Viikonlopulla oli yksi eläkeläispariskunta. Rouva kysyi, mistä olen saanut ideoita nukketalojen kunnostukseen ja sisustukseen. Yleensä vastaan, että netistä, monista museoista jne. Lisäksi he ihmettelivät, että monet nukketalot ovat ihmeen hyvin säilyneet, onko niillä mahdettu ollenkaan leikkiä. Kerroin, miten Tukholman Nordiska Museet'issa nukketaloista sanottiin, että ne olivat (kodinhoito)-opetusta eikä leikkiä varten ja siksi täydellisessä kunnossa.
Toisaalta on varmaan ollut toisia leluja leikkimistä varten ja näitä toisia vain ihailtavana. Katsoa saa, mutta ei koskea, kuten sanotaan.
Minulla on 321 vanhaa nallea, joista näkyvät leikin jäljet, varsinkin 1900-alussa, jolloin lapsilla oli vain yksi kaksi lelua. Tässä yksi sellainen, joka tuli tänne tarinoineen. Nalleissa reissussa rähjääntyneisyys ei useinkaan haittaa, päinvastoin, ne ovat liikuttavia. Nuket taas eivät saa olla kovin huonokuntoisia, se häiritsee.
Alimpana on oma nukke. Sellaiset me saimme kaksossiskon kanssa 60-luvun alussa. Se on italialainen tai ranskalainen iso rhodoidinen markkinanukke. Sisko sai turkoosihameisen ja minä tämän lilahameisen. Olimme niistä niin iloisia silloin alle kouluikäisinä, että tanssittiin niiden kanssa. Kun äiti näki, hän sanoi, että ne ovat hienot ja kalliit pidetään ne salissa lipaston päällä koristeina. Siellä ne sitten istuivat aina vierekkän.
Ei tämä nukke muuten olisi säilynyt näin hyvänä alkuperäisissä vaatteissaan.
Lapset oppivat näin kunnioittamaan, kun kaikkea ei saa koskea.
Katsoa saa vain silmillään eikä käsillään, sanovat ranskalaiset. Vähän eri tavalla kuin me suomalaiset, ajatus on sama. Kiitos tämän vanhanaikaisen kasvatuksen, jonka johdosta paljon kaunista on säilynyt tässä maailmassa.
Täällä Nukkenallemuseossa on monta aikakapselia eri vuosikymmeniltä.
