Mitä mahtuu kansien sisälle?

Tänään tuli postista 6.kuvakirja tai scrapbook Oppia ikä kaikki. Piti saada kuuteen kuvakirjaan muistoksi kuvina kaikki kakskymmentä museovuotta elämästäni. Niin kuin on ennen otettu valokuvia elämän eri vaiheista ja koottu valokuva-albumiin. Samalla voi kertoa, mitä niihin kuviin liittyi, eivät ole pelkkiä kuvia, vaan elettyä elämää, joka alkaa elää. 

Erilaisia elämän kohtaloita on siinä myös, kun alkaa salapoliisina tutkia. Siksi historia kiehtoo, kuin elokuvaa katsoisi. Minä olen siinä kertojan osassa, kun kerron, mitä olen löytänyt maailmalta.

Tässä 6.:ssa ei ole vain museon Koulunäyttelyä, vaan osittain myös muuta, sellaista, joka on pysäyttänyt ja tullut esiin kokoelmani jostakin tavarasta. Kirpputori on siitä hyvä "ulkoilmamuseo" kuten ne Ranskassa ovat, että ei koskaan tiedä, mitä näkee tai löytää. Sellaiseksi tuon viimeisen kuvakirjani tein. Toisaalta sellaiseksi myös Nukkenallemuseo tuli lopulta, kun sitä monipuolisti.

Ennen koulussa näkyi opetuksessa perinteiset arvot, koti, kirkko ja isänmaa. Joten se tulee esiin tässä museon koulussa monin tavoin koulutauluina seinillä, koulukirjoissa, -vihoissa ja vapaa-ajalla muistivihoissa ym.. 

Alla kuva vanhasta 60-luvun muistivihon sivuista, jossa elämänopetuksia lapsille. Onko mitään sellaista enää jäljellä nykyaikana? 

Otin kuvan yhdestä aukeamasta, jossa vasemmalla on nuo muistivihko sivut ja oikealla vanhempani koulukuvat 20-luvulta. 

Kun Koulunäyttely saadaan Suomeen museon mukana, pitää löytää Suomen kartta luokan eteen, täällä Ranskassa se on ollut Ranskan kartta. Ja muutenkin kasvattaa kokoelmaa suomalaisen koulun historiaa ajatellen.

Ranskassa olen nähnyt Koulumuseossa luokan edessä Ihmisoikeusjulistus taulun, taisi olla Saksassakin Nurembergissä. Nurembergin museosta jäi mieleen yksi pulpetti, joka oli sijoitettu jotenkin ennen museoon astumista korokkeelle kunniapaikalle kuin symbolisesti muistutuksena opetuksen tärkeydestä lapsille. Erilaisuuksia on eri maissa kouluopetuksessa ollut ja on, vaikka myös paljon samaa.Siksi on mielenkiintoista käydä Koulumuseoissa. Loimaalla on yksi hieno, jossa käytiin. Somerolla myös.

https://www.loimaaseura.fi/museot-ja-nahtavyydet/koulumuseo

https://kotiseutuliitto.fi/tietopankki/kotiseutumuseot/suomen-kotiseutu-ja-paikallismuseot/varsinais-suomen-kotiseutu-ja-paikallismuseot/ 

Someron Koulumuseota ei löytynyt netistä, jos sitä ei ole enää.

https://museums.nuernberg.de/museum-for-industrial-culture/permanent-exhibition/school-museum

Yllätys yllätys treffit

Seija tuli perheineen Englannista pitkästä aikaa ja nyt olivat pojatkin mukana, ne pojat, jotka ovat kasvaneet isoiksi. "Muutama vuosi" sitten Seija kirjoitti, miten he soittavat rumpuja kotona. Pop musiikin maassa Englannissa, se on varmaan tavallisempaa kuin muualla nuorisolla.

Mukava yllätys! Olin viime kuukausina iloinnut 5:stä kuvakirjastani tai scrapbookistani. Mutta samalla surrut, kun ei ole ketään pandemian yksinäisyydessä kenelle niitä näyttää. Kun on tottunut kaikkea aina näyttämään toisille, niin on ilo ollut moninkertainen. Se ajatus on myös keräilyssä ja museotoiminnassa. Ilojen ja surujen jakaminen. Tässä taas huomaa sen tyhjiön, jonka museon sulkeminen jätti. Kun oven avaa, näkyy vain pahvilaatikkoja, nuket ja nallet ovat Suomen matkalle lähtövalmiina.

Nyt sain sen tilaisuuden näyttää kuvakirjojani ja muutenkin vaihtaa uutisia. Lisäksi Seija on ollut alusta asti Nukkenallemuseon tukena. 

Tehtiin treffit ensin Anduzen retkeilymajassa. 

Tässä niitä kirjoja katsotaan. Onni on jotakin kerrottavaa ja näytettävää.

Minulla oli ffp2 maski Anduzessa, koska siellä on ihmisvilinää kadullakin sunnuntaina, turisteja liikkuu, kirppari ja kauppa auki. 

Korona leviää ilmassa tuulen, virran mukana, jos on tungosta. Olen yhtä varovainen kuin pandemian alussa. Onneksi Ranskassa saa olla kuten haluaa, vaikka olisi ainut.

En olisi voinut kokoelmaani paketoida, noita kuvakirjoja tehdä, järjestellä, ulkomailla asua...jos pitkä korona olisi vienyt aivot, terveyden, niin olen oppinut kansainvälisistä virustutkimuksista. 

Uusi 6.kuvakirja, 30sivua, A4, on valmis ja tilattu, tulee postissa ensi viikolla. Siihen laitoin loppusivuille mukaan vanhoja perheemme luokkakuvia, ilman lupaa. Sitten myöhemmin, kun niitä kirjoja Suomessa kotipiirissä katsotaan, siskot ja veljet näkevät siellä oman luokkakuvansa suureksi yllätyksekseen, vanhempien luokkakuvia unohtamatta. Täytyy elämässä vähän yllätyksiä olla. Niin koko perhe on mukana maailmalla.

Dixie oli tyytyväinen, kun sai paljon silityksiä.

Koulun penkillä

Tänään sain valmiiksi 6.kuvakirjan, 26sivua A4, tai scrapbookin Koulunäyttelystä ja muusta, tarkistaa täytyy vielä sivuja, sitten voin sen tilata. On ollut mukava tehdä sitä ja samalla tulee tallennettua viimeisiä museovuosia paperille värikuvin kuin valokuva-albumiin. Kun ei ole virallista, ei tarvitse sisällysluetteloa, ei sivunumeroita eikä aloitus-lopetus sanoja. Sallin sen vapauden itselleni. Mutta lähteet on merkitty, mistä olen tiedot löytänyt. Niitä kunnioitan.

Nämä vanhat jutut ovat tervetullutta vaihtelua, koska pandemia pitää edelleen pienissä ympyröissä. Kulkutauti on jakanut maailmamme kahtia, se miten näkee vaaran, näkeekö sen vai ei. Minä näen, koska olen 2020 alusta asti seurannut koronan tutkimuksia maailmalla. Siksi varon sitä kuin ruttoa.

Tänään haukun kanssa ulkoillessa keksin tämän muistelun seuraavaksi. 

Alla ensimmäisen luokan koulukuva kaksoissiskon kanssa, olemme edessä vasemmalla. Kuvaa meillä ei ollut, saatiin se vasta, kun oli täytetty 60vuotta. Koska lapsena valokuvarahat menivät Kuukkalan kauppaan, joka oli koulumatkan varrella ja siellä oli hienoa vaaleankeltaista villalankaa, jota me ostettiin ja niin jäi tämä 1.luokan ryhmäkuva saamatta.

Yksi vuosi Tarvasjoen entinen naapuri kertoi, että Suurilan koulun oppilaista on kaikki kuvat arkistoitu vuosien varrelta ja niistä Esa Heinonen on tehnyt nettiin videon. Sinne me mentiin katsomaan ja tämä kuva sieltä videolta löytyi, kauan kadoksissa ollut, kiitos naapurin ja internetin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kuosmanen – Merenkylät – Lukutunnin kirja II, 1964:

Aika rientää. Tämä on koulun lukukirjastani 60 vuotta sitten.

Toisaalta sitä kirjaa luettiin muutama vuosi jälkeenpäin, ei joka vuosi varmaankaan uutta painosta tullut. 

Kouluruuasta minulla on yksi muisto. 1.luokalta, kun aloitettiin koulu 1964. Olin järjestäjä ja järjestäjän tehtävänä oli auttaa keittäjää. Joten hain keittiöstä ison velliämpärin ja kovalla kiireellä tai peräti juosten toin sen luokkaan. Kaaduin ja velli lensi lattialle. Voi surkeutta! Taisi tulla poru, kun nolotti niin paljon. Niin sain opettajan ja keittäjän sympatiat, eivätkä he olleet yhtään vihaisia. 

Pienelle lapselle ämpäri oli painava, joten kaikin voimin sitä kannoin. Miten onnistuin juoksemaan sen kanssa, on suuri arvoitus. Minulla taisi olla silloin Peppi Pitkätossun voimat.

Mutta sellainen muisto se oli, että ei koskaan unohdu.

Tässä alla siskon lukujärjestys vähän myöhemmin 3.luokalta Ypäjältä, jonne muutettiin. Tallella on, vaikka reissussa rähjääntynyt. Silloin oli myös lauantaina koulua. 

Olisi mielenkiintoista nähdä nykypäivän lukujärjestys ja verrata.

Hopeareunus

Nyt on vihdoinkin kesä tullut. Mutta erilaista kesää tämä on kuin ennen. Kun uutiset näyttävät piakkoin valtavat autojonot mediassa, jotka lähtevät Pohjois-Ranskasta Etelä-Ranskaa kohti kesälaitumille, ei enää odoteta ketään museoon. Museota ei enää ole. Puhelin soi silti vielä, se on nykyään omalla nimelläni eikä museon nimellä. Museota kysytään tai muuten nukkenalle asiaa. 

Oli muuten kallista pitää puhelinta yhdistyksen nimellä, yhtä kallista kuin yrityksillä. Lopetin sen sopimuksen jo kaks kolme vuotta sitten ja sain halvemman sopimuksen yksityisnimellä. 

Tyhjän paikan museo jätti. Siksi sain idean jatkaa kuvakirjan tai scrapbookin tekemistä, vaikka se on kallista n.34€ alle 30 värisivua. Mutta olen muuten niihin tyytyväinen, kun saan tallennettua museomuistoja. Ja on kiva hakea lisätietoa. 

Every cloud has a silver lining, sanoo englantilainen sananlasku. Pandemia pilvi taivaalla on edelleen. Mutta sen hopeareunuksesta puhuttiin tänään siskojen kanssa.

Yöjuttu muisto

Ostin tämän kokoelmani vanhimman nuken yli 10 vuotta sitten. Jos sillä ei olisi ristiä oikeasa kädessä, se ei antaisi uskonnollista vaikutelmaa. Kun nuken näin silloin läheisessä osto-myyntiliikkeessä en huomannut ristiä heti, vaan hienon aatelisen prinsessan, joka toi mieleen Marie Antoinetten 1700-luvun lopusta.

Nyt kun olen tavaroita pakannut ja samalla niitä puhdistanut, piti myös tämä nukke tarkistaa, mitä sille kuuluu lasin taakse puulaatikkoon. Vaikka olen sitä vitriinissä seurannut sen alta, onko tullut sahanpurua puutoukista. Silloin olin sen käsitellyt puutoukkamyrkyllä monta kertaa, koska pikku reikiä täynnä. Onneksi nyt ei näkynyt puujauhoa alla eikä muutenkaan, kun sen otin pois vitriinistä. 

Varmuuden vuoksi poistin lasit ympäriltä ja käsittelin sen puuosat uudestaan toukkamyrkyllä sellaisenaan varovasti alakerrassa, josta toin sen yläkertaan tuohon ikkunan viereen kuivumaan ja tuulettumaan. Lasit kiinnitän uudestaan myöhemmin tapettiliuskoilla ja tapettiliisterillä kuten se on ollut.

Illalla nukkumaan mennessä minua kauhistutti tuo yli 200-vuotias, koska se oli huoneeni vieressä, vaikka ovi oli kiinni. Uni tuli lopulta. Vaikka mielkuvitus lensi. Lapsena telkkarissa oli Yöjuttu niminen kauhusarja, jota katseltiin. Siinä antiikkinuket alkoivat elää yöllä ja kummitella. Silloin ei uskallettu sitä katsoa yksinään, vaan yhdessä siskojen kanssa.

Lapset ovat rokeampia melkein kuin aikuiset. Läheisen Tornacin linnan raunioissa on vankityrmä maanrajassa, jonka ovi on kiinni. Olen huomannut siellä miten lapset kurkkaavat sinne, en minä viitsisi, kammottava paikka. Toisaalta en kauhufilmejäkään katsoisi aikuisena, painajaisia voi niistä tulla.

Kuvitella matkustaessa hotellihuoneen yllätyksestä, jossa ikivanha antiikkinukke hymyillen koristelisi huonetta, vaikka lasin suojassa. En sellaisessa huoneessa yöpyisi!

Tänä aamuna aamiaisen jälkeen järjestin 200-vuotisen nukkeihmeen takaisin paikalleen alakertaan. Siellä on sen paikka, kunnes matkustaa Suomeen. 

Vaikka taloni on ollut täynnä nukkeja ja nalleja iloisine tai surullisine pitkän elämän tarinoineen, ainuttakaan niistä ei ole päässyt omaan huoneeseeni. Se on tuttu ja turvallinen paikka, oma koti kullan kallis. 

Kaikkea on

Eilen isosisko kysyi, onko minulla museokävijöistä kuvia, niistä voi kertoa seuraavaksi. Niinpä hain tietokoneeltani kaikki kuvat, jotka löysin. Tilaisuuden tullen olen niitä ottanut, jos olen saanut luvan ja myös niitä laittaa nettiin kuten nyt teen.

Pont du Gardista tuli tämä ranskalainen turistimainosta varten käymään. 

Moneen ilmansuuntaan on pitänyt markkinoida. Naapurin emäntä seurasi ikkunasta kesällä ja ihmetteli mistä niitä ihmisiä tänne oikein tulee, tai osaa tulla. Kun ympäri vuoden ja vuosikaudet mainostaa, niin tulee tunnetuksi. Ei kukaan muuten tule käymään, saisi olla kuin majakka yksinään merellä.

Pieniä vammaisryhmiä oli koko ajan alusta asti, vaikka pieni museo ja jos liikuntavamma, ei päässyt tulemaan kuin alakertaan. Kerran alakerta n.21m² oli täynnä pyörätuoleissa olevia vammaisia, mutta tyytyväisiä he olivat, eivät valittaneet, huumori kukki.

Kaikki sukupolvet vauvasta vaariin ovat täällä olleet, toiset ovat tulleet keppi kädessä, toiset on tuotu vauvanvaunuissa. 

Vaikka tämän museon nimi on ollut Nukkenallemuseo täällä on ollut varmaan yhtä paljon poikia kuin tyttöjä ja nukketalot ovat kiinnostaneet.

Museon alkuvuosina huomasi, että kokoelmaa täytyy monipuolistaa, koska niin voisi olla jokaiselle jotakin ja koko yhteiskunnan kirjo museossa. Yksityisenä on vapaampi kuin valtion tai kunnan, niillä on omat vaatimuksensa. Kuten nykyään on kansainvälinen trendi Lelumuseoissa, joista tehdään kuin lastentarhoja, joissa leikki näyttää olevan pääasiana, se vaikutelma.

Kun tätimme vei meitä lapsena 60-luvulla Turun linnaan ja Luostarinmäelle, sinne haluttiin aina uudestaan ja uudestaan, seurattiin kiltisti aikuisten mukana. Ei olisi tullut kysymykseenkään leikkiminen tai "kaikkeen koskeminen". Tyytyväisiä olimme. Päinvastoin oppi kunnioittamaan vanhaa aikaa ja sen muistomerkkejä.

Tässä ihmetellään saksalaisia miniatyyrejä ja 70-luvun muotia. Miehet katsovat, miten tarkkaan on ajankuva tehty.

Nykyään jos näkee kirpparilla muovisia nukketaloja huonekaluineen, ne ovat aika paljon sekamelskaa ja sarjatyötä. Ja samoja näkee miljoonittain kulutusyhteiskunnassa, jossa tavaran määrä on tavaran laatua tärkeämpää. Halpatuonti on ollut tuhoisaa monella tavalla. Käsityö on jäänyt paljolti tehdastyön vallattua markkinat.

Vasemmalla meidän kyläläisiä vanhemmasta päästä, videolla alla heitä on nuoremmasta päästä, koulu-ja vapaa-aikaryhmiä, jotka tulivat uudestaan muutaman kerran eri lasten kanssa. Näille oman kylän väelle kynnys on ollut korkea tänne museoon. Ja jos joku heistä tuli ihan 2000-vuoden alussa, se alkuvaikutelma jäi. Jälkeenpäin hän voi sanoa, että on nähnyt jo museon, vaikka se olisi täysin eri sisällöltään kuin alussa. Mutta mielipidettä kaikki ei ikinä muuta, sitä, että kehitystä voi tapahtua. Monia sellaisia ihmisiä olen kylällä nähnyt. Toisaalta taka-ajatuksena on, ettei kiinnosta.

Kaikenikäisiä pariskuntia on ollut paljon, yleisimmät kävijät. Eri ammatteja laidasta laitaan. Tiedän, koska jutellaan ja he kertovat. 

Joskus alkuaikoina moottoripyöräilijä pari tuli punkkareina tänne. Nainen ja mies keski-ikäisiä, ei enää nuoria, mutta nuoresta asti varmaan tyyli säilynyt. Musta kovis look kuin jostakin elokuvasta. Mutta siinä esimerkki, että ulkonäkö pettää. Kivoja olivat, "pehmeitä" kovan kuoren alla. Siihen aikaan myin nalleja. He ihastuivat yhteen pikkunalleeni ja ostivat sen.

Vanhojen autojen keräilijät tulivat kerran käymään. Vaikka minun kokoelmani autot ovat vähissä, sormin laskettavissa, ei niissä ole paljoa nähtävää, he sanoivat, että vaimojaan, naisväkeä täytyy myös miellyttää, kun nukkeja on näytillä.

Bussiryhmiä alkoi tulla, mutta kun vain 10 henkeä voi päästä yhtäaikaa museoon, se teki monimutkaiseksi heidän organisoinnin, ja niin ryhmien tulo väheni.

Toisaalta myös vahinko oli, kun toiseen kerrokseen Koulunäyttelyyn ei kaikki vanhemmat ihmiset voineet tulla rappusten takia. Vain alakerta oli normien mukainen.

Mutta kun tuli tämä pandemia ja museon ovet suljettiin, puhelin on sen jälkeen soinut useasti. Kaivattu on. Koska kaikkea on, kuten yksi pappa sanoi sekatavarakauppansa tiskin takana ties 100-vuotiaana.

Tein kuvavideon museokävijöistä:

Minun kyntösarkani

5.kuvakirja, scrapbook tuli eilen. Tässä ne kaikki viisi. Niitä voi muuttaa edelleen ohjelmassa https://www.livrephoto.fr/mon-compte/ sivuilla. Korjata voi tekstejä ja muutin 5.kirjan taustavärin vaaleaksi kuten muut neljä. 

Olen tyytyväinen, kuvat ovat hyviä, viimeisessä kirjassa niitä on paljon teksteineen, koska halusin tuoda esille vanhimpia ja harvinaisia. Vaikka yli 100 vuotiaita minulla on paljon, koska ne ovat kaikkein kiinnostavampia. Lapsuudesta voi tehdä kokoelman monella eri näkökulmalla eri tavoin, sen huomaa eri museoissa.

Siinä nyt yli 20 vuotta elämästäni kirjojen sisällä. Niinkuin työ olisi valmista, kun sen voi tallentaa konkreettisesti paperille. Minun kyntösarkani.

Kun luin noita vanhoja yhdistyskirjeitäni alusta alkaen, katsoin elämääni myös kriittisin silmin kaukaa kuin ulkopuolisena. Ajattelin, kiitos uskollisille museon jäsenille ja -ystäville mukana olosta. Vaikka näytti varsinkin ensimmäisinä vuosina pelkästään tuulimyllyjä vastaan taistelulta, mitä järkeä siinä oli. Mutta siinä minun elämäni pyöri, kun unelmaani elin täydestä sydämestäni.

Jouluisin tulee televisiosta klassikko "Ihmeellinen on elämä". Siinä näkee miten kaikki liittyy kaikkeen. Vaikka ei aina ymmärrä kaiken tarkoitusta heti. 

Aika paljon arvostuksen mittana on kannattavuus. Ymmärrettävää se on, mutta se ei saa olla laskelmoivaa ja ihmisarvoa vähättelevää, niin kuin raha olisi kuningas ja se veisi kaikelta muulta arvopohjan pois. Jos olisin ajatellut vain kannattavuutta, olisi museo pitänyt sulkea alkuunsa. Mutta mitä kaikkea maailmassa joutuisi lopettamaan, jos mikään muu ei olisi tärkeää? 

Tosi on, että kannattamattomalla toiminnalla täytyy olla mesenaatti, jos hienosti sanoo. Maksumies. Ja minulla se on ollut Karkkilan yksiö, sukanvarsi, muuten tämä ei olisi ollut mahdollista. Ensimmäisenä yhdistysvuonna saatiin kunnalta sama avustus kuin kylämme muut yhdistykset, mutta ei enää sen jälkeen. Arvata voi syyn, kun on vieras kylällä, ei vieraille anneta.

Kerran museokävijöiden kanssa keskusteltiin museotoiminnasta, paljastin heille, että säästöjä täytyy olla, muuten ei ole mahdollista tällaisessa tuntemattomassa pikku kylässä toimia, kun kävijämäärä pysyy alhaisena. Sanoin suoraan, että yksiöni olen tähän investoinut, pariskunnasta mies katsoi järkyttyneensä. Ilmeestä näki, ei voi olla totta! Arvomme on meillä jokaisella, toinen ostaa uuden auton, toinen muuta.

Mutta ei olisi huvittanut jatkaa, jos ei olisi ollut pienintäkään menestystä, sitä me saimme turisteilta ihan alusta asti. Ja vieraskirja on täynnä eri kansalaisuuksia, eri kieliä, kun pyysin kaikkia kirjoittamaan äidinkielellään.

Paikallisten hyväksyntä on lopulta näkynyt varsinkin yllättävinä lahjoituksina, joita on tullut vielä museon sulkemisen jälkeen.

Joten taas odottaa, milloin voidaan avata museo ja vastaanottaa museokävijöitä. Nyt kotimaassa Suomessa. 

 

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!

 

Kynä sauhuaa

Piti tehdä vielä 5.kuvakirja tai -albumi, nyt on 34 sivua. Tänään sain sen valmiiksi, vaikka tarkistettavaa on siinä vielä. 

Kun ennen teetettiin valokuvia filmirullista ja ne liimattiin albumeihin, muistot olivat tallella, konkreettista. Nykyään kaikki on usein digimuodossa ja ne voivat hävitä helposti. Isosisko on alkanut teettää digikuviaan ja järjestää ne sitten albumiin kuten ennen vanhaan.

Tämän kirjoittamisen koen tärkeäksi, koska kotimuseo on suljettu, niin museopäiviä voi elää uudestaan kertomalla niistä kuvin.

Kutomallani kulkurinukella, joka kantaa onnea punaisessa repussaan, alkoi kokoelmani 1985, Englannista tuli jättikokoinen nukketalo museon lähtiäisiin 2022.

Hyvää Vappua!

Isosiskon koulupiirustus 60-luvulta.

Vappu on työnjuhla. Joten jotakin piti tehdä nyt Vappuna 2024.

Jokin aika sitten ostin 3 nallea 25eurolla ebaystä, lähetyskuluineen 34€. Ne olivat niin liikuttavia, siksi ne piti saada nallekokoelmaan. Ajan kuva, kun lapsilla ei ollut paljoa leluja, joten se, minkä sai, oli loppuun leikitty.

Ajattelin, että niiden  tulevaisuus täytyy turvata, kun kovia ovat jo kokeneet. Laatikkoon ja lasin taakse piiloon, se on paras keino. Nätti uusi rusetti vielä kaulaan jokaiselle, että hienona saavat olla esillä museossa.

Olen nähnyt vanhoja puulaatikoita myynnissä kirppareilla, osto-myyntiliikkeessä ja niistä on tehty huonekaluja, yksi sellainen kaappi minulla on nukketalona, jossa lasiovi. Siitä tuli idea.

Poikkesin osto-myyntiliikkeeseen supermarketista tullessani Anduzesta. Siellä oli puinen shampanjalaatikko, mutta hinta 40€! Katsoin netistä. Yksi alkoholiliike netissä myy puisia laatikoitaan myös tyhjänä 17€, ostin yhden. Petsasin sen ruskehtavaksi saksanpähkinävärillä. Seuraavalla supermarketti reisulla Anduzessa leikkautin lasin remonttiliikkeessä 7€. 

Minulla on kotona vanhaa tapettia ja tapettiliisteriä. Leikkasin tapetista suikaleita, joilla tapettiliisterillä voi sulkea lasin reunat laatikon päälle. Nallet olin kiinnittänyt kunkin naulalla naruun päästään ja jalkoihin naula reunaan, että pysyvät paikoillaan laatikossa. 

Tein videon nallejen uuden pesän rakentamisesta. 

Kolmen tuntemattoman lapsen rakas nalle on nyt ikuistettu nähtäväksi kaikille museokävijöille, kun uusi kotimuseo aukeaa.