, Salon de Provencessa, Nîmesissä, Alèsissa...Mutta matkakulut standikuluineen olivat myös hintavia, vaikka samalla se oli museomainos. Mutta se oli varmaa, että museo ei voi jatkaa toiminimenä. Kulut veroineen olivat niin suuret, että myyntiä olisi pitänyt olla ihan valtavasti kuin leipomossa, jotta olisi voinut kattaa menot ja elää vielä sillä. Onneksi tajusin sen ajoissa ja lopetin yritystoimininnan, muuten olisin velkaantunut.
Hain uutta juridista toimintamuotoa museolle jo seuraavana keväänä 2001 ja ei voittoa tuottava yhdistys osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Vaikka kannattavuus olisikin heikko, ei ole veroja, ja voi jatkaa toimintaansa. Kulttuuri ei ole businessmaailmaa, se oli ainakin minun kokemukseni.
Ylemmässä kuvassa isot tekemäni nalleni alkavat vallata koko taloa ja niitä on tarvinnut laittaa jo rappusille. Vaaleansinistä ja tummansinistä hametta, joita nallejen päällä näkyy, olen minä pitänyt pienenä. Meillä oli samanlaiset vaatteet aina kaksossiskon kanssa, joten niitä vaatteita on tuplana. Tässä vasemmalla kuvassa nuo silmälasit ovat minun toiset lasit, jotka sain 9-10 vanhana 60-luvulla. Niillekin löytyi vielä hyvä paikka museossa! Myös ensimmäiset silmälasini ovat täällä näytillä. Meidän perheessä opittiin laittamaan "korjuun" muistoksi. Ja nyt niille on käyttöä. Isällä oli "muistolaatikko" tuvan isossa piirongissa, jossa hän säilytti myös jokapäiväistä partakonettaan. Sieltä löytyi myöhemmin vanha arvokas kirjekätkö. Äidillä siskoineen oli toinen muistokätkö vintissä. Se siitä kasvatuksestani.
Kolmantena vuotena sain idean Seijalta, joka tuli jäseneksi yhdistykseen. Hän lainasi joitakin koulutavaroitaan museoon. Minä hain sen jälkeen Suomessa ollessani vintistä maalta meidän vanhoja koulutavaroita 60-luvulta. Siitä sai alkunsa koulunäyttely. Tässä kuvassa se on verhoilla erotettu olohuoneessani. Alussa se oli pieni. Nyt se täyttää koko olohuoneeni ja minulla on jäljellä vain pieni keittiönurkka verhoilla erotettuna. Tämä on ison kokoinen takka olohuone.
Tässä alimmaisina kuvassa ensimmäisiä hankintoja museoon. Nuo sota-ajan puiset vauvan vaunut ostin kirpparilta 200 frangilla, kunnostettavina, ja hevosen rattaineen 1200 frangilla antiikkikaupasta Anduzesta. Peltihevonen oli silloin kallis, mutta loppujen lopuksi nyt euroina ajatellen se ei ole kallis, noin 200 euroa.
Näiden isojen itsetehtyjen nallejeni kohtalo on ollut sama kuin
kutomani nukkejeni. Ne ovat nyt suurimmaksi osaksi joutuneet sivuun
varastoon museon "vintille" odottamaan parempia päiviä, jolloin pääsevat
taas uudestaan eloon, varjosta valoon, nauttimaan päivän valosta
ihmisten parissa.
C'est la vie, sellaista ihmiselokin on, ollaan varjossa ja valossa aina välillä.
