Taimi, mitä kaikkea se nimi meille kertoo

Oltiin siskojen kanssa vintissä yksi päivä. Onneksi entiset sukupolvet tallensivat muistonsa. Nykyään heitetään paljon pois sitä mitä ennen säilytettiin ja arvostettiin.

Tässä kuvassa on entisen talon asukkaan Taimin lukujärjestys vuodelta 1916, syys-ja kevätlukukaudelta. Hän oli silloin Turussa tyttölyseossa. Ylioppilaaksi tulon jälkeen oli vuorossa Hämeenlinnan Wetterhoffin käsityökoulu, josta Taimi valmistui käsityönopettajaksi. 

Kun katsoo tuota lukujärjestystä, monia kieliä opiskeltiin jo silloin. Ja Suomessakin on ollut tyttölyseoita, poikalyseoita, sisäoppilaitoksia isoissa kaupungeissa kuten näkee ulkomaisissa elokuvissa. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tytt%C3%B6koulu 

https://www.wetterhoff.fi/140-vuotta/wetterhoff-140-vuotta

Vanhat talot kertovat tarinaa entisistä asukkaistaan. Tästä Taimista on jäänyt paljon muistoja tänne...otan niitä esille sen mukaan, mitä nurkista löytyy. 

Toisaalta vaikka hävitettäisiin kaikki, eikä jäisi jäljelle mitään konkreettista kuoleman jälkeen, ihminen ei unohdu. Maan päällä elänyt ihminen ei katoa koskaan muistista. On sitten kuningas tai kerjäläinen.

Talon mukana tutustutaan uusiin ihmisiin, vaikka he olisivat jo rajan takana...

Kahvikesteistä alkuun

Ensimmäinen pieni näyttely on valmis, vain räsymatto puuttuu lattialta. Sain tyhjennettyä vähän avaamattomia laatikoita tai paketteja. Iso paperimassa hevonen oikealla oli ulkorakennuksessa koko talven, kun oli pakkasta välillä yli -20 astetta. Se oli hyvin pakattu isoon pahvilaatikkoon vällyihinsä eli minun vanhaan kirpparilta ostamaani isoon toppatakkiin, villapaitaani ja paksuun verhokankaaseen. Pelkäsin, ettei se kestä niin kovia olosuhteita eteläranskalaisen lämpimän ilmaston muuttuessa yhtäkkiä pohjoisen arktiseen ilmastoon. Mutta se kesti. 

Kokoelmani on kasvanut niin suureksi Ranskan 25 vuoden aikana, ettei se meinaa mahtua nyt mihinkään, onneksi näissä maataloissa on ulkorakennuksia. Nyt ei tarvitse enää hamstrata. Toisaalta, olen halunnut monipuolistaa kokoelmaa, jotta olisi jokaiselle jotakin museossa. Koska jo alkuvuosina huomasin, että se on tärkeää. Nyt alussa olen ottanut näytille näitä vanhoja nallejani. Kun saan nurkan tai paikan, jossa voi näyttää myös muuta. Toistaiseksi suurin osa on vielä paikkaansa odottamassa pahvilaatikossa tai sen päällä. 

Aitta alkaa olla melkein valmis, vaikka on tuntunut siltä, ettei siitä valmista saa, koska viimeksi korjasin sen seinän takaa vanhaa viljaa pois maasta. Hiiret ovat kuljettaneet sitä seinän raosta aittaan. Pienillä puun oksilla kaivoin niitä viljan jyviä seinän raosta pois. Joten ei riitä aina pelkkä aitta, vaan pitää katsoa, mitä on seinän takana. Luulin aluksi, että siellä voi olla vanhoja viljasäkkejä, onneksi vain maassa oli jyviä. Aitta on tehty jatkoksi toiseen ulkorakennukseen 1920-luvulla. 

Kun käyn aitassa tarkastamassa, olen huomannut, että eukalyptys hajuinen desifiointiaine on ollut hyvä karkottamaan hiiriä. Suihkutan sitä aina joskus mankelin kivien sekaan ja muualle, ja niin on selvästi hävinnyt jötökset.

Lattian maalauksesta luovuttiin toistaiseksi, kun katsottiin maalin hintoja, sekin maksaisi 100 euron paikkeilla. Joten piakkoin saa kantaa sinne viisi vanhaa koulupulpettia koulunäyttelyä varten. Nekin täytyy pestä ensin, nyt kesällä ulkona on hyvä työskennellä. Tämä talo on rauhallisella paikalla. Ei ole koko kylä näkemässä mitä touhuan taas kuten oli Ranskassa kylän keskellä asuessani, ulko-ovellani pikkukadulla oli minulla usein työmaa. Välillä löytöjeni pesua, välillä maalausta, korjausta, petsausta, saksanpähkinävärillä maalausta, puutoukkamyrkky käsittelyä... 

Ei tylsisty elämässä, kun jokainen päivä alkaa näillä "rakennushommilla".

Entisajan maailma pienoiskoossa

https://museopaivakirja.blogspot.com/2016/01/kuvia-poissyn-lelumuseosta.html

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157663684935572/

Katsoin tilastoja ja tätä vanhaa blogijuttuani, jossa on ottamiani kuvia Poissyn Lelumuseosta Ranskasta Pariisin lähettyviltä. Olin siellä 2016. Ihastuttava ja monipuolinen kokoelma. 

Jos Suomi puhuu vain lasten leluista, ei mistään muusta, entisajan maailma kertoo aikuisten maailmasta pienoiskoossa. Ajankuva se on. Kuten viime postauksessani oli puhe vanhoista nalleista.

https://musees.ville-poissy.fr/fr/presentation-des-collections

Iloinen ja surullinen nurkka

Kun perustin Nukkenallemuseon vuonna 2000 Etelä-Ranskaan yksi tuttava antoi minulle ison pakettirullan nallepaperia, koska alussa myin itse tekemiäni nalleja. Nallekauppa loppui lyhyeen ensimmäisinä vuosina. Joten päällyspaperi jäi käyttämättä. Mutta sille löytyi käyttöä nyt museon suljettua Ranskasta Suomeen muutossa, kun keksin ne isojen nallejen pakkaamista varten suurien pahvilaatikkojen puuttuessa.

Ranskassa ei ole samanlaista nallekulttuuria kuin anglosaksisissa maissa on ollut. Eikä meillä pohjoismaissa myöskään ole. Lasten leluista vain puhutaan, siinä kaikki.

Anglosaksisissa maissa nallet eivät ole vain lasten leluja, vaan paljon muuta, huumoria saa kaikesta, kun haluaa. Vanhat nallet ovat persoonallisia, ne eivät ole nykyajan tapaan tusinatavaraa, kaikki samanlaista tehdastuotantoa. Ajankuva se on. 

Jos ranskalaisilla sotilailla oli ensimmäisessä maailmansodassa villalangasta tehtyjä kotitekoisia pikkuruisia lankanukkeja taskussaan rintamalla onnentuojina, talisman, kuten sanottiin, niin englantilaisilla oli pikkunalleja. Maailma on ollut taikauskoinen. Nykyään voisi ajatella, että joku läheisen muistoesine mukana matkalla tai muualla, muistuttaa, ettei ole yksin, vaan tämä on tukena, ajatuksissa on läsnä.

Meidän 6-lapsisessa perheessä ei ollut nalleja lapsuudessa 50-60-luvuilla, se ei ollut kai kovin tavallista maaseudulla varsinkaan monilapsisessa perheessä.

Äidin kertomasta omasta koulussa tehdystä kangasnukesta joskus 1920-luvulla minulle jäi jo lapsena erityinen mielenkiinto salaperäisiin antiikkinukkeihin, ties mikä tarina niillä on takanaan. 

1985 kesä meni au pairina Pariisissa, jossa museossa ihastelin kuuluisia Jumeau posliininukkeja 1900-luvun alusta. 1986 kesällä olin au pairina Lontoossa ja seuraavana kesänä siellä volontäärityössä. Aikaa jäi paljon nähtävyyksiä katsomaan. Museot ovat aina kiinnostaneet. Lontoon museoissa sitä vastoin mieleen jäivät vanhat reissussa rähjääntyneet liikuttavat isot nallekokoelmat, ihastuttavat ikivanhat nukketalot, Nooan arkit ja kaikki ennennäkemätön. Minusta tuli keräilijä.

https://www.vam.ac.uk/young?srsltid=AfmBOoprRXTTiEj37mu1bjgu4wbjaQqKLoOLY81IAPKbXDZhy8amkOOQ 

Kuvissa nyt näytän, miten kotimuseo Suomessa pääsee alkuun muutamalla uudella huonekalulla.

Siinä nallet odottavat ikiomaa puusohvaa Forssan Sattumankaupasta. 

Yläkuvassa vasemmalla ylhäällä on ranskalainen kuuluisa Bécassine kangasnukke. Niin palanen Ranskaa seuraa muistona mukanani. Nallet ovat peräisin Saksasta, Ranskasta, Hollannista, Englannista... Alhaalla puusohva nalleineen. Vieressä lainassa isosiskon keinutuoli. Se on liian tilaavievä, joten en osta sellaista tänne, vaikka on hauska.

Alimpana on surullinen nurkka, jossa vanhimpia nukkejani, yksi 1700-lopusta, 1800-luvulta surunukke kuolleen lapsen muistona, 1900-alusta synkkä syyspuutarha vasemmalla.

Osa Nooan arkeistani pääsee esille tässä kaapissa, en ole ottanut niiden sisältöä vielä ulos arkista. 

Järjestämistä ja siivoomista on paljon. Mutta pikkuhiljaa. Koko ajan voin tehdä muutoksia näyttelyyn, kokeilua tämä on alussa.

 

Seinässä on kaksi merkkausliinaa 1800-luvulta, isomman synkkävärisen on lapsi tehnyt kuolleen isänsä muistoksi. Kuolleisuus oli korkea ei vain lasten, vaan myös aikuisten kesken. 

Noita merkkausliinoja tehtiin eri tilanteisiin elämässä.

Sininen morsiusarkku 1800-luvulta odottaa tänne tuloa Ypäjällä. Se on yksi ensimmäinen ostos kirpparilta, kun Suomeen palasin 2024-2025 vuoden vaihteessa. Niin nurkka nurkalta rakentuu uusi kotimuseo näyttely.

Ikkunaverhot ostin jo. Tummanpunaista pellavaa. Ompelua tiedossa myös, noin 8m kangasta täytyy valmistaa neljään ikkunaan. Pyysin siskoja avuksi.

Sain valmiiksi pienessä ulkorakennuksessa yhden näyttelyn, josta kuvia seuraavaksi. 

Ei tylsisty elämässä, kun on haasteita mielikuvitukselle. 

Kuvan tyyny tuli Ranskasta tavaroiden mukana ja se tulee silmiini aina välillä, kuten tänään. 

"Kussa rahtu rakkautta siinä siunaus lähellä."  

"Kukka pieni kuiskaa näin kasva aina valoon päin."

"Ei kulje se tyhjänä maailmanrantaa joka ilonsa omassa repussa kantaa." 

Noilla sananlaskujen sanoilla kirjosin tämän koristetyynyn Helsinki aikoinani 80-90-luvuilla, kun minulla ei ollut alussa televisiota tein paljon käsitöitä. 

Aitassa tapahtuu

Tänään voin pestä aitan yhden hirsiseinän, joka oli pesemättä, koska siitä saatiin pois viljalaari saman tien, kun väliseinä kaadettiin talon salista. 

Mahdottomalta ajatukselta tuo viljalaarin poistokin näytti. Hiirenkakkalaari siitä oli tullut yli sadan vuoden aikana. Lisäksi se oli tilaavievä peräseinällä. Koulunäyttely sai nyt lisätilaa perältä.

Siinä viljalaari on nyt kuvassa peräkärryjen vieressä odottamassa hajottamista. Ihmeen äkkiä ammattimiehet saivat sen hajotettua sahallaan peräkärryihin muiden rakennusjätteiden sekaan. Yhtä suuri ihme oli katsella sivusta, kun kaksi ammattilaista kantoivat tällaisen painavan puulaatikon pois aitasta kuin höyhenen. 

Aittaan jäi toinen suurikokoinen viljalaari, joka kuuluu sinne. Se saa tietenkin olla paikallaan. Se on ollut aina kiinni, joten se on pysynyt puhtaana sisältä. Tuo pienempi, josta kansi oli auki, oli lisätty sinne varmaankin myöhemmin.

Viljalaarin alusta oli kuin suuri hiirienpesä. Yksi kerta ei riittänyt sen siivomiseen. 

Lattia on seuraava työmaa. Sitä saa valmistella maalaamista varten. Joten juuriharja, mäntysuopavettä ja lattiarätti taas kerran käteen...

Maalaan lattian samanlaiseksi harmaaksi kuin se on nyt, maalattuna sitä on helpompi siivota.

Koululuokka ei tule helpolla tänne. Mutta työn tuloksen näkee aika äkkiä. Joten en minä turhaan täällä heilu tuntikausia.

Otin kuvan aitan ovesta, jota olen ihmetellyt, miksi se on nauloja täynnä. Uusi arvoitus aitasta. 

 

Sotakirveet hautaan

Kerroin tästä aitta löydöstäni yksi kerta täällä blogissani. Jälkeenpäin kuulin, että ne pitää ilmoittaa poliisille. Joten lähetin tämän kuvan netissä poliisille ja he tulivat käymään muutama päivä sitten.

Poliisi sanoi tämän nähdessään, että se on 1800-luvulta. Kun ajattelee Suomen historiaa yli sata vuotta taaksepäin, mikä lie tarinansa. Sisällissotakin voi siihen liittyä...Miksi on pitänyt kivääri hajottaa puolikkaaksi ja piilottaa hirren päälle huomaamattomaan paikkaan?

Minä olen lapsesta asti tottunut mylläämään kaikki paikat kotona vintissä ja kammiossa, joten kaikki huomataan silloinkin, kun tulee uuteen taloon. Olen joskus ajatellut, että onneksi vanhemmat ja tädit olivat sellaisia, että antoivat meille niin paljon vapautta, jotta voimme tehdä kaksoissiskon kanssa löytöjä. Siksi kai vanhempanakin on ollut aina kiinnostunut kaikesta vanhasta.

Kun puhuttiin pollareiden kanssa, tuli mieleen, että täytyy heille tulevasta kotimuseostakin kertoa, annoin museomainoksen ja sanoin, että nettisivut ovat myös suomen kielellä. Ranskassakin sain poliisit kokoelmaani vartioimaan aina välillä. Siellä voi pyytää heitä tekemään kierroksia lähistöllä. Ja olen tottunut markkinoimaan kaikkialla yli parinkymmenen museovuoden aikana, oli ammatti mikä tahansa. Toisaalta museossa on käynyt iso kirjo eri ammatin edustajia, pariisilaisesta teatterilavastajasta rekkakuskiperheeseen.

Kerran soitin siellä poliiseille lähikaupunkiin Alèsiin, koska oli ollut ongelmia pyöräillessäni vilkasliikenteisellä tiellä, siihen aikaan, kun ei ollut vielä autoa ja kuljin matkat usein pyörällä. Poliisi vastasi puheluuni, että tunnen sinut, koska kävimme vaimon kanssa siellä Nukkenallemuseossa.

Täältä puuttuu Dixie pollarikoira, kova ikävä on haukkua. Ollaan seurattu netissä belgianpaimenkoiran pentuja, toistaiseksi ei olla löydetty Dixien näköistä. 

Takaisin pyssyasiaan. Kysyin poliisilta meneekö se kivääri nyt Someron museoon, koska se on niin vanha. Hän oli varmana, että tuhotaan se, kuten laki vaatii.

Mikä liekin tuon tuhoaseen salaisuus, se menee hautaan. Sotakirveet haudataan.

Pahvilaatikoista esille

Valmista on kuten kuvasta näkyy. Väliseinä kaatunut viime viikon aikana ja viimeistelyt tehty. Jotkut lähipiirissäni sanoivat, ettei kannata seinää kaataa...mutta kotimuseota varten se oli välttämätöntä, olen sen kokenut Ranskassa, jos huone on liian pieni.

Vanhat tapetit saavat olla toistaiseksi, koska pitää ostaa huonekaluja, jotta saa museotavarat esille. Katselin tapetteja, kalliiksi tulisi. Mutta verhot voi jo hankkia. Ajattelin vanhan ajan tyyliset tummahkot, punertavat verhot lattiaan asti, koska maisemat ovat vihreät. Huone on hyvin valoisa, koska on monet ikkunat eri ilmansuuntaan. Sisko sanoi, että saan nyt sisustaa mieleni mukaan, kokoelmani on kyseessä.

Aamulla pesin sieltä lattian, puhdasta on. Ilmassa on juhlantuntua, kun suunnitelmat toteutuvat pikkuhiljaa.

Nyt voi sanoa, että tervetuloa nuket ja nallet uuteen kotiin. Vähitellen tulee huonekaluja joka nurkkaan, ja ne täyttyvät 40 vuoden keräilyaarteillani. 

Aikamatka voi alkaa.

Pieniä ihmeitä

Tässä kuva tyhjennetyistä huoneista, jossa ennen oli yksi huone. Nyt vanha talo saa takaisin hienon salinsa, kun 80-luvulla rakennettu väliseinä purettiin. 

Noin kuutisen tuntia meni remonttimieheltä aikaa tähän asti, toisella päivällä jatketaan viimeistelyineen. 

Tämän päivän tunnelma on kuin talon henki olisi palautunut 1800-luvulle, jolloin se on rakennettu.  Alkuperäisyyttä kaivataan ja se nostetaan uuteen kunniaansa. Vaikka tässä on kyseessä toisaalta kotimuseolle käytännön vaatimus, mutta on siinä samalla muutakin ajatusta. Vanhaa aikaa kunnioitetaan yli kaiken ja ihaillaan eikä muotivirtauksia.

Ollaan nähty muuallakin talo(ja), jossa salista on tehty ainakin pari huonetta muodin vuoksi. Sali sana on vanhentunut. Perheet ovat tarvinneet lapsilleen omia huoneita enemmän kuin suurta salia vieraille.

Kun muutettiin tänne viime marraskuussa heti tuli ajatus seinän kaatamisesta ja nyt se saatiin toteutettua kuin pieni ihme. Ei se ole ollut niin helppo toteuttaa. Myyjän kanssa selvisi oikea rakenne ettei ole kantava seinä, koska hänen toimestaan se on tehty 80-luvulla. Tärkeä kantava hirsi on valkoisin kattolaudoin peitetty kuten kuvassa näkyy, luultiin sen kätkevän joitakin sähköjohtoja. Sali on tainnut olla matalampi ennen, koska hirsi on vielä näkyvissä. 1800-luvun talot olivat matalampia kuin 1900-luvun alun talot.

Ikkunat voitiin pitää auki, huoneen läpituuletus oli tärkeä remontin ajan, ei ukkostanut, ja oli sateinen ilma, joka sitoo pölyä. En nähnyt sitä kauheaa pölypilveä, johon oli varautunut, kun siivosin kaikki tavarat pois tieltä.

Tämä on vielä vähän kesken, mutta jo tässä vaiheessa hyvältä näyttää työ. Lisäksi sähkömies tulee hoitamaan vielä pistorasian sähkön pois, se vaatii eri ammattilaisen.

Samalla puhuin remonttimiehelle aitan toisesta irtonaisesta hiirenkakkasesta ja tilaavievästä viljalaarista, jotta se kannetaan pois aitasta ja viedään pois samassa perävaunukuormassa rakennusjätteiden kanssa. Niin voin siivota aitan valmiiksi koulunäyttelyä varten. Aittaan jää toinen suuri viljalaari, josta ei ole ongelmaa.

Yli puoli vuotta on tätä seinän kaatamista jo puhuttu, nyt siitä tuli totta. Jotkut asiat jäävät valiettavasti vain puheeksi, mutta ei aina. Kaikkia suunnitelmia ei voi käytännössä toteuttaa. Tämän voi.

Talon tarina jatkuu

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=9517001128319895&set=p.9517001128319895&type=3

https://www.putkiradiomuseo.fi/yhteystiedot/ 

En ole koskaan nähnyt moista, sanottiin radioksi. Vanhan talon nurkista löytää yllätyksiä.

Salapoliisihommat alkoivat. Lähetin kuvat Radiomuseoon, saa nähdä mitä sieltä kuuluu. Ja aloin surffailla netissä tietoa hakemassa.

Englantilaisella facebook sivulla on samantyyppisiä puuradioita, jotka ovat 1920-luvulta ja nimitetty "veronkiertäjä" radioiksi. Radio oli piilossa puulaatikossa, ulkonäön mukaan ei heti arvannut mikä se on. Niin välttyi radioverolta Englannissa. 

Ennen veroja joutui maksamaan ikkunoista, ovista, pyörästä...monissa maissa. Joten radio oli alkuaikoina myös rikkauden merkki.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ovi-_ja_ikkunavero 

https://fr.wikipedia.org/wiki/Imp%C3%B4t_sur_les_portes_et_fen%C3%AAtres 

Ei tiedä onko tämä sellainen englantilainen vai suomalainen.

Tämä löytö liittyy uuden museotalomme tarinaan. 

 

https://www.radiohistoria.fi/ Suomen radiohistorialliselta nettisivuilta tuli vastaus kysymykseeni kuvineen:

"Kuvassa lienee ruotsalainen Baltic-radio 1920-luvun jälkipuolelta tai Baltic osia käyttämällä itse koottu radio..." (työryhmän puolesta Kauko Viitanen).

https://hovirinta.fi/radiot/ulkomaiset_radiot/Baltic/Baltic_radio_AB.htm 

https://www.radiohistoria.fi/cgi-bin/yabb2/YaBB.pl?num=1229274699/19 

https://www.radiohistoria.fi/yabbfiles/Attachments/HPIM0142-1.JPG Siinä on kuvassa samanlainen radio. Joten oikeilla jäljillä ollaan. Aina ei löydy alkuperä näin äkkiä. Välillä kestää vuosia ennenkuin saa selvyyttä ja vielä sattumalta silloin.

https://raimomakela.fi/suomen-radiohistoriaa-vuosilta-1914-1929/ 

Erilaisia elämäntarinoita

Kun katselen välillä ylimääräiseltä kovalevyltä museokuviani Ranskasta, tulee muistoja mieleen. Nostalgiaa Ranska vuoteni nyt ovat, t.s. kotimuseovuodet. 

Miten paljon erilaisia kohtaamisia voikaan syntyä pitkän matkan varrella, on sitten tien päällä tai kotinurkissa ovet auki maailmaan.

Tässä yksi tapaaminen, kun maratonkävelijä retkeilytamineissaan poikkesi Nukkenallemuseoon. Kun selvisi minulle keskustelun alussa, että mies on tullut kävellen Pariisista (n.700km), en ollut uskoa korviani. Lisäksi kuulin hänen olevan pariisilainen muotisuunnittelija, silloin heristin taas korviani. 

Toisaalta mies kertoi, että ystäväni Anduzessa oli museotani suositellut, siksi suhtauduin häneen silti luottamuksella. 

Ei mieleeni tullut, että tämä pariisilainen valehtelee niin paljon kuin kerkii, niin uskomattomat jutut olivat, liian fiksu käytös oli muuten. Ja olen tottunut vastaanottamaan eri ammattilaisia, eri yhteiskuntaluokkia, eri sukupolvia, eri kansalaisuuksia... Joten kaikkea kuulee, mutta ei joka päivä. Olen silti kriittinen ja epäluuloinen, kun ulkomailla asuu, epärehellisyys näkyy silmistä ja muutenkin. 

Kotimuseoni oli erilainen museo, kuin kylän pysähdyspaikka matkailijoille. Haastelin kaikkia, mistä kaukaa tulee...Keskustelu oli tämän elämäntavan suola. Tylsää olisi ollut, jos ei olisi vaihdettu yhtä halaistua sanaa ja museokävijä olisi vain katsellut kokoelmaani kuten usein tapahtuu valtion museoissa. Harmittaa, kun museon sulkemisen jälkeen ostin katolisen nukkekoulun 1900-luvun alusta ja 1800-luvun lopun nunnakammion. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla niistä ranskalaisten kommentteja. Olen paljon oppinut heiltä. Suomalainen näkee ne eri tavalla kuin ranskalainen. Toisaalta nyt sitten Suomessa saa kaikkeen erilaisen näkökulman tulevilta museokävijöiltä. Se mikä herättää ajatuksia muualla, toisaalla ei mitään.

Takaisin maratonkävelijään. Jälkeenpäin kuulin, että pariisilainen jatkoi apostolinkyydillään Italian Venetsiaan saakka. Hän kertoo matkastaan ja elämäntarinastaan kuvin blogissaan https://mahecasa.wordpress.com/ . Mitä lie ollut sydämmellään, kun niin pitkään kävelymatkaansa lähti. Murheenkryyni? 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jeppe_Niilonpoika Tulee mieleen sanonta, miksi Jeppe juo. Tavalla tai toisella ihminen käy läpi elämäänsä. 

https://mahecasa.wordpress.com/2011/07/01/musee-des-poupees-et-des-nounours/ Siinä pariisilaisen kuvaus Nukkenallemuseo käynnistään kuvineen. Otin muutaman kuvan tähän.

 

Elefantti lasikaupassa

Tässä kuvia seinäremontin valmistelusta. Viimeiset päivät olen tyhjentänyt kahta huonetta, entistä salia, josta on 80-luvulla tehty kaksi huonetta. Piakkoin seinä hajotetaan museota varten. 

Ranskan kotimuseo kokemuksesta tiedän, että pitää olla iso huone käytettävissä, jotta on tilaa liikkua, kun on enemmän museokävijöitä kerralla. 10 henkeäkin jo vaatii tilaa ympärilleen. Muuten jäljelle voi jäädä vain ahdas "polku" liikkua kuten oli minulla Ranskassa välillä, kun oli väkeä paljon. Sellaista näkee myös joissakin antiikkiliikkeissä Helsingissä. Silloin tulee se vaikutelma kuin olisi elefanttina lasikaupassa.

Nyt on täällä niin valmista, että jo maanantaina voisi remontti alkaa. Hetkessä saisin loput tavarat sivuun. En ole viimetipan ihminen, ajan kanssa haluan kaikkea valmistella, sama juttu oli kokoelman pakkaamisessa.

Otin verhot pois jo toisesta huoneesta, koska remontti tietää pölypilviä joka paikkaan. Helsingin yksiöni suihkuremontti näytti aikoinaan, että rakennuspöly tunkeutuu joka paikkaan. Ja sitä saa siivota monta kertaa. Minulla on miniatyyrejä paljon kokoelmassani, niitä ei voi rankasti puhdistaa, vaan ne voisivat tuhoutua raskaasta rakennuspölystä.

Tapetteja olen jo katsellut netissä ja näin yhtä hienoa vanhanaikaista suurikuvioista. Mutta se taitaa jäädä toistaiseksi, koska kallista ja pitää hankkia joitakin talonpoikaishuonekaluja, jotta saa tavarat esille.

 

Tämä jättikokoinen 1890-luvun nukketalo ei näytä nyt niin suurelta kuin se näytti Ranskassa, koska tila oli siellä pienempi.

Se tuli yli 1600km Englannista Etelä-Ranskaan ja sieltä muutaman vuoden päästä Etelä-Suomeen n.3000km. Maateitse ja kaksi merimatkaa Englannin kanaalin ja Itämeren myrskyissä. Yksi ikkunalasi on halki, mutta se voi silti pysyä paikoillaan, hankala korjata. Muuten talo on ok. 

Punaiset 60-luvun nukenvaunut etualalla muistuttavat meitä rakkaasta lapsuudenystävästä naapurin Tarjasta, jonka kanssa me leikimme joka päivä siskon kanssa. Tarja on jo poissa, rajan tuolla puolen. Hän meni edeltä yllättäen. Niin yhtäkkiä voi olla poissa tästä elämästä. 

Näin ne nukenvaunut Loimaan kirpparilla toissa vuonna ja ostin ne. Meillä ei siskon kanssa ollut sellaisia. Lapsena joka joulu mentiin katsomaan mitä kaikkea Tarja oli taas saanut joululahjaksi. Hän oli ainut lapsi siihen aikaan, vaikka vuosia myöhemmin hän sai pikkusiskon. Meidän perheessä meitä on kuusi lasta, joten oli nuukempaa kotona. Vaikka saatiin mekin ihan tarpeeksi kaikkea, tyytyväisiä me olimme. Meillä vintti ja kammio olivat yksi suuri "aarreaitta", josta löytyi kaikkea mielenkiintoista vanhaa. Uutta siksi ei niin paljoa kaivannut. Mielikuvituksella on siivet.

HYVÄÄ JUHANNUSTA 2026!

Ensimmäinen Juhannus näissä ihanissa keskikesän maisemissa Suomessa. 

Ranskassa sitä ei erikoisemmin vietetä, katolinen maa, jossa omat pyhät.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhannus 

Kotimuseo ennen ja nyt

https://mondedalice2.canalblog.com/archives/2018/02/18/36153471.html Siinä yhden museokävijän kuvia vuodelta 2018 Nukkenallemuseostani Ranskassa. Tein noista kuvista videot alla.

Siitä näkee, että ahtaalla olivat nukkeni ja nalleni, tilan puute. Samalta näytti yläkerrassa. Toisaalta aikansa tälläkin keräilyllä on. Ei mikään ikuisesti jatku. 

Tuolla suurella tavaramäärällä on syynsä. Alussa vuonna 2000 museoni oli sitävastoin vaatimaton, tyhjää oli. Vain vähän vanhaa oli esillä. Suurin osa oli itsetehtyjä, kudottuja nukkeja ja nalleja, joita tein ahkerasti, myös myyntiin isoja nalleja. Se oli muuten 2000-luvun alussa suurta muotia maailmalla, olin Pariisin "Paris Création" kansainvälisessä tapahtumassa nallejani myymässä, siellä meitä oli paljon. Sitten ensimmäisten vuosien aikana käytäntö opetti, että käsityö, nallekauppa ei kannata. Mutta kaikki vanha kannattaa, koska niistä ihmisillä on muistoja. Niin alkoi keräilyvimmani, joka pelasti tämän hankkeeni. Sen myötä museon suosio kasvoi ja kesti loppuun asti, kunnes pandemia sulki ovet. Historia kiehtoo.

Vitriinit jäivät Ranskaan, koska ne olin lopussa myös täyttänyt pahvilaatikoilla, joita tuli kaikki paikat täyteen tavaroita pakatessa. Sitten kun alakerta tyhjennettiin laatikoista kuorma-autoon, ei ollut enää aikaa ja tilaa vitriineille, viisi isoa ja yksi puolikas. Ne olisi pitänyt purkaa vielä osiin, ja niiden pakkaaminen vaatii erikoissuojia. Vitriinit ostin aikoinaan vähitellen, ne tulivat liikkeestä puulaatikoiden sisälle pakattuina.

Nyt ainakin alussa nähtävästi vain osa tulee esille ja nekin vanhoissa huonekaluissa. Toisaalta näytteillepano on silloin luovempaa. Koulunäyttely aitassa on eri asia. Puuelukoita, erilaisia vaunuja, rattaita yms. on paljon, niille keksitään toinen paikka. Lisäksi on leikkimökki, jota alan salin seinän kaatamisremontin jälkeen siivoomaan. 

Mielikuvituksella ei ole rajoja. Jalat maassa ja pää pilvissä, voi sen sanoa myös päinvastoin ranskalaiseen tapaan:  “Gardez la tête dans les nuages et les pieds sur terre.” 

  

Toinen kerros on myös osittain valokuvattu noilla sivuilla. Blogikirjoittaja kertoi, että museossa oli silloin niin paljon ihmisiä, ettei saanut kaikkea kuvattua. 

 

https://mondedalice2.canalblog.com/archives/2018/02/22/36155857.html 

 

1800-luvun kyäkissä

 

Olen tuonut ylimääräisellä kovalevyllä Ranskan tietokoneeltani kokoelmastani kuvia, videoita, joita olen tehnyt. Tässä yksi. 

 

Tämän nukketalon pakkaaminen oli haastavaa kuten monen muunkin, koska oikealla reunassa yllä on tikut pystyssä astioiden ripustamista varten ajan mukaan, ne piti saada pysymään ehjänä. Se kohta varsinkin oli sitten hyvin tuettu. Ja ehjänä se kokonaisuudessaan tuli pitkän matkan kahdessa isossa pahvilaatikossa, jotka olivat päällekkäin suojaamassa myös sen neljä jalkaa. Samat laatikot, jotka tulivat, kun sen ostin Saksasta. Irroitettava takka oli erikseen pakattu kuten astiat yms.

Viime aikoina on ollut mielenkiintoisia tapahtumia, joita ei joka vuosi ole. Ensin 50-vuotisylioppilasjuhlat Loimaalla ja eilen serkkujemme treffit Somerolla. 

Halusin näyttää nyt tämän videon, koska se muistutti minua Ranskan ajoistani, kun kotimuseo oli siellä ja nyt sitä valmistellaan Suomessa. Sydämen asialla ollaan, vaikka ei voidakaan olla aina joka paikassa läsnä.

Ruisleipää ja ranskalaista saksanpähkinäviinietikkaa

Ranskassa kaipasin ruisleipää, jota nyt saan syödä Suomessa joka päivä voin kanssa yllinkyllin aina yhtä suurena herkkuna.

Suomessa olen kaivannut ranskalaista salaattia hyvine saksanpähkinäviinietikka kastikkeineen. Sen viinietikka vinkin sain siellä ystävältä muutama vuosi sitten ja siitä lähtien se on ollut parasta salaatin kanssa.

Mutta kaikkea samaa hyvää ei joka maasta löydy. Hain netistä, eikö tuota etikkaa vielä saa Suomen markkinoilta, vaikka EU:sta tuodaan paljon tavaraa.

Yllätyksekseni näin, että Helsingin alueelta Citymarketista ja K-kaupoista sitä on nyt myynnissä. Laitoin sinne toivetuote hakemuksen, jos samaa voisi saada Loimaan tai Forssan Citymarketista.

Tuli piakkoin vastaus, että muutaman päivän päästä Loimaalta sitä saa ostaa. Hyvä palvelu!

Nyt voin herkutella salaatista ranskalaiseen tapaan, kun teen oman kastikkeen salaatin päälle. Lidl kaupasta ostin yrteillä maustettua juustopalaöljyä, valkosipulin murusia hiukan, salaattisiemensekoitusta, maissia...kaikki hiukan terästetty ihanalla saksanpähkinäviinietikalla. Siinä makumuistoja pitkältä matkaltani.

Uutta pesää rakentamassa

https://museopaivakirja.blogspot.com/2022/03/nooan-arkista.html 

Yllä linkki Nooan arkki kokoelmastani. Lontoon Lapsuudenmuseossa näin niitä ensimmäistä kertaa elämässäni vuonna 1986-87 ja ihastuin. 2006 aloin ostaa tavaraa internetistä ebaystä. Kaikki 14 Nooan arkkia olen sieltä ostanut, vain yhden olen löytänyt Ranskasta Barjacin antiikkimarkkinoilta. Valmistajamaina on pääasiassa ollut Saksa, lisäksi Englanti ja Amerikka, harvemmin Ranska. Suomessa en ole sellaisia vanhoja koskaan nähnyt, enkä Tukholman Lelumuseossa. Eri asia on nykyiset Playmobil yms. muoviset sarjatuotannot, joita ovat kulutusyhteiskunnan lelumarkkinat täynnä. Entisajan maailman sunnuntaita varten tehty tämä pyhäkoululelu on toista. Mahtavatko nykyajan lapset tietää sen kristillistä sanomaa ollenkaan. Kuten joulun sanomaa, josta on tullut niin kaupallinen.

Aamupäivä oli mielenkiintoinen, kun sain lopultakin avata pahvilaatikoista monta Nooan arkkia vanhaa kaappia varten. Niin alkaa kotimuseon näyttely tästä aitasta löydetystä tummasta kaapista, jonne saan paljon kaikkea esille sen sisälle ja päälle. 

Toinen on vaaleansininen morsiusarkku 1800-luvulta, joka saa olla auki, jotta isot vanhat nallet tulevat siinä esille. Kun museo on kiinni, arkun kansi suljetaan.

Kolmantena talonpoikaistyylinen puusohva, sen saa täyteen myös isoja nalleja. Tori.fi-sivuilla noita puusohvia myydään aika halvalla. Seuraan niitä nyt.

Erilaisilla vanhoilla huonekaluilla saadaan kotimuseo rakennettua pikkuhiljaa vitriinien puutteessa. Samalla tulee sisustushistoriaa niiden mukana. Suosin maalaiskulttuuria laidasta laitaan.

Pahvilaatikot olivat suuria ja tilaavieviä, joten helpompi valmistautua huoneiden tyhjentämiseen seinäremonttia varten. Kaikki olen pakannut ylisuuriin laatikoihin, jotta ne säilyvät ehjinä. Itse tekemäni pikkunallet 90-luvulla toimivat nyt pakkauksien pehmuksina. Niillä on provencelaiskankaasta tehdyt vaatteet. Muisto tuosta kirjavasta kauniista kangaslöydöstä Etelä-Ranskasta, kun sinne menin ensimmäisiä kertoja vuodesta 1992 alkaen.

 

 

Nooan arkkien eläimet ja Nooan perhe ovat arkkien sisällä. Kun tuo kaappi pääsee omalle paikalleen remontin jälkeen otan ne esille arkkien eteen. 

Pieni tulitikkurasia ylähyllyllä oikealla on Erzgebirgestä Saksasta, siinä on arkin miniatyyri. Niistä Erzgebirge on kuuluisa.

Muuten alimmaisella hyllyllä oikealla on 1800-luvun Nooan arkki. Siihen laitoin nyt vahingossa sinertävät portaat, jotka kuuluvat toiseen uudempaan arkkiin. 

Noita pakatessa piti olla tarkkana, jos samanaikaisesti pakkasi monta yhtä aikaa vierekkäin, ettei sisältö mennyt sekaisin. Toisaalta aikaisemmista kuvista näkee ja voi tarkistaa, mikä kuuluu mihinkin.

Etanan askelin

Kun sanoin siskoilleni, että tuo musta kaappi perällä sopii mainiosti vanhimpien nukkejeni kanssa esille museoon. Kaapin viereen voi laittaa vaaleansinisen 1800-luvun morsiusarkun, jonka löysin kirpparilta viime vuonna. Molemmat olivat yllättyneen näköisiä ja voin lukea heidän ajatuksiaan, rumilus kaappiko sisätiloihin.

Mutta tuumasta toimeen. Aittaa tyhjentäessäni ja kun olin päässyt siivoomisen alkuun, siirsin tumman kaapin perältä aitan keskelle puhdistamista varten. Sen sisäpuoli on hyväkuntoinen kuten kaappikin, vaikka synkkä onkin. Petsasin sen sisältä. Sinne sopivat esille vanhimmat Nooan arkkini. Kaapin ulkopuoli on patinoitunut ja aito vanha. Siihen riitti puhdistus mäntysuopavedellä. Villieläinten asumassa ympäristössä ties yli 100 vuotta unohdettuna olleesta huonekalusta ei ilman vettä puhdasta saa. Jos se on renginkaappi, kenen se lie. Oma on tarinansa silläkin. Nyt se nousee uuteen arvoon arvaamattomaan kunniapaikalle kertomaan omaa salaisuuttaan menneestä maailmasta. 

https://www.kansallismuseo.fi/fi/digitaalinen-kokoelma/tutkijan-valinta/huonekaluja-kansatieteellisista-kokoelmista 

 https://antiikkia.wordpress.com/2010/01/20/renginkaappi/

https://kokkolakarleby.blogspot.com/2019/12/rakas-renginkaappini.html 

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.F203FA816C39745B594B60EB9B0408BD 

Kaappi tuotiin tänään sisälle. Niin saa ideoida uutta näyttelyä. Vaikka väliseinäremontti, tapetointi, uudet verhot yms. ovat ensitöinä nyt loppukuusta, sitten vasta voi siirtää kaikki tavarat uusille näyttely paikoilleen tähän uuteen kotimuseotilaan. Vaikka niitä varten pitää hommata joitakin huonekaluja vähitellen, kun vitriinit jäivät Ranskaan. Joten pikkuhiljaa valmistuu uusi koti nukeille ja nalleille. Nukkenallemuseo-nimi muutetaan "Lapsuudenmuseoksi", Lontoon Lapsuudenmuseon tapaan, koska sieltä olen saanut suurimmat vaikutteeni Lontoon matkoillani 1986 alkaen. Kun ihan valmista tulee perustetaan uusi kulttuuriyhdistys toiminnan pyörittämiseksi kuten oli Ranskassa.

Etanan askelin mennään. Mutta hiljaa hyvää tulee, sanotaan. 

 

Härkää sarvista

Viimeksi siivosin aitan kaapin sisältä ja ulkopuolelta, tänään oli vuorossa mankeli, iso pähkinä purtavaksi.

Kaapin hyllyt otin pois paikoiltaan, niin se oli helpompi pestä. Mutta kun pesemisen jälkeen piti painavat hyllyt saada paikoilleen, se oli mahdotonta ilman vasaraa. Niin jäntisti ne oli mitattu sinne sopiviksi. Kaappi ei ole erikoisen nätti, mutta se on vanha ja palvelee meitä edelleen tulevassa koulunäyttelyssä. Ranskassakin minulla oli iso vaatekaapin näköinen kaappi, jonka nimesin tarinakaapiksi erilaisine tavaroineen.

Aamulla kävelin edestakaisin huushollissa aamukahvin jälkeen, kun ajattelin päivän tehtävää. Vähemmän mieluisaa hommaa edessä, se pahin siivottava aitassa. Mankeli. Ties rottapesäpaikka. Mutta valmista täytyy tulla, jotta saa aloittaa koulunäyttelyn rakentamisen aittaan.

Pukeuduin kuin rottasotaan olisi menossa. Aloin kaiken kastelemalla paikat mankelissa ja suihkuttamalla desifiointiainetta sinne joka paikkaan. Sitten ulos raitista ilmaa haukkaamaan kauniiseen kesän aamupäivään. Ihana alkukesä, kun kaikki kukkii ja vihertää. 

Yksi asia piti hoitaa vielä ennen taukoa suojavarusteissani. Aitan peräseinälaudoissa on rakoja, joista tulee ulos vanhaa viljaa ja se houkuttelee hiiriä. Piti ottaa selvää, mitä on sen seinän takana isossa vajassa. Onko siellä joku vanha viljasäkki, josta vuotaa ulos viljaa. Joten sinne katsomaan ja mylläämään. Mitä ihmettä siellä on? Pressun alta löytyi vähemmän kiinnostavaa tavaraa, romua. En päässyt vielä ihan lähelle, mutta kaukaa näin jotakin ennen näkemätöntä. Kaksi ikivanhaa vaatimatonta astiakaappia. Vanhoista taloista ei koskaan tiedä mitä nurkkiin on jäänyt sen aikaisimmilta sukupolvilta, joita on ollut tässäkin talossa jo pari sataa vuotta. Joku toinen päivä otetaan selvää enemmän, mitä löytyy kaappien vierestä, jostakin ne viljanjyvät tulevat seinän takaa aittaan täältä viereisestä vajasta.

Tänä kesänä täytyy päästä Turun Luostarinmäelle. Siellä näkee kaikkea hienoa vanhaa.

Kun oli nautittu aurinkoisesta kesäkuun ensimmäisestä päivästä vähän aikaa, ajattelin, että nyt on parasta vielä tänään jatkaa mankelin siivousta. Käärisin hihat, ja sinne rottasotapaikalle mäntysuopapesuvedet rättien mukana ja se pulloharja, jonka oli ostanut hiiren kakkan siivoomista varten isojen kivien alta ja reunoilta mankelin sisällä. Siellä minä painiskelin kivien seassa mankelin päällä ja kokosin hiiren jötöksiä kuin suuria löytöjä. Mahdottomalta tehtävältä se on näyttänyt. Nyt voi huokaista helpotuksesta, kun otti härkää sarvista ja aitan pahimman paikan siivouksen on saanut alkuun. Ei tämä yksi kerta riitä. Mankeli on monimutkainen siivottava yltä päältä. Se on varmaankin koottu aikoinaan aitan sisällä, koska on valtava eikä mahtuisi ovesta sisään eikä ulos. Mutta antaa olla. Maalaiskulttuuria se on parhaimmillaan ja monipuolistaa tätä kotimuseota. 

Muuten yhdessä rautakaupassa, kun hain siivoustarvikkeita, tuli puheeksi tällainen iso vanha mankeli. Nuori myyjä ei tiennyt mikä on sellainen, ei ole koskaan nähnyt, hän oli varmaankin kaupunkilainen. Minä olen nähnyt sellaisen jo lapsena naapurissa Tarvasjoella ja myös kotona Ypäjällä.

Näinä ensimmäisinä kotimaa kuukausina olen huomannut, että museo sana on aika vieras, ei kaikki ole kiinnostuneita museoista. Tekisi mieli kysyä, missä museossa olet käynyt viimeksi? Loimaan Sarka Maatalousmuseo ainakin luulisi kiinnostavan maaseutuväkeä.

Me innostuimme museoista 60-luvulla pienenä, kun Anna-tätimme vei meitä siskon kanssa Turun Luostarimäkeen ja Turun linnaan.