Entisajan maailma pienoiskoossa

https://museopaivakirja.blogspot.com/2016/01/kuvia-poissyn-lelumuseosta.html

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157663684935572/

Katsoin tilastoja ja tätä vanhaa blogijuttuani, jossa on ottamiani kuvia Poissyn Lelumuseosta Ranskasta Pariisin lähettyviltä. Olin siellä 2016. Ihastuttava ja monipuolinen kokoelma. 

Jos Suomi puhuu vain lasten leluista, ei mistään muusta, entisajan maailma kertoo aikuisten maailmasta pienoiskoossa. Ajankuva se on. Kuten viime postauksessani oli puhe vanhoista nalleista.

https://musees.ville-poissy.fr/fr/presentation-des-collections

Iloinen ja surullinen nurkka

Kun perustin Nukkenallemuseon vuonna 2000 Etelä-Ranskaan yksi tuttava antoi minulle ison pakettirullan nallepaperia, koska alussa myin itse tekemiäni nalleja. Nallekauppa loppui lyhyeen ensimmäisinä vuosina. Joten päällyspaperi jäi käyttämättä. Mutta sille löytyi käyttöä nyt museon suljettua Ranskasta Suomeen muutossa, kun keksin ne isojen nallejen pakkaamista varten suurien pahvilaatikkojen puuttuessa.

Ranskassa ei ole samanlaista nallekulttuuria kuin anglosaksisissa maissa on ollut. Eikä meillä pohjoismaissa myöskään ole. Lasten leluista vain puhutaan, siinä kaikki.

Anglosaksisissa maissa nallet eivät ole vain lasten leluja, vaan paljon muuta, huumoria saa kaikesta, kun haluaa. Vanhat nallet ovat persoonallisia, ne eivät ole nykyajan tapaan tusinatavaraa, kaikki samanlaista tehdastuotantoa. Ajankuva se on. 

Jos ranskalaisilla sotilailla oli ensimmäisessä maailmansodassa villalangasta tehtyjä kotitekoisia pikkuruisia lankanukkeja taskussaan rintamalla onnentuojina, talisman, kuten sanottiin, niin englantilaisilla oli pikkunalleja. Maailma on ollut taikauskoinen. Nykyään voisi ajatella, että joku läheisen muistoesine mukana matkalla tai muualla, muistuttaa, ettei ole yksin, vaan tämä on tukena, ajatuksissa on läsnä.

Meidän 6-lapsisessa perheessä ei ollut nalleja lapsuudessa 50-60-luvuilla, se ei ollut kai kovin tavallista maaseudulla varsinkaan monilapsisessa perheessä.

Äidin kertomasta omasta koulussa tehdystä kangasnukesta joskus 1920-luvulla minulle jäi jo lapsena erityinen mielenkiinto salaperäisiin antiikkinukkeihin, ties mikä tarina niillä on takanaan. 

1985 kesä meni au pairina Pariisissa, jossa museossa ihastelin kuuluisia Jumeau posliininukkeja 1900-luvun alusta. 1986 kesällä olin au pairina Lontoossa ja seuraavana kesänä siellä volontäärityössä. Aikaa jäi paljon nähtävyyksiä katsomaan. Museot ovat aina kiinnostaneet. Lontoon museoissa sitä vastoin mieleen jäivät vanhat reissussa rähjääntyneet liikuttavat isot nallekokoelmat, ihastuttavat ikivanhat nukketalot, Nooan arkit ja kaikki ennennäkemätön. Minusta tuli keräilijä.

https://www.vam.ac.uk/young?srsltid=AfmBOoprRXTTiEj37mu1bjgu4wbjaQqKLoOLY81IAPKbXDZhy8amkOOQ 

Kuvissa nyt näytän, miten kotimuseo Suomessa pääsee alkuun muutamalla uudella huonekalulla.

Siinä nallet odottavat ikiomaa puusohvaa Forssan Sattumankaupasta. 

Yläkuvassa vasemmalla ylhäällä on ranskalainen kuuluisa Bécassine kangasnukke. Niin palanen Ranskaa seuraa muistona mukanani. Nallet ovat peräisin Saksasta, Ranskasta, Hollannista, Englannista... Alhaalla puusohva nalleineen. Vieressä lainassa isosiskon keinutuoli. Se on liian tilaavievä, joten en osta sellaista tänne, vaikka on hauska.

Alimpana on surullinen nurkka, jossa vanhimpia nukkejani, yksi 1700-lopusta, 1800-luvulta surunukke kuolleen lapsen muistona, 1900-alusta synkkä syyspuutarha vasemmalla.

Osa Nooan arkeistani pääsee esille tässä kaapissa, en ole ottanut niiden sisältöä vielä ulos arkista. 

Järjestämistä ja siivoomista on paljon. Mutta pikkuhiljaa. Koko ajan voin tehdä muutoksia näyttelyyn, kokeilua tämä on alussa.

 

Seinässä on kaksi merkkausliinaa 1800-luvulta, isomman synkkävärisen on lapsi tehnyt kuolleen isänsä muistoksi. Kuolleisuus oli korkea ei vain lasten, vaan myös aikuisten kesken. 

Noita merkkausliinoja tehtiin eri tilanteisiin elämässä.

Sininen morsiusarkku 1800-luvulta odottaa tänne tuloa Ypäjällä. Se on yksi ensimmäinen ostos kirpparilta, kun Suomeen palasin 2024-2025 vuoden vaihteessa. Niin nurkka nurkalta rakentuu uusi kotimuseo näyttely.

Ikkunaverhot ostin jo. Tummanpunaista pellavaa. Ompelua tiedossa myös, noin 8m kangasta täytyy valmistaa neljään ikkunaan. Pyysin siskoja avuksi.

Sain valmiiksi pienessä ulkorakennuksessa yhden näyttelyn, josta kuvia seuraavaksi. 

Ei tylsisty elämässä, kun on haasteita mielikuvitukselle. 

Kuvan tyyny tuli Ranskasta tavaroiden mukana ja se tulee silmiini aina välillä, kuten tänään. 

"Kussa rahtu rakkautta siinä siunaus lähellä."  

"Kukka pieni kuiskaa näin kasva aina valoon päin."

"Ei kulje se tyhjänä maailmanrantaa joka ilonsa omassa repussa kantaa." 

Noilla sananlaskujen sanoilla kirjosin tämän koristetyynyn Helsinki aikoinani 80-90-luvuilla, kun minulla ei ollut alussa televisiota tein paljon käsitöitä. 

Aitassa tapahtuu

Tänään voin pestä aitan yhden hirsiseinän, joka oli pesemättä, koska siitä saatiin pois viljalaari saman tien, kun väliseinä kaadettiin talon salista. 

Mahdottomalta ajatukselta tuo viljalaarin poistokin näytti. Hiirenkakkalaari siitä oli tullut yli sadan vuoden aikana. Lisäksi se oli tilaavievä peräseinällä. Koulunäyttely sai nyt lisätilaa perältä.

Siinä viljalaari on nyt kuvassa peräkärryjen vieressä odottamassa hajottamista. Ihmeen äkkiä ammattimiehet saivat sen hajotettua sahallaan peräkärryihin muiden rakennusjätteiden sekaan. Yhtä suuri ihme oli katsella sivusta, kun kaksi ammattilaista kantoivat tällaisen painavan puulaatikon pois aitasta kuin höyhenen. 

Aittaan jäi toinen suurikokoinen viljalaari, joka kuuluu sinne. Se saa tietenkin olla paikallaan. Se on ollut aina kiinni, joten se on pysynyt puhtaana sisältä. Tuo pienempi, josta kansi oli auki, oli lisätty sinne varmaankin myöhemmin.

Viljalaarin alusta oli kuin suuri hiirienpesä. Yksi kerta ei riittänyt sen siivomiseen. 

Lattia on seuraava työmaa. Sitä saa valmistella maalaamista varten. Joten juuriharja, mäntysuopavettä ja lattiarätti taas kerran käteen...

Maalaan lattian samanlaiseksi harmaaksi kuin se on nyt, maalattuna sitä on helpompi siivota.

Koululuokka ei tule helpolla tänne. Mutta työn tuloksen näkee aika äkkiä. Joten en minä turhaan täällä heilu tuntikausia.

Otin kuvan aitan ovesta, jota olen ihmetellyt, miksi se on nauloja täynnä. Uusi arvoitus aitasta. 

 

Sotakirveet hautaan

Kerroin tästä aitta löydöstäni yksi kerta täällä blogissani. Jälkeenpäin kuulin, että ne pitää ilmoittaa poliisille. Joten lähetin tämän kuvan netissä poliisille ja he tulivat käymään muutama päivä sitten.

Poliisi sanoi tämän nähdessään, että se on 1800-luvulta. Kun ajattelee Suomen historiaa yli sata vuotta taaksepäin, mikä lie tarinansa. Sisällissotakin voi siihen liittyä...Miksi on pitänyt kivääri hajottaa puolikkaaksi ja piilottaa hirren päälle huomaamattomaan paikkaan?

Minä olen lapsesta asti tottunut mylläämään kaikki paikat kotona vintissä ja kammiossa, joten kaikki huomataan silloinkin, kun tulee uuteen taloon. Olen joskus ajatellut, että onneksi vanhemmat ja tädit olivat sellaisia, että antoivat meille niin paljon vapautta, jotta voimme tehdä kaksoissiskon kanssa löytöjä. Siksi kai vanhempanakin on ollut aina kiinnostunut kaikesta vanhasta.

Kun puhuttiin pollareiden kanssa, tuli mieleen, että täytyy heille tulevasta kotimuseostakin kertoa, annoin museomainoksen ja sanoin, että nettisivut ovat myös suomen kielellä. Ranskassakin sain poliisit kokoelmaani vartioimaan aina välillä. Siellä voi pyytää heitä tekemään kierroksia lähistöllä. Ja olen tottunut markkinoimaan kaikkialla yli parinkymmenen museovuoden aikana, oli ammatti mikä tahansa. Toisaalta museossa on käynyt iso kirjo eri ammatin edustajia, pariisilaisesta teatterilavastajasta rekkakuskiperheeseen.

Kerran soitin siellä poliiseille lähikaupunkiin Alèsiin, koska oli ollut ongelmia pyöräillessäni vilkasliikenteisellä tiellä, siihen aikaan, kun ei ollut vielä autoa ja kuljin matkat usein pyörällä. Poliisi vastasi puheluuni, että tunnen sinut, koska kävimme vaimon kanssa siellä Nukkenallemuseossa.

Täältä puuttuu Dixie pollarikoira, kova ikävä on haukkua. Ollaan seurattu netissä belgianpaimenkoiran pentuja, toistaiseksi ei olla löydetty Dixien näköistä. 

Takaisin pyssyasiaan. Kysyin poliisilta meneekö se kivääri nyt Someron museoon, koska se on niin vanha. Hän oli varmana, että tuhotaan se, kuten laki vaatii.

Mikä liekin tuon tuhoaseen salaisuus, se menee hautaan. Sotakirveet haudataan.

Pahvilaatikoista esille

Valmista on kuten kuvasta näkyy. Väliseinä kaatunut viime viikon aikana ja viimeistelyt tehty. Jotkut lähipiirissäni sanoivat, ettei kannata seinää kaataa...mutta kotimuseota varten se oli välttämätöntä, olen sen kokenut Ranskassa, jos huone on liian pieni.

Vanhat tapetit saavat olla toistaiseksi, koska pitää ostaa huonekaluja, jotta saa museotavarat esille. Katselin tapetteja, kalliiksi tulisi. Mutta verhot voi jo hankkia. Ajattelin vanhan ajan tyyliset tummahkot, punertavat verhot lattiaan asti, koska maisemat ovat vihreät. Huone on hyvin valoisa, koska on monet ikkunat eri ilmansuuntaan. Sisko sanoi, että saan nyt sisustaa mieleni mukaan, kokoelmani on kyseessä.

Aamulla pesin sieltä lattian, puhdasta on. Ilmassa on juhlantuntua, kun suunnitelmat toteutuvat pikkuhiljaa.

Nyt voi sanoa, että tervetuloa nuket ja nallet uuteen kotiin. Vähitellen tulee huonekaluja joka nurkkaan, ja ne täyttyvät 40 vuoden keräilyaarteillani. 

Aikamatka voi alkaa.

Pieniä ihmeitä

Tässä kuva tyhjennetyistä huoneista, jossa ennen oli yksi huone. Nyt vanha talo saa takaisin hienon salinsa, kun 80-luvulla rakennettu väliseinä purettiin. 

Noin kuutisen tuntia meni remonttimieheltä aikaa tähän asti, toisella päivällä jatketaan viimeistelyineen. 

Tämän päivän tunnelma on kuin talon henki olisi palautunut 1800-luvulle, jolloin se on rakennettu.  Alkuperäisyyttä kaivataan ja se nostetaan uuteen kunniaansa. Vaikka tässä on kyseessä toisaalta kotimuseolle käytännön vaatimus, mutta on siinä samalla muutakin ajatusta. Vanhaa aikaa kunnioitetaan yli kaiken ja ihaillaan eikä muotivirtauksia.

Ollaan nähty muuallakin talo(ja), jossa salista on tehty ainakin pari huonetta muodin vuoksi. Sali sana on vanhentunut. Perheet ovat tarvinneet lapsilleen omia huoneita enemmän kuin suurta salia vieraille.

Kun muutettiin tänne viime marraskuussa heti tuli ajatus seinän kaatamisesta ja nyt se saatiin toteutettua kuin pieni ihme. Ei se ole ollut niin helppo toteuttaa. Myyjän kanssa selvisi oikea rakenne ettei ole kantava seinä, koska hänen toimestaan se on tehty 80-luvulla. Tärkeä kantava hirsi on valkoisin kattolaudoin peitetty kuten kuvassa näkyy, luultiin sen kätkevän joitakin sähköjohtoja. Sali on tainnut olla matalampi ennen, koska hirsi on vielä näkyvissä. 1800-luvun talot olivat matalampia kuin 1900-luvun alun talot.

Ikkunat voitiin pitää auki, huoneen läpituuletus oli tärkeä remontin ajan, ei ukkostanut, ja oli sateinen ilma, joka sitoo pölyä. En nähnyt sitä kauheaa pölypilveä, johon oli varautunut, kun siivosin kaikki tavarat pois tieltä.

Tämä on vielä vähän kesken, mutta jo tässä vaiheessa hyvältä näyttää työ. Lisäksi sähkömies tulee hoitamaan vielä pistorasian sähkön pois, se vaatii eri ammattilaisen.

Samalla puhuin remonttimiehelle aitan toisesta irtonaisesta hiirenkakkasesta ja tilaavievästä viljalaarista, jotta se kannetaan pois aitasta ja viedään pois samassa perävaunukuormassa rakennusjätteiden kanssa. Niin voin siivota aitan valmiiksi koulunäyttelyä varten. Aittaan jää toinen suuri viljalaari, josta ei ole ongelmaa.

Yli puoli vuotta on tätä seinän kaatamista jo puhuttu, nyt siitä tuli totta. Jotkut asiat jäävät valiettavasti vain puheeksi, mutta ei aina. Kaikkia suunnitelmia ei voi käytännössä toteuttaa. Tämän voi.

Talon tarina jatkuu

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=9517001128319895&set=p.9517001128319895&type=3

https://www.putkiradiomuseo.fi/yhteystiedot/ 

En ole koskaan nähnyt moista, sanottiin radioksi. Vanhan talon nurkista löytää yllätyksiä.

Salapoliisihommat alkoivat. Lähetin kuvat Radiomuseoon, saa nähdä mitä sieltä kuuluu. Ja aloin surffailla netissä tietoa hakemassa.

Englantilaisella facebook sivulla on samantyyppisiä puuradioita, jotka ovat 1920-luvulta ja nimitetty "veronkiertäjä" radioiksi. Radio oli piilossa puulaatikossa, ulkonäön mukaan ei heti arvannut mikä se on. Niin välttyi radioverolta Englannissa. 

Ennen veroja joutui maksamaan ikkunoista, ovista, pyörästä...monissa maissa. Joten radio oli alkuaikoina myös rikkauden merkki.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ovi-_ja_ikkunavero 

https://fr.wikipedia.org/wiki/Imp%C3%B4t_sur_les_portes_et_fen%C3%AAtres 

Ei tiedä onko tämä sellainen englantilainen vai suomalainen.

Tämä löytö liittyy uuden museotalomme tarinaan. 

 

https://www.radiohistoria.fi/ Suomen radiohistorialliselta nettisivuilta tuli vastaus kysymykseeni kuvineen:

"Kuvassa lienee ruotsalainen Baltic-radio 1920-luvun jälkipuolelta tai Baltic osia käyttämällä itse koottu radio..." (työryhmän puolesta Kauko Viitanen).

https://hovirinta.fi/radiot/ulkomaiset_radiot/Baltic/Baltic_radio_AB.htm 

https://www.radiohistoria.fi/cgi-bin/yabb2/YaBB.pl?num=1229274699/19 

https://www.radiohistoria.fi/yabbfiles/Attachments/HPIM0142-1.JPG Siinä on kuvassa samanlainen radio. Joten oikeilla jäljillä ollaan. Aina ei löydy alkuperä näin äkkiä. Välillä kestää vuosia ennenkuin saa selvyyttä ja vielä sattumalta silloin.

https://raimomakela.fi/suomen-radiohistoriaa-vuosilta-1914-1929/ 

Erilaisia elämäntarinoita

Kun katselen välillä ylimääräiseltä kovalevyltä museokuviani Ranskasta, tulee muistoja mieleen. Nostalgiaa Ranska vuoteni nyt ovat, t.s. kotimuseovuodet. 

Miten paljon erilaisia kohtaamisia voikaan syntyä pitkän matkan varrella, on sitten tien päällä tai kotinurkissa ovet auki maailmaan.

Tässä yksi tapaaminen, kun maratonkävelijä retkeilytamineissaan poikkesi Nukkenallemuseoon. Kun selvisi minulle keskustelun alussa, että mies on tullut kävellen Pariisista (n.700km), en ollut uskoa korviani. Lisäksi kuulin hänen olevan pariisilainen muotisuunnittelija, silloin heristin taas korviani. 

Toisaalta mies kertoi, että ystäväni Anduzessa oli museotani suositellut, siksi suhtauduin häneen silti luottamuksella. 

Ei mieleeni tullut, että tämä pariisilainen valehtelee niin paljon kuin kerkii, niin uskomattomat jutut olivat, liian fiksu käytös oli muuten. Ja olen tottunut vastaanottamaan eri ammattilaisia, eri yhteiskuntaluokkia, eri sukupolvia, eri kansalaisuuksia... Joten kaikkea kuulee, mutta ei joka päivä. Olen silti kriittinen ja epäluuloinen, kun ulkomailla asuu, epärehellisyys näkyy silmistä ja muutenkin. 

Kotimuseoni oli erilainen museo, kuin kylän pysähdyspaikka matkailijoille. Haastelin kaikkia, mistä kaukaa tulee...Keskustelu oli tämän elämäntavan suola. Tylsää olisi ollut, jos ei olisi vaihdettu yhtä halaistua sanaa ja museokävijä olisi vain katsellut kokoelmaani kuten usein tapahtuu valtion museoissa. Harmittaa, kun museon sulkemisen jälkeen ostin katolisen nukkekoulun 1900-luvun alusta ja 1800-luvun lopun nunnakammion. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla niistä ranskalaisten kommentteja. Olen paljon oppinut heiltä. Suomalainen näkee ne eri tavalla kuin ranskalainen. Toisaalta nyt sitten Suomessa saa kaikkeen erilaisen näkökulman tulevilta museokävijöiltä. Se mikä herättää ajatuksia muualla, toisaalla ei mitään.

Takaisin maratonkävelijään. Jälkeenpäin kuulin, että pariisilainen jatkoi apostolinkyydillään Italian Venetsiaan saakka. Hän kertoo matkastaan ja elämäntarinastaan kuvin blogissaan https://mahecasa.wordpress.com/ . Mitä lie ollut sydämmellään, kun niin pitkään kävelymatkaansa lähti. Murheenkryyni? 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jeppe_Niilonpoika Tulee mieleen sanonta, miksi Jeppe juo. Tavalla tai toisella ihminen käy läpi elämäänsä. 

https://mahecasa.wordpress.com/2011/07/01/musee-des-poupees-et-des-nounours/ Siinä pariisilaisen kuvaus Nukkenallemuseo käynnistään kuvineen. Otin muutaman kuvan tähän.

 

Elefantti lasikaupassa

Tässä kuvia seinäremontin valmistelusta. Viimeiset päivät olen tyhjentänyt kahta huonetta, entistä salia, josta on 80-luvulla tehty kaksi huonetta. Piakkoin seinä hajotetaan museota varten. 

Ranskan kotimuseo kokemuksesta tiedän, että pitää olla iso huone käytettävissä, jotta on tilaa liikkua, kun on enemmän museokävijöitä kerralla. 10 henkeäkin jo vaatii tilaa ympärilleen. Muuten jäljelle voi jäädä vain ahdas "polku" liikkua kuten oli minulla Ranskassa välillä, kun oli väkeä paljon. Sellaista näkee myös joissakin antiikkiliikkeissä Helsingissä. Silloin tulee se vaikutelma kuin olisi elefanttina lasikaupassa.

Nyt on täällä niin valmista, että jo maanantaina voisi remontti alkaa. Hetkessä saisin loput tavarat sivuun. En ole viimetipan ihminen, ajan kanssa haluan kaikkea valmistella, sama juttu oli kokoelman pakkaamisessa.

Otin verhot pois jo toisesta huoneesta, koska remontti tietää pölypilviä joka paikkaan. Helsingin yksiöni suihkuremontti näytti aikoinaan, että rakennuspöly tunkeutuu joka paikkaan. Ja sitä saa siivota monta kertaa. Minulla on miniatyyrejä paljon kokoelmassani, niitä ei voi rankasti puhdistaa, vaan ne voisivat tuhoutua raskaasta rakennuspölystä.

Tapetteja olen jo katsellut netissä ja näin yhtä hienoa vanhanaikaista suurikuvioista. Mutta se taitaa jäädä toistaiseksi, koska kallista ja pitää hankkia joitakin talonpoikaishuonekaluja, jotta saa tavarat esille.

 

Tämä jättikokoinen 1890-luvun nukketalo ei näytä nyt niin suurelta kuin se näytti Ranskassa, koska tila oli siellä pienempi.

Se tuli yli 1600km Englannista Etelä-Ranskaan ja sieltä muutaman vuoden päästä Etelä-Suomeen n.3000km. Maateitse ja kaksi merimatkaa Englannin kanaalin ja Itämeren myrskyissä. Yksi ikkunalasi on halki, mutta se voi silti pysyä paikoillaan, hankala korjata. Muuten talo on ok. 

Punaiset 60-luvun nukenvaunut etualalla muistuttavat meitä rakkaasta lapsuudenystävästä naapurin Tarjasta, jonka kanssa me leikimme joka päivä siskon kanssa. Tarja on jo poissa, rajan tuolla puolen. Hän meni edeltä yllättäen. Niin yhtäkkiä voi olla poissa tästä elämästä. 

Näin ne nukenvaunut Loimaan kirpparilla toissa vuonna ja ostin ne. Meillä ei siskon kanssa ollut sellaisia. Lapsena joka joulu mentiin katsomaan mitä kaikkea Tarja oli taas saanut joululahjaksi. Hän oli ainut lapsi siihen aikaan, vaikka vuosia myöhemmin hän sai pikkusiskon. Meidän perheessä meitä on kuusi lasta, joten oli nuukempaa kotona. Vaikka saatiin mekin ihan tarpeeksi kaikkea, tyytyväisiä me olimme. Meillä vintti ja kammio olivat yksi suuri "aarreaitta", josta löytyi kaikkea mielenkiintoista vanhaa. Uutta siksi ei niin paljoa kaivannut. Mielikuvituksella on siivet.

HYVÄÄ JUHANNUSTA 2026!

Ensimmäinen Juhannus näissä ihanissa keskikesän maisemissa Suomessa. 

Ranskassa sitä ei erikoisemmin vietetä, katolinen maa, jossa omat pyhät.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhannus