Yksi kotimuseo kokemus

Tässä 4:n kuvakirjan kannet, jotka otin kuvakaappauksena https://www.livrephoto.fr/mon-compte/ sivuilta. Tarkistaa täytyy vielä sivuja. Kuvia olen sinne lisännyt, toisaalta en paljoa, muuten tulee enemmän kuin 30sivua kirjaan ja maksaa enemmän kuin 35euroa, sekin on kallis. Mutta halusin nämä yli 20 kotimuseo vuotta yhdeksi tarinaksi kansien väliin muistoksi.

Käveleminen on filosofiaa

Surffaillessani netissä tuli vastaan lehtijuttu yhdestä Marit työkaverista Helsingin ajoilta. 

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/marit_rakensi_talon_salaa_perheeltaan 

Ollessani luontoretkellä Dixien kanssa, minulle tuli idea, Jos muutan yli 20 vuoden ajan kirjoittamani yhdistyskirjeet kuvakirjaksi, niin saisin ne kaikki yhteen omaksi tarinaksi. PDF muotoiset tekstit täytyy muuttaa silloin jpg-kuvamuotoon.

https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/omat-kuvat-kirjaksi-netin-kuvakirjaohjelmat-tutuksi/

Seurassa oli netin kuvakirja firmoista vinkkejä. Katselin niitä. Mutta en löytänyt mieleistäni. Sitten katsoin ranskan kielellä ja löytyi tämä:  https://www.livrephoto.fr/  Siinä kuvakirjan teko-ohjelma vaikutti helpommalta kuin muissa.

Sitten hommiin. Innostavaa, vaikka opettelemista oli kuvakirja ohjelman käyttö noillakin sivuilla. Vasta kun olin tehnyt 30 sivua, alkoi tuntua tutulta ohjelmalta. Vaikka onnistumisen epävarmuuden vuoksi ajattelin teettää aluksi vain nuo 30sivua, koska melkein joka sivun kohdalla on punainen liikennemerkki varoitus liian huonosta resoluutiosta, niin kuin teksti ei olisi selvää, kun se on muutettu kuvamuotoon. Kuvista löysin alkuperäiset isot koot kyllä.

https://tiedosto.info/software/libreoffice/libreoffice.html Minulla on Libre Office document ohjelma. Kopioin PDF tekstin ja liitän sen ODT documenttiin. Muutan sen siinä kuvaksi, kun EXPORT sen kuvana. Export (sana yksinään antaa eri kuvamuotoja), se on samassa kohtaa vasemmassa yläkulma listassa kuin export pdf muotoon, tallenna, tallenna nimellä jne.

Kuvat siirrän Photo Filtre ohjelmaan, jossa tummennan tekstiä filtre-kohdassa, jotta se tulee selvemmäksi ja näkyvämmäksi.

 

 

Tänään sain valmiin kirjan postista A4 kokoa 30 sivua. 35euroa. Aika kallis, mutta värikuva maksaa. 

Jännitti! Pelkäsin, että hukkaan meni vaiva ja rahat, jos teksti ei näy. Mutta yllätys oli melkoinen, kun ihana kuvakirja siitä tuli, omin käsin tehty. Minusta se on hauska, kun näkyy 2000-vuoden alun konekirjoitustekstit, joiden eri kohtia olin paikkaillut ja lisännyt käsin unohtuneita juttuja. Ei ollut helppoa konekirjoitus, kun virhe tuli, ei halunnut koko sivua uudestaan kirjoittaa, joten tulos oli sen näköistä. Ei haittaa, ne ovat kuin tallennettuja muistiinpanoja museoelämästä alkuvuosina jo yli 20 vuoden takaa. Tässä kuvakirjassa on nyt ensimmäiset 4 vuotta ja lisäsin kuvia joukkoon tapahtumista. Ainakin 3 kuvakirjaa tulee vielä niistä vanhoista yhdistyskirjeistä kuvineen. Olisin ollut niin pettynyt, jos se olisi epäonnistunut, koska olen innoissani jatkanut uuden tekoa jo 24sivua. 

Muuten vielä yksi asia. Noissa kirjeissäni on joukossa vähän käsinkirjoitusta eli sitä nykyajan koulussa hylättyä kaunokirjoitusta. Vanha tapa kirjoittaa käsin nousee vielä arvossaan, kun uusi sukupolvi ei osaa enää niin tehdä. Sellainen kirjoitus alkaa olla "antiikkista". Minulle kirjoittaminen oli opiskeluaikana paras keino oppia uusia asioita ja vieraan kielen sanastoa, kirjoittamalla ne opin.

Nykyaikana kaikki muuttuu liikaa digimaailmaksi, joten haluaa tallentaa elämää myös painettuna, konkreettisena, se on enemmän olemassa ja läsnä, tässä ja nyt tallessa. Digitoitu voi hävitä kuin tuhka tuuleen.

Minulla on nyt mukava työmaa, kiitos tietokoneen keksinnön, ei muuten tällaista voisi harrastaa. Museon sulkeminen jätti tyhjiön, jota alussa täytti kokoelman loputon pakkaaminen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Scrapbooking

Kirjoitin tämän blogijutun myöhään eilen ehtoolla, aamulla herätessä tuli mieleen, että tämä kuvakirjani on scrapbook eli leikekirja, jossa leikkein ja kuvin kerrotaan tarinaa. Siinä ei ole tavallisen kirjan tapaan sisällysluetteloa, johdantoa eikä päätäntöä. Yhtä kuvavirtaa se on. Engl. scrap=pala, kappale, pätkä, lehtileikelmä. 

Wikipedian mukaan scrapbooking alkoi 1800-luvulla Englannissa, mutta sen tapaista historiaa oli jo 1400-luvulla. Myöhemmin tuli Ystäväkirja, Friendship albums, muistojen albummeina. Kuten Suomessa muistivihkot, mutta ne olivat jo erilaisia.

Barjacissa kevätajelulla

https://www.midilibre.fr/2024/04/01/pres-dales-cest-plus-la-balade-de-paques-que-les-bonnes-affaires-11863398.php

Barjac kylässä on 2 kertaa vuodessa suuret ulkoilma antiikkimarkkinat. Se on ollut traditioni vuodesta 2006, kun sain auton. Kuin ulkoilma museo olisi tai salaperäinen vintti. Pandemia lopetti käyntini. Harmitti. Mutta tänään menin FFP2 maskilla. Ajattelin, olenhan se suojana kaupoissakin selvinnyt ilman koronaa.

Täytyy päästä tuulettumaan ja auton ajoakin harrastaa muutakuin kahdessa naapurikylässä ja lähikaupungissa. Muuten ei uskalla enää ajaa isommilla teillä, jos ei pidä yllä ajotaitoa. Oli minulla keräilykärpäsenä tietenkin myös aarteenmetsästys mielessä. Löysin 100v.sotilaita linnoituksineen.

Kun näytin yhden kuvan siskoilleni, ensimmäinen kommentti, mitä se maksoi, joten kehuja tuli jo. Kokoelmastani on puuttunut vanhoja kuuluisia tinasotilaita, siksi ostin. Netistä löysin jo valmistajan. Kiitos internetin tietopankin!  "L’atelier de peinture de la maison Villard & Weill."

 

https://www.jouetsanciens.fr/histoire-des-petits-soldats-4/ 

 

 

Ainut maskilla olin minä antiikkimarkkinoilla. Mutta ei haittaa minua eikä ranskalaisia, saa vapaasti pitää mitä haluaa. Näin pari tuttua antiikkikauppiasta naapurikylästä, jotka olivat siellä standeineen. Heillä oli mielenkiintoinen pieni puinen leikkitykki. Se on varmaankin 100v. kuten nuo sotilaani, sopisi hyvin niiden kanssa muistuttamaan 1.maailmansodankäynnistä aseineen verrattuna nykyisiin melkein maailmanlopun aseisiin. Sunnuntaina myyjä voi olla naapurikylän ulkoilmakirpparilla tykkeineen, joten menen sinne maskipäässä ja ostan sen. 

 

Lapset leikkivät sotaa sota-aikoina, se oli heille kuin terapiaa pelon keskellä.

 

Kun saadaan Suomeen tämä museo, voi nimen muuttaa Nukkenallemuseosta Lapsuudenmuseoksi tarkoittamaan kaikkia lapsia, tyttöjä ja poikia.

 

 

Dixiellä oli taas kova kiire, mutta sain sen tähän kuvaan.

Sydänjuuriani myöten

Kuva puhuu enemmän kuin 1000 sanaa, sanotaan, jos Ranskan talokaupan ja Nukkenallemuseon perustamisen vuonna 2000 ensimmäisiä vuosia kuvaisin. Myötä- ja vastatuulta tielläni sen jälkeen, kun olin suuret utopistiset unelmani toteuttanut. Pilvistä putosin maan päälle karuun arkipäivään, jossa monet vuodet vastatuuleen poljin pyörälläni kesät talvet, aurinkoisina ja sadepäivinä. Siinä kulkuvälineeni lähikyliin ja kaupunkiin. Tuo pyöräkuva liikuttaa minua vieläkin sydänjuuriani myöten, kun siinä omat ajatukseni tiedän. Kuva oli kadoksissa, mutta kun tavaroitani järjestin museon pakkaamisen aikana, se löytyi.

Yksi tuttava sanoi, kun Ulla täyttää 50 vuotta, ei hän enää jaksa pyörällä kulkea.

Hän oli oikeassa, olin kypsä autokouluun 48-vuotiaana. 2006 tuli ajokortti ja kesällä ostin auton. Siitä alkoivat onnen päivät, kun elämä sai vauhtia ja pääsi paljon paljon kauemmas kuin pyörällä. Vapaana kuin taivaan lintu minä olin nyt auton ratissa uusiin haasteisiin.

Tämä koneistuminen, tietokoneen myötä auto olivat suuri harppaus myös museotoimintaan. Elinympyrät kasvoivat, kun pikkukylän keskiaiakaiset muurit murtuivat.

Hyvää Pääsiäistä 2024!

Minun automaattinen taskukamera, jonka ostin 2005, meni rikki ja sen jälkeen on ollut taukoa kuvien ottamisessa. Olen tottunut kuvaamaan paljon. Onneksi sisko on jättänyt tänne yhden vanhan järjestelmäkameran, jonka sain nyt käyttööni. En tykkää opetella koneita käyttämään, mutta pikkuhiljaa. Niin ei tarvitse uutta ostaa, kalliita ovat.

Nyt Kiirastorstaina piti mennä Dixien kanssa pääsiäiskuvia ottamaan kylälle.

Taustalla viinipellot, ne eivät vielä viherrä, vaikka muuten luonto kukkii ja vihertää. 

Sireenit kukkivat jo paikoittain kuten seuraavassa kuvassa näkee.

Dixie on liekassa, muuten sitä ei saa pysymään paikoillaan, kun kaikki hajumaailma kiinnostaa enemmän kuin poseeraus.

Kiivettiin läheiselle kukkulalle, josta hienot näkymät. Otin kylästämme panoraama kuvan, sellaista en koskaan saanut onnistumaan vanhalla taskukamerallani. Takana Sevennit vuoristo n.10km päässä.

Tässä nalleperhe koirineen, joka on eilispäivän mukava yllätyslahja. Oltiin haukun kanssa kylästä pois menossa lenkille, kun auto pysähtyi, luulin, että kysyy tietä, kuten tapahtuu välillä. Mutta ei, vanhempi mies kysyi otanko nalleja museoon, pysäytti auton ja takakontista otti kassin täynnä näitä karhuja koirineen. Kysyin mitä maksaa, vastasi, että antaa ne. Tuli jälkeenpäin mieleen, mihin mahtoi mennä kasseineen, koska niitä oli takaosa täynnä. Hän tunsi minut, on voinut olla joskus museossa. 

Ollaan saatu paljon lahjoituksia, nyt vieläkin, vaikka museo on ollut suljettu koko pandemian ajan. Ja olen sanonut kaikille tilaisuuden tullen, kuten tällekin miehelle, että museo muuttaa Suomeen, se oli ok hänelle.

Isompaa nallea pitää puhdistaa ja koiraa. Sitten pakettiin ja toivon mukaan pian n 3000km pitkälle matkalle Suomeen. Karhukavereita niillä riittää joka paikassa, koska ovat jo viettäneet varmaan 70-, 80-, vuotispäiviään, pienempi kellertävä voi olla ties yhdeksänkymppinen! Joten elämää ovat nähneet.

Viinipeltojen keskeltä

En ostanut isoa posliinista muotinukkea, vaikka minulta puuttuu kokoelmasta yksi kuuluisa merkki. Ajattelin, että tämä Weingasse herättää enemmän ajatuksia kaikissa museokävijöissä. Eri asia, jos nukella on joku erikoinen ja kuuluisa provenienssi. omistajakertomus. Mutta sellaisia on vaikea löytää.

Tässä kuvassa on pieni nukke, viinikellari kauppias, joka myy viiniä. Löysin sen Amerikan ebaystä ja se tulee nyt postissa.

Meille suomalaisille tämä voi shokeerata, nukke viinakaupassa viinapulloja myymässä! Ei ole sopivaa lasten leikkiä, voi ajatella, vaikka kauppaleikki on aina ollut yksi yleisimmistä leikeistä. Koulussa oli ennen raittiuskasvatusta, se sotii tällaista lasten leikkiä vastaan.

Mutta tämä nukketalo on valmistettu Saksassa, viinin valmistusmaassa. Kuten meidän Lézanin kylässä, joka on tasaista maaseutua joka ilmansuunnassa on viininviljelyspeltoja toisin kuin naapurikylä Anduze on vuoristoista. Täällä viininviljelys on elinkeino ja viini on paikallinen tuote, joka elättää monet perheet. Viiniä valmistuu joka vuosi valtavat määrät. Jos sitä ei kukaan ostaisi, monet menettäisivät elinkeinonsa työttömiksi. Ja Välimeren maiden kulttuurissa on aina ollut viininviljelyä tuhansia vuosia, Raamatussakin viinillä on tärkeä paikkansa.

Mutta aina on myös ollut alkoholismi ongelmia, myös näissä Välimeren maissa ja muissa viinintuottajamaissa. 

Yksi kerta ostin Suomesta kirpparilta museojulkaisun, suullista kansan perinnetietoa 1800-luvun maaseudun elämästä. Siinä kerrottiin, miten oli tapana päivittäin työnkin lomassa ottaa viinaryyppyjä. Toisaalta ne kertomukset sen ajan elämästä olivat muutenkin niin uskomattomia, että piti lukea kirja muutaman kerran, nähdäkseen uudestaan, että niin siinä tosiaan luki.

Kun olin au pairina Pariisissa 1985, emäntä halusi tutustuttaa minut ranskalaisiin juustoihin, joita on niin paljon, että joka päivälle löytyy eri juusto 365kpl. Mutta hän tarjosi juustot aina vain veden kanssa, ei viinin. Suomeen palattuani jatkoin juustoharrastusta, juustotarjotin viinin kera ystäväseurassa.

Nukke muuttaa nyt viinapullo sanan viinipulloksi, kun sitä ajattelee Välimeren kulttuuria vasten.

Viininkorjuu koulutaulu noin 50-luvulta. Tämä piti hakea antiikkimarkkinoilta, ebaystä ei löytynyt:

Mitä on pandemia opettanut?

Haluan muistuttaa koronasta, joka tekee tuhojaan aina uusin ja uusin variantein.

Kuulin Suomesta, että kuulema maskit eivät auta, koska kukaan ei enää niitä pidä. Se on väärin! THL:llä on oma lehmä ojassa, kun kiistää kaiken tautisuojan tehokkuuden.

Maailman tutkimusten mukaan FFP2 on tehokas estämään ilmalevitteiset virukset kuten korona. Minä olen käyttänyt sisätiloissa hengityssuojainta koko pandemian ajan ja siten välttynyt koronalta.

 

Tein videon koronainfosta, jota olen kerännyt netistä eri maista, en Suomesta, koska THL ei ole luotettava. Heillä on meneillään epäeettinen koronatutkimus ja sitä varten tartuntatautilakia ei enää noudateta, koska miljoonia tienaaviin tutkimuksiinsa he tarvitsevat valtavasti koronasairaita. Koronakuolleissa johdetaan Euroopassa, niistä vaietaan. Kansa on koekaniinina.

Mitä on oppinut nyt pandemiassa? Omaan maahansa ei enää kaikessa voi luottaa, täytyy verrata kaikkea kansainvälisiin uutisiin. Korruptiota on maassamme uskomattoman paljon, sen huomaa uutisia seuratessa.

Kun ajattelee aikaa, jolloin uutiset tulivat vain sanomalehdistä ja radiosta, miten paljon kaikkea voi jäädä pimentoon, salaaminen oli helppoa. Joskus vuosien, vuosikymmenien päästä vasta saattoi paljastua moni skandaali. 

Netissä leviää nyt kaikki kulovalkeana, hyvässä ja pahassa.

Nuorena on vitsa väännettävä

Mitä uutta kokoelmaan? Netistä löysin tämän ranskalaisen koulu klassikon. Bon-Dufour on valmistanut samantyylisiä figuurejä sotilaina.

Näin käytiin koulua yli 100 vuotta sitten. Nuket ovat kompositiota tai paperimassaa ja käsin maalattuja kuten kasvojen ilmeistä näkyy. Nämä kuvastavat hyvin entisajan koulutunnelmaa. Opettaja auktoriteettia kunnioitetaan ja oppilaat näyttävät nöyriltä. 

Kaksi oppilasta ovat tehneet tyhmyyksiä, joten he ovat saaneet päähänsä aasinhatun ja joutuivat polvilleen nurkkaan häpeämään. Mitä kaikkia nöyryyttäviä rankaisukeinoja onkaan ennen koulussa ollut, fyysisiäkin. Sormille on lyöty karttakepillä jne. Koulunäyttely täällä museossa sai museokävijät muistelemaan.

Minulla on yksi sveitsiläinen Jouets Weber 60-luvun tyttökoulu, jossa on esillä myös aasinhattu. Se herättää museokävijöissä hilpeyttä, tunnetaan hyvin, vaikka aikanaan oli varmaan ikimuistettava ja nöyryyttävä kokemus. Jopa 70-luvulla vielä jossakin Ranskan maaseudulla sellainen käytäntö. Yksi ranskalainen nainen kertoi, miten oli joutunut lähtemään koulusta aasinhattu päässä pyörällään kotiin kylän keskustan läpi. Mutta heti tilaisuuden tullen otti sen pois päästä, kun opettaja ei enää nähnyt.

https://en.wikipedia.org/wiki/Dunce Aasinhattu on ollut eurooppalainen ja amerikkalainen koulujen rankaisukeino

"dunce's cap is recorded as early as 1791. The first use of the term in literature was in 1840, in Charles Dickens' The Old Curiosity Shop.^"

Alla Helsingin Lastenkaupunki museosta Senaatintorin läheltä ottamiani kuvia, joissa on tämä Turun koulu vanha koulutaulu. Siinä näkyy yksikorvainen aasinhattu, jota poika pitää taustalla nurkassa häpeämässä.

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/albums/72157636149098994/ Kuvia Helsingin museosta.

Tuosta koulutaulusta näkee vanhan kansan tavan, että nuorena on vitsa väännettävä.

Kun nykyään lukee uutisia netistä, koulujen väkivallasta, saa sellaisen vaikutelman kuin villit kuningaslapset olisivat ottaneet vallan käsiinsä. 

Nathalie ystävä Ranskassa sanoi, että nuo ongelmalapset ovat kadun kasvatteja. Viidakonlaki siellä on. Ja tabuasia, jota mediassa ei usein sanota, muistetaan antiikin roomalaisten neuvo: maassa maan tavalla, jos on monikulttuurista. 

Tämä koulutaulu alla on ollut täällä koulunäyttelyssä seinällä. Se on yksi Ranskan historiaa kuvaavasta koulutaulusarjasta, ostin vain tuon yhden aikoinaan. Siinä näkyy miten ennen vanhaan koulunkäyntiä järjestettiin kaikin mahdollisin tavoin, oli sitten puutetta tiloista tai opettajista tai muusta. Oppilaista ei varmaan ollut puutetta, heitä on aina ollut ja pikkukylät olivat asuttuja eikä autioituneita kuten monin paikoin nykyään maaseutu on. 

Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Opettaja näyttää tyrannilta, jota oppilaat pelkäävät, yksi on aasinhattu päässä. Jos vertaa meidän aikaamme, taitaa olla joistakin oppilaista tullut tyranneja. Mediassa on nähty jopa lapsisotilaismaista käytöstä, kun maailmamme on muuttunut sotaisaksi. Rajat kaikelle pitää saada.

Tässä vielä yksi linkki, johon olen skannannut vanhan lehtiartikkelin ranskalaisesta lehdestä. Siinä myôs kuvat ovat paljon puhuvia eri kulttuureissa järjestetystä koulunkäynnistä:

http://myoldbear.free.fr/pagesecole.pdf

Koulu videoita

Pitkätossuja

 

Tässä siskoilleni tekemät Peppi Pitkätossut.

 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2020/11/peppi-pitkatossu-eksyksissa-maailmalla.html

Siinä kerron isosiskon Pepin mutkallisesta Suomimatka seikkailusta.